Inlägg



Mäkinen Kari, arkkipiispa

Rubrik:
Mandatperioden öppnas

Plenum:
Måndagen den 7 maj 2012 kl. 11.45

Text:
Kirkossa on kuultava hiljaisuuden historiaa

Arvoisat kirkolliskokousedustajat, ärade kyrkomötesombud

Toivotan teidät tervetulleiksi aloittamaan kirkolliskokouksen nelivuotiskautta. Jag hälsar er välkomna att inleda kyrkomötets fyraårsperiod.

Kirkolliskokousvaaleissa te valitut edustajat toimitte valitsijayhdistyksiin ryhmittyneinä enemmän tai vähemmän selkein kirkkopoliittisin tunnuksin. Täällä kirkon parlamentissa – toisin kuin esimerkiksi eduskunnassa – edustajien paikat eivät kuitenkaan määräydy niitten perusteella. Ne määräytyvät hiippakunnittain. Se on kirkolliskokouksen luonteelle ominaista. Täältä koko salia katsoessa ei siis erotu erilaisia kirkkopoliittisia linjauksia. Täältä erottuu yksittäisten ihmisten, kirkon jäsenten kasvoja.

Kukin teistä tuo tähän saliin mukanaan oman todellisuutensa, oman elämänkokemuksensa ja oman sisäisen maailmansa. Sen mukaisesti kukin teistä kiinnittyy kirkkoon ja kirkon yhteiseen uskoon. Te kannatte itsessänne omaa historiaanne ja kaikkea sitä, mitä hengelliseen yhteisöön kuuluminen on siinä merkinnyt ja merkitsee. Mukana on hyvä ja turvallinen elämän perusta, mutta myös se, mikä on ollut ja haavoittavaa, ristiriitaista tai kovettavaa.

Kaiken sen te tuotte kirkolliskokouksen työskentelyyn, ette vain erilaisia mielipiteitä, vaan monta erilaista elämän todellisuutta, yhtä monta kuin meitä tässä salissa teitä on. Niin on hyvä. Sellainen tämä kirkko on, meidän kirkko, Kristuksen kirkko.

Sellaisen kirkon, jossa on monta todellisuutta ja jossa turvallisuus ja haavoittavuus ovat yhtaikaa totta, sellaisen kirkon olen tunnistanut myös viimeaikaisessa keskustelussa, joka on koskenut yhtä kirkkomme herätysliikkeistä, vanhoillislestadiolaista liikettä. Koko sen keskustelun voi nähdä osana laajempaa prosessia, jossa perinteiset herätysliikkeet kysyvät omaa identiteettiään suhteessa kirkkoon. Se on kaikkiaan pitkä ja ehkä vaikea prosessi. Se on tuntunut ja tuntuu sekä kirkkopoliittisina jännityksinä että julkisuuden värähtelyinä. Pidän sitä kuitenkin tärkeänä ja tarpeellisena. Toivon, että se avaa näkyviin keskusteltavaksi ja käsiteltäväksi mahdollisimman avoimesti eri herätysliikkeiden todellisuuden ilman stereotyyppisiä mielikuvia mihinkään suuntaan.

Tätä laajaa prosessia enemmän minut on keskustelussa viime aikoina pysähdyttänyt esiin noussut lasten seksuaaliseen hyväksikäyttö ja hengellinen väkivalta. Jälkimmäisestä on puhuttu varsinkin ns. hoitokokouksien yhteydessä.

Niille, joille vanhoillislestadiolainen liike on hengellinen koti ja osa minuutta, sekä erityisesti liikkeen vastuunkantajille eteen on tullut ankara peili. Ymmärrän, että siihen on vaikea katsoa. Mieluummin katsoisi vain kaikkea sitä hyvää ja turvallista, mitä liikkeessä on ja mihin on kasvanut. Mieluummin korostaisi tapahtumien suhteellisuutta, sijoittaisi ne menneisyyteen ja joidenkin yksittäisten ihmisten virheiksi, joita tapahtuu kaikissa yhteisöissä.

Mutta juuri tähän peiliin on välttämätöntä katsoa. Silläkin uhalla, että jotain liikkeen totutusta omakuvasta murentuisi.

Se peili on niin ankara, että myös etäämpää katsovien on ollut houkutus torjua se. Torjunta on tapahtunut sijoittamalla – moraalisesti kauhistellen – lasten hyväksikäyttö ja henkinen ja hengellinen väkivalta nimenomaan ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuuteen, koska liikkeeseen on liittynyt myös kirkossa erilaisuuden leima. Jos ja kun niin tehdään, koteloidaan paha itsen ulkopuolelle: ajatellaan, eihän tämä meitä koske.

Sen tähden on tarpeen muistuttaa, että me puhumme koko ajan kirkon jäsenistä, kastetuista kristityistä. Ei ole kyse ensi sijassa opin tulkinnoista. Kyse on siitä, mitä ihmiset tekevät toisilleen. Mitä kristityt ihmiset tekevät toisilleen tässä kirkossa. Kirkko ei voi asettua ulkopuolelle. Me emme voi asettua ulkopuolelle.

Jos vaikenee tai ottaa kauhistellen etäisyyttä, unohtaa mitä Paavali kirjoittaa. ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet.” Jäseniä ovat ihmiset, eivät liikkeet tai järjestöt.

På senaste tid har den offentliga diskussionen gällt den gammallaestadianska rörelsen och de fall av pedofili och maktbruk som har förekommit inom den. Den stränga bild som vi ser i spegeln vill vi helst skjuta ifrån oss, begränsa till vissa grupper eller enskilda personer eller koncentrera uppmärksamheten till allt det goda som väckelserörelserna också rymmer. Men vi kan inte ställa oss utanför det skedda. Det handlar om hur vi kristna kan handla emot varandra. Om en lem i kyrkan lider, lider alla lemmar med henne.

Yhteisön henkistä ja hengellistä väkivaltaa ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ei voi samastaa. Mutta niillä on jotain yhteistä. Molemmissa on kyse toisen ihmisen alistamisesta ja vallankäytöstä. Molemmat rikkovat ihmistä syvältä ja kohtalokkaasti. Molempia peittää vaikenemisen kehä.

Uhrien osalta hiljaisuus on usein ainoa kieli, koska minuuden murtamiselle ja kaikkein raskaimmalle kärsimykselle ei ole muuta kieltä kuin hiljaisuus.

Ympärillä, perheessä, lähipiirissä tai uskonnollisessa yhteisössä, vaikeneminen voi aiheutua siitä, että tapahtuu jotain, jota on mahdoton käsittää. Läheisyys, kosketus ja aikuisen antama turva ovat lapselle välttämättömiä, elämän edellytys. Ja sitten: juuri se kääntyykin tuhoavaksi, ja rikkoutumisen taakkaa kantaa läpi elämänsä. Hengellinen yhteisö ja perintö ovat perustavan turvan, uskon ja armollisuuden korvaamaton lähde. Ja sitten: juuri siinä tapahtuukin tuhoavaa, sielua hoitamaan tarkoitettu särkee sielun.

Sellaista ei haluaisi uskoa.

Miksi tällaista tapahtuu? Sitä on tärkeää kysyä. On tärkeää yrittää ymmärtää, jotta voidaan kantaa vastuuta, puuttua ja vaikuttaa. Juuri siksi peiliin on katsottava rohkeasti ja tarkasti.

Mutta lopulta vastaukset kysymykseen Miksi? jäävät aina vajaiksi. Ihmisen ja elämän särkymisen keskellä kysymys Miksi? voi olla ihmiselle aivan liian vaikea vastattavaksi. Sen joutuu lopulta jättämään Jumalalle.

On ehkä tyydyttävä vastaamaan kysymykseen: Miten? Miten se on tapahtunut? Siihen kysymykseen voi vastata kertomalla. Mitä on tapahtunut, miten on sen tuntenut ja miten se on vaikuttanut. Sillä tavoin oma todellisuus tulee näkyväksi, ja nujerrettuna tai särkyneenä voi tuntea itsensä kokonaiseksi ja hyväksytyksi. Siinä tarvitaan paljon luottamusta ja paljon niitä, jotka ottavat kertomukset todesta.

Vanhoillislestadiolaisuudesta on viime aikoina kerrottu paljon. Jotkut kertomuksista ovat kertomuksia turvallisesta uskonyhteisöstä, jotkut äärimmäisen kipeitä kertomuksia. Osa kertomuksista on yhtaikaa näitä molempia. Ne, jotka ovat tavalla tai toisella kertoen raottaneet hiljaisuutta, ovat tehneet merkittävän teon. Se ei ole arvokasta vain liikkeelle itselleen. Se on arvokasta kirkolle ja laajemminkin.

Jos ihmiset, taustoistaan riippumatta, tällaisen prosessin tuloksena saavat rohkeutta tunnistaa ja puhua ääneen haavoista, joita ovat kantaneet ehkä vuosikymmeniä sisällään hyväksikäytön tai henkisen nujertamisen seurauksena, se voi olla tavattoman vapauttavaa. Sisimpänsä kipeää muistia ei tarvitse hävetä.

Tuhoavan vallankäytön mahdollisuus on kaikenlaisissa yhteisöissä, yhtä hyvin poliittisissa liikkeissä, työyhteisöissä, kouluissa ja perheissä kuin uskonnollisissa yhteisöissä ja kirkoissa. Mitä vahvemmin yhteisö suojautuu oman totuutensa sisään, sitä herkemmin ihminen voi kadottaa siinä itsensä ja nujertua. Suoja ja turva voivat kääntyvät tukahduttavaksi. Hengellisessä yhteisössäkin voi käydä niin, että yhteisössä syntynyt uskonymmärrys saa niin vahvan auktoriteetin että yhteisö ottaa huomaamattaan itselleen Jumalan aseman. Hengellinen väkivalta voi hiipiä mihin tahansa kirkossa. Meidän on opittava tunnistamaan se. Mikään uskontulkinta ei oikeuta asettumaan toisen ihmisen yläpuolelle. Mikään uskontulkinta ei oikeuta alistamaan tai rikkomaan ihmisen sisimpää.

Jokaisessa särkyneessä ihmisessä Kristus itse särkyy.

Det finns trots allt något gemensamt i det sexuella utnyttjandet av barn och bruket av andligt våld. I bägge fallen är det fråga om att kränka en människas integritet, om att skada en annan människa på ett djupt och ödesdigert sätt. Det andliga våldet förekommer i alla gemenskaper, i arbetslivet, skolan, familjen och också i religiösa gemenskaper och kyrkor. Man intar utan att man kanske märker det Guds plats. Det gäller att upptäcka det här andliga maktmissbruket. Ingen trostolkning eller sanning som man har tillägnat sig ger rätt att kränka, kuva eller skada en människas allra innersta. I varje kränkt människa kränks Kristus själv.

Historioitsija Peter Englundin eräällä teoksella on pysähdyttävä nimi: Hiljaisuuden historia. Hiljaisuuden historia.

Kirkon historiaa on yleensä kerrottu uskontulkintojen, hengellisten liikkeiden, toiminnan ja organisaation historiana. Ja kirkolliskokouksen päätökset ja työskentely on nähty yhtenä osana juuri tätä historiaa. Tämä kaikki on kirkon historian kirjoituksessa pyritty näkemään niin todellisena kuin mahdollista, muutoksineen ja ristiriitoineen. Sillä tavoin on rakennettu ja rakennetaan kirkon identiteettiä. Tällainen kirkko on, tällainen on meidän kertomuksemme.

Viimeaikainen keskustelu on saanut minut kysymään toisin: Millainen on kirkon hiljaisuuden historia? Silloin en tarkoita vain hyvän hiljaisuuden, hiljentymisen ja yksityisen rukouselämän historiaa, joka sekin on merkityksellinen: mitä ovat ne rukoukset, joita ei koskaan sanota ääneen?

Enemmänkin ajattelen kirkon hiljaisuuden historiaa vaikenemisen historiana. Ei tietoisen salailun tai peittelemisen vaan nimenomaan vaikenemisen historiana. Miten paljon kirkon jäsenten sisällä eri puolilla on ollut ja on arkaa ja ujoa, itsestään epävarmaa uskoa ja elämää, jota ei ole tuntenut voivansa kokonaan tuoda esiin? Miten paljon on kokemusta siitä, että on kirkossa käytettävän kielen ulkopuolella? Tietyn kielen käyttäminen kertoo kuulumisesta samaan yhteisöön. Herätysliikkeissä tämä näkyy ja tuntuu hyvin, yhteinen kieli – laulut, sanonnat ja niiden vivahteet – yhdistävät hyvällä tavalla. Samaa tapahtuu koko kirkossa. Mutta se kieli ei ole kaikkien jäsenten äidinkieltä. Jos tuntee sen vieraaksi tai itsensä epävarmaksi sen kanssa, voi tuntea itsensä vieraaksi kirkossa ja vaikenee. Kirkon jäsenten enemmistön historia on hiljaisen, vaikenevan kristillisyyden historiaa.

Vaikenemista ja hiljaisuutta syntyy myös opillisen tai moraalisen ylemmyyden lähistöllä. Sellaista on kaikilla kirkossa, kaikilla tahoilla. Kun esiintymisessä ja puheessa huokuu, usein tarkoittamatta ja huomaamatta, paremmin tietäminen, paremmin eläminen tai paremmin uskominen, toinen joko yrittää kilpailla sen kanssa tai vetäytyy ja vaikenee. Kirkon hiljaisuuden historia sisältää murentunutta itsetuntoa, oman minän ja oman uskon mitätöimisen kokemusta ja kysymyksiä siitä, saako se usko, elämä ja kokemus elämästä, joka on itselle totta, tulla näkyviin ja otetuksi todesta. Nämä kokemukset näkyvät joskus varovaisuutena, mutta kipeimpiä niistä kannetaan sisällä pysyvinä haavoina, tai ne näkyvät lisääntyvänä vierautena ja lopulta selän kääntämisenä.

Voi olla, että jos emme ymmärrä emmekä tunnista kirkon hiljaisuuden historiaa, emme myöskään tavoita yhtä olennaista kysymystä jäsenyyden ohenemisessa ja kirkosta eroamisessa.

Kaikilla yhteisöillä on varjonsa. Jos varjoa ei tunnista ja näkee peilissä vain ihanteen sävyttämän kuvan, ei voi myöskään aidosti ja pakottomasti iloita omasta hengellisestä perinnöstään. Vain sellainen kirkko, joka tunnistaa varjonsa, myös sen joka kätkeytyy hiljaisuuden historiaan, on elävä kirkko ja uskottava kirkko.

Bästa kyrkomötesombud
Vi som är här bygger framtidens kyrka. Det sker inte bara genom de beslut som vi fattar. Det sker också genom det sätt på vilket vi samarbetar, lyssnar till varandra och tar på allvar de olika världar, som är företrädda i den här salen. Vi kan stärka antingen en tigandets och skyddandets kultur eller en sådan kultur där det att man får berätta om sin egen verklighet blir en befriande och uppmuntrande upplevelse. Det sistnämnda sker inte genom att vi talar mycket, utan snarare genom att förstå tystnadens historia och genom att lyssna uppmärksamt. Så stärks tilliten. Så bygger vi framtidens kyrka.

Hyvät kirkolliskokousedustajat,
me täällä rakennamme tulevaisuuden kirkkoa. Se ei tapahdu vain päätöksenteon välityksellä. Se tapahtuu myös siinä, miten me työskentelemme, miten kuulemme ja otamme todesta ne erilaiset maailmat, joita tähän saliin on tullut. Voimme joko vahvistaa vaikenemisen ja suojautumisen kulttuuria tai sellaista kulttuuria, jossa omasta todellisuudesta kertominen on vapauttavaa ja rohkaisevaa. Jälkimmäinen ei tapahdu paljolla puhumisella, vaan pikemmin hiljaisuuden historian ymmärtämisellä ja herkällä kuulemisella. Siitä luottamus rakentuu. Siitä rakentuu tulevaisuuden kirkko. Kristuksen kirkko, jossa Hän itse elää ja kulkee hiljaisella tavalla.

Näillä ajatuksilla toivotan teidät lämpimästi tervetulleiksi ja julistan kirkolliskokouksen kevätistuntokauden avatuksi. Med dessa tankar och ord hälsar jag er varmt välkomna och förklarar kyrkomötets vårsession öppnad.


Tillbaka