Inlägg



Marjokorpi Lasse, edustaja

Rubrik:
Avtal mellan Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland och kyrkan Suomen metodistikirkko samt Finlands svenska metodistkyrka (Kyrkostyrelsens framställning 8/2009)

Plenum:
Måndagen den 2 november 2009 kl. 12.45

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Tämän sopimuksen otsikkona on sopimus Suomen luterilaisen kirkon ja metodistikirkon välillä. Otsikointi on tarkoittamattaan varsin osuva. Tässä dokumentissa sekä luterilaisuus että metodismi on luonnehdittu niin, että kumpikin on liikahtanut asemistaan toisiaan kohden. Nyt nämä toisiaan lähestyneet teologiset perinteen kohtaavat jossakin välimaastossa. Kuitenkin niiden välille jää vielä selvä eroavaisuus. Sopimus perustunee siihen teologiseen menetelmään, jolla aikanaan solmittiin niin sanottu Leuenbergin konkordia, siis sopimus luterilaisten ja reformoitujen välillä 1973. Sen perusteella esimerkiksi Saksan luterilaiset ja reformoidut kirkot yhdistyivät eri seurakuntien muodostamaksi Saksan yhdistyneeksi evankelisluterilaiseksi kirkoksi. On huomattavaa, että meidän kirkkomme ole hyväksynyt tätä Leuenbergin konkordiaa. Nyt meille tarjotaan hyväksyttäväksi sopimusta, joka on periaatteellisesti hyvin saman suuntainen kuin tuo sopimus, joskaan ei yhtä pitkälle menevä. Sen vuoksi voisi todeta, että tämän meille nyt tarjotun sopimuksen torjuminen olisi siis kirkkomme nykyisen opin mukaista toimintaa.

Mennäksemme itse sopimukseen metodistikirkon kanssa, kuten täällä on jo aikaisemmin sanottu, kysymykset joissa tämä eroavaisuus on selvimmin nähtävissä, ovat kysymys vanhurskauttamisesta, perisynnistä, kasteesta, ehtoollisesta ja lisäksi vielä kysymys tahdon vapaudesta. Eniten minua askarruttaa asiakirjan tulkinta, jossa metodistikirkon opetus vanhurskauttamisesta selitetään yhteensopivaksi luterilaisen vanhurskauttamisopin kanssa. Asiakirja toteaa itsekin "uusimman suomalaisen Luther-tutkimuksen jälkeen käsite vanhurskautus pitää sisällään enemmän kuin mitä vanhurskautus tapaa tarkoittaa Yksimielisyyden ohjeessa". Edelleen siinä todetaan, että "Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista -asiakirjan jälkeisen terminologian mukaisesti puhuessaan luterilaiset sisällyttävät vanhurskauttamiseen myös Kristus-yhteyden luoman uuden elämän". Voisi sanoa, että joko Luther osoittautuu varsin kehityskelpoiseksi henkilöksi niin, että hänen katsomuksensa ovat kehittyneet vielä 1900-luvun lopulla tai sitten luterilainen kirkko on ensi kerran ymmärtänyt luterilaisen vanhurskauttamisopin vasta 1990-luvulla. Asiakirjan tulkinta luterilaisesta vanhurskauttamisesta opista poikkeaa siis kirkkomme tunnustuskirjojen vanhurskauttamista koskevasta opetuksesta. Se perustuu viime vuosikymmenen lopulla annetun Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopin tulkintaan ja suomalaisen Luther-tutkimuksen löytöihin 1980-luvulla. Nämä löydökset ovat ilmeisen tarkoitushakuisia ja tehneet vahinkoa monessa muussakin kysymyksessä. Nyt niiden perusteella on alettu kehittää luterilaista vanhurskauttamisoppia siihen suuntaan, että se tekee pyhityksen osaksi vanhurskauttamista.

Luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen yksimielisyyden ohje määrittelee vanhurskauttaminen näin: "Jumala sulasta armosta antaa meille synnit anteeksi vaatimatta mitään edeltävää, samanaikaista tai myöhempää suoritusta, ansiota tai arvollisuutta. Jumala lahjoittaa ja lukee hyväksemme Kristuksen vanhurskauden, joka on yhtä kuin hänen kuuliaisuutensa". Näin siis Jumalalle kelpaavasta uskon vanhurskaudesta. Luterilaisen teologian mukaan vanhurskauttamisen kaksi osaa ovat syntien anteeksiantamus ja uskovalle luettu Kristuksen vanhurskaus. Se on Jumalan lahja, jonka perusteella kelpaamme hänelle. Sitä seuraava ja siihen kuuluva elämän uudistus, hyvät teot tai pyhitys, miten niitä nimitetäänkin, on ymmärretty siis seuraukseksi. Asiaa valaisee myös keskustelujen toisen osapuolen kommentti keskustelujen aikana. Pastori Tapani Rajamaa metodistikirkosta selosti keskusteluja näin: "Vanhurskauttamis- ja pyhitysopissa löytyi pitkän keskustelun jälkeen yhteinen linja, kun toisaalta luterilaiset korostivat, että vanhaa ajattelua Lutherin opetuksesta on viime vuosikymmeninä merkittävästi korjattu ja toisaalta, kun luterilaiset tajusivat ymmärtäneensä väärin eräitä meidän opin kohtiamme". Nämä Lutherin myöhemmät kääntymykset vanhurskauttamisopissa arveluttavat suuresti. Historiallisia tunnustuksia, jotka ovat kirkon opin perustana, ei voida muuttaa toisiksi.

Toiseksi nousee esille kysymys armonvälineistä. Metodistit opettavat kokemuksellista pelastusvarmuutta perustamatta sitä sillä tavoin armon välineisiin kuin luterilaiset. Armon välineistä puhuttaessa asiakirja toteaa, että erityisenä korostuksena metodismi opettaa, että pelastuksen välineitä voivat olla myös monet muut käytännöt, kuten yhteinen jumalanpalvelus, rukous, paasto, hengelliset kokoukset ja hartaudet. Näissähän juuri luterilaisen käsityksen mukaan Jumalan sana toimii armon välineenä. Metodistien käsitys kastetta edeltävästä armosta on omiaan poistamaan ajatuksen kasteen välttämättömyydestä. Lisäksi heidän mielestään usko kohdistuu kasteen vaikutuksiin eikä itse kasteeseen. Ehtoollisesta metodistit opettavat kyllä todellista Kristuksen läsnäoloa ehtoollisessa, mutta ymmärtävät sen hengellisellä tavalla. Siis Kristuksen ruumis ja veri otettaisiin vastaan vain uskolla eikä suulla. Tämmöistä käsitystä ei kyllä oppi-isämme Luther voinut lainkaan hyväksyä. Tapani Rajamaa kommentoi keskustelujen puolivälissä näitä asioita tällä tavoin: "Armonvälineet aiheuttivat paljon keskustelua. Lopulta pääsimme ensinnäkin siihen tulokseen, että ajattelemme hiukan eri tavalla. Luterilaiset käyttävät armon väline -nimikettä vain sanasta ja sakramenteista, metodistit taas ajattelevat asiaa paljon laajemmin. Mitään perustavaa eroa ei näkemyksissä kuitenkaan ole. Visaisempi oli kysymys siitä, onko myös Jumala pelastustyössään sidottu todettuihin armonvälineisiin, ennen muuta kasteeseen. Kuitenkin mielestäni saimme esille pääasian. Kaste uudestisyntymisen merkkinä ei metodistisen teologian mukaan liity vain kastetoimitukseen vaan on prosessi, jossa ratkaiseva osaa näyttelee pelastuksen uskossa vastaanottaminen. Teimme myös selväksi, että ehtoollisessa Kristus on läsnä hengellisellä tavalla." Näin siis Tapani Rajamaa.

Nämä ovat kysymyksiä, joista on olemassa vuosisatoja kestänyt erimielisyys. Ovatko nämä eroavaisuudet niin suuria, että tilanteen pitää yhä jatkua tällaisenaan? Toisaalta tällaiset väkisin väännetyt yksimielisyydet kummankin puolen pitäessä todellisuudessa kiinni vanhasta kannastaan eivät tunnu kovin arvokkailta. Kirkkomme on nykyään aika voimakkaan muutospaineen alla ja se tuntuu antavan periksi helposti melkein missä asiassa tahansa, lukuun ottamatta julkisoikeudellista asemaa. Ulkoapäin tuleva paine pyrkii viemään relativismiin, siis kaiken suhteellistamiseen kristinuskon sisällä ja synkretismiin eli uskontojen sekoitukseen sen ulkopuolella. Minusta tämän asiakirjan hyväksyminen on omiaan viemään siihen suuntaan. Lisäksi myös keskuudessamme vaikuttaa voimakkaasti sellainen perinne, joka pitää kaikkea kristillistä opinmuodostusta melkeinpä vääränä.

Mitä nyt sitten tästä kaikesta pitäisi ajatella? Ne samat syyt, jotka aikanaan estivät Leuenbergin konkordian hyväksymisen puoltavat tämänkin asiakirjan hyväksymättä jättämistä. Nykyisin ainoaksi tärkeäksi asiaksi kirkossa on nostettu näkyvä yhteisen ehtoollisen viettäminen, muuten saadaan tehdä ja ajatella mitä tahansa, kunhan vietetään yhteistä ehtoollista. Yhteydestä tulee tällä tyylillä teatraalista. Äskettäin Amerikassa episkopaalinen kirkko Los Angelesissa kuuluu viettäneen yhteistä ehtoollista hindujen kanssa. Minusta me voisimme edelleenkin toimia metodistien suhteen samoin kuin toimivat meidän kanssamme ne roomalaiskatoliset, jotka pitävät meitä veljinään ja sisarinaan Kristuksessa, mutta eivät vietä yhteistä ehtoollista kanssamme.


Tillbaka