Inlägg



Lahdenperä Pekka, edustaja

Rubrik:
Partnerskapslagens följder för kyrkan; biskopsmötets utredning för kyrkomötet, kontitutionsutskottets betänkande 4/2010 om biskopsmötets framställning 2/2010

Plenum:
Torsdagen den 11 november 2010 kl. 9.15

Text:
Herra arkkipiispa, hyvät kirkolliskokousedustajat. Toivottavasti ääni kestää, on ollut koko viikon flunssa ja yskä, niin kuin olette varmaan kuulleetkin. Ennen kuin puheenvuoroni aloitan niin ilmoitan heti tässä alussa, että puheenvuoroni lopussa teen vastaehdotuksen perustevaliokunnan mietinnön ponteen. Pettymyksekseni perustevaliokunta on mietinnössään hyväksynyt piispainkokouksen esityksen pastoraalisten ohjeiden laatimisesta parisuhteensa rekisteröineiden ihmisten puolesta rukoilemiseen. Perustevaliokunta katsoo, että kirkolliskokous voisi kahden peruslähtökohdan varassa pyytää piispainkokousta laatimaan pastoraalisen toimintaohjeen. Nämä peruslähtökohdat ovat mietinnön mukaan kristillinen avioliittokäsitys ja jokaisen ihmisen luovuttamaton arvo. Mietinnössä viitataan siihen, että kirkko on sitoutunut näihin kahteen useassa aikaisemmassa kannanotossaan. Jostain syystä en tällaista logiikkaa ymmärrä. Koska kirkon avioliittokäsitys ja käsitys ihmisen arvosta ovat, kuten sanottu, jo aikaisemmin kristallinkirkkaasti ja riidattomasti määritetty kirkon agendassa, ei niiden huomiota herättävälle korottamiselle ole ollut tässä yhteydessä erityistä syytä. Toki syytä on, että ne todetaan mietinnössä. En myöskään ymmärrä johtopäätöstä, miten juuri niiden varassa, kuten mietintö toteaa, siis avioliittokäsityksen ja ihmisarvon varassa, voidaan rakentaa pastoraalisia ohjeita parisuhteen rekisteröineiden puolesta rukoilemiselle. Eikö kyseisistä peruslähtökohdista, etenkin avioliittokäsityksestä, olisi tullut vetää johtopäätös, että juuri tästä syystä kirkko ei voi rukoilla avioliittokäsityksen vastaisen parisuhteen puolesta. Onhan kirkon käsitys se, että avioliitto on ainoa miehen ja naisen välinen oikea ja kristillisen yhteiselämän muoto. Valitut peruslähtökohdat eivät loogisesti tue johtopäätöstä, että kirkko päättää laatia pastoraaliset ohjeet parisuhteen rekisteröineiden puolesta rukoilemiseen. Itse asiassa nämä mainitut peruslähtökohdat viittaavat aivan eri suuntaan.

Muutama huomio mietinnön otsikon Piispainkokouksen esityksen arviointia alta. Se alkaa mietinnön sivulta 5. Siinä aluksi selvitetään kristillistä avioliittokäsitystä useiden Raamatunkohtien ja muun muassa Lutherin opetusten kautta laajasti ja perusteellisesti. Tämän osion laajuutta ja perusteellisuutta ihmettelen, koska mietinnön ykkösasiana on miten kirkko suhtautuu parisuhteensa rekisteröineisiin ihmisiin. Mikäli mietinnössä olisi päädytty siihen johtopäätökseen, ettei parisuhteen puolesta voida rukoilla, laaja perustelu puolustaisi paremmin paikkaansa. Nyt tulee kuva ikään kirkko avioliiton vakuuttelun vakuuttelulla yrittäisi ostaa anteeksiantamusta sille, että kirkko parisuhdeasiassa on lipsumassa ihanteistaan ja totuudesta. Avioliitto-osion lopussa viitataan vielä ehdotukseen sukupuolineutraalista avioliitosta. Perustevaliokunta lausuu sinänsä aivan oikein, ettei kirkko voi tältä osin muuttaa omaa avioliittokäsitystään. Tässä kuitenkin haiskahtaa siltä, että mietinnön mittavalla avioliittovyörytyksellä ollaan edellä sanomani lisäksi ampumassa lintua, joka ei ole vielä edes lennossa. Jos näin on, ei ole kyse silloin hyvästä hallinnosta, sillä mietinnössä tulee keskittyä vain siihen asiaan, mistä nyt on kysymys.

Sivun 7 alusta alkaen mietintö käsittelee ihmisarvoa ja lähimmäisen rakkautta. Kolmessa ensimmäisessä kappaleessa lausuttuun voidaan hyvin yhtyä. Neljänteen kappaleeseen on kirjattu lausuma "Piispainkokous korostaa, että jokaisen oikeutta toimia omantuntonsa pohjalta tulee kunnioittaa". Tämä ei minulle oikein avautunut. Ehkä olen väärässä, mutta käsitykseni mukaan ihmisen omatunto saattaa olla varsin häilyvä. Olen kuullut puhuttavan Raamattuun sidotusta omastatunnosta ja olen ymmärtänyt, että se olisi ihannetilanne. Entäpä jos ihmisen omatunto on kehittynyt ilman yhteyttä Jumalaan ja paatunut. Pitääkö meidän kunnioittaa ihmisen oikeutta toimia omantuntonsa pohjalta, vaikka toiminnasta aiheutuisi sellaisia seurauksia, joita muu yhteisö ei voi hyväksyä eli tarkoitan, että ei pelkästään tätä homoseksuaalisuutta, vaan ylipäätään, että ratkaisuja tehdään omantunnon pohjalta ja meidän pitäisi kunnioittaa sitä, eli sieltä saattaa minun käsitykseni mukaan tulla vaikka mitä. Mietinnössä todetaan, että papin ja kirkon työntekijän pastoraaliseen vastuuseen kuuluu, että hän on valmis asettumaan rinnalle ja kuulemaan toista. Tämä on aivan oikein. Tässä yhteydessä olisi ollut syytä muistuttaa myös siitä, että pappi pappislupauksessaan ilmoittaa tahtovansa pysyä Jumalan pyhässä sanassa siten, että hän voi vastata toiminnastaan Jumalan ja ihmisten edessä. Viidennessä kappaleessa puhutaan kirkon pastoraalisesta vastuusta, joka koskee kaikkia ihmisiä, myös seksuaalivähemmistöön kuuluvia kirkon jäseniä, joita kirkko haluaa tukea hengellisesti. Lisäksi todetaan, että siinä luetellut kirkolliset toimitukset kuuluvat erotuksessa kaikille kirkon jäsenille. Tämä on oikein ja selvää. Tämän jälkeen mietinnössä kuitenkin todetaan muitta mutkitta, ikään kuin se olisi edellä sanotusta johdettua, että pastoraalisen kohtaamisen piiriin voi kuulua myös rukous parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja heidän kanssaan. Tälle johtopäätökselle edellinen ei kuitenkaan anna mielestäni mitään tukea. Pitää muistaa kirkon ja papin velvollisuus pysyä Jumalan sanassa. Koska Raamattu yksiselitteisesti torjuu homoseksuaalisen elämäntavan, pappi pappislupauksensa mukaan on homoseksuaalien pastoraalisessa kohtaamisessa velvollinen kertomaan, mitä Raamattu tällaisesta elämäntavasta sanoo ja siitä iänkaikkisesta vahingosta, mikä ihmistä kohtaa, mikäli hän ei tee synnistä parannusta. Papin tulee kohtaamisessa julistaa syntien anteeksiantamusta Jeesuksessa Kristuksessa. Nyt halutaan, että pappi tai kirkon muu työntekijä pyydettäessä rukoilee parisuhteensa rekisteröineiden kanssa. Ajatellut pastoraaliset ohjeet eivät taida sisältää Raamatun lukua luomiskertomuksesta tai kohdista, joissa todetaan, että homoseksuaalisesti käyttäytyvät eivät peri Jumalan valtakuntaa. Mikäli näin on, kirkko vaikenee synnistä ja vaikenemalla vetää tuomion päällensä.

Mietinnön sivulta 8 alkaen käsitellään Raamatun tulkintaa ja todetaan rehellisesti, että suuri yksimielisyys vallitsee siitä, että Raamattu suhtautuu homoseksuaalisuuteen torjuvasti. Sitä ei kuitenkaan ole sanotettu auki, että homoseksuaalinen käyttäytyminen on syntiä. Kun Raamattu sanoo, että sellaista harjoittavat eivät peri Jumalan valtakuntaa, niin eihän silloin voi olla kysymys muusta kuin synnistä, eli Jumalan tahdon vastaisesta elämän tavasta. Siitä pälkähästä ettei haluta sanoa syntiä synniksi, on taas kerran päästy klassisin keinoin selittämällä selvä Jumalan sana turhaksi aikasidonnaisuudella tai, että nyt on kysymys erilaisesta homoseksuaalisuudesta tai sitten oleellisuus/kehällisyysargumentaatiolla. Mietinnöstä saa käsityksen, että homoseksuaalista käyttäytymistä ei sanota synniksi sen vuoksi, että kirkossa vallitsee asiasta erilaisia tulkintalinjoja. Tällä logiikalla voitaisiin mikä tahansa kristinuskon totuus turhentaa. Riittää, kun kirkosta löytyy riittävä joukko liberaaliteologeja, jotka kyseenalaistavat milloin minkin kristinuskon perustan. Sitten me vain avuttomana toteamme, ettei kirkolla ole kantaa siitä tai tuosta asiasta, koska on erilaisia käsityksiä. Jotta tällainen ihmisjärkeilyyn perustuva turhuus saataisiin loppumaan, meidän tulisi yksinkertaisesti nöyrtyä Jumalan sanan alle silloinkin, kun se ei ole lihalle mieluisaa. Ei tarvitse ihmetellä, että teologian tohtori Sammeli Juntunen kyseli hiljan, miten kirkko voi käydä dialogia muiden kirkkojen kanssa, kun sen oppi on näin hajallaan.

Kirkossamme puhaltavat tänä päivänä voimakkaat ihmisoikeuksien ja tasa-arvon tuulet. Moni yhtynee käsitykseen, että kyseiset aatteet ovat syntyneet kirkon ulkopuolella, josta niitä tuodaan voimalla myös kirkon sisälle. Ne eivät kumpua kirkon perinteestä, eivätkä kristillisestä rakkaudesta. Tälle väitteelle saamme tukea, kun tarkastelemme näiden aatteiden hedelmiä. Ihmisoikeudet ja tasa-arvo näyttävät päältä päin hyviltä ja kannatettavilta aatteilta. Kieltämättä niissä on osin todellistakin hyvää. Muistatte miten apostoli Paavali kuvailee rakkautta, se on pitkämielinen, lempeä, ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, eikä käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa jne. Jos peilaamme esimerkiksi tasa-arvovaatimuksia rakkauden ominaisuuksiin, voimme havaita mistä on kysymys. Tasa-arvo ei näyttäydy pitkämielisenä ja lempeänä, se etsii voimallisesti omaansa, se on vaativa, omia oikeuksiaan korostava, se on kova ja armoton. Se ei anna anteeksi, jos loukkaat sitä. Se ei käännä toista poskeaan. Se muistaa kärsimänsä pahan. Se loukkaantuu, jos et suostu sen vaatimuksiin ja se vie sinut tilille tuomioistuimiin. Sille on tärkeintä toteuttaa ihmisen kokemuksesta lähteviä omaa minää ruokkivia oikeuksia. Se tuntee vain yhden totuuden ja vaatii, että sitä kunnioitetaan ylimpänä auktoriteettina ja elämän ohjeena. Se vihaa niitä, jotka eivät kumarra sitä. Se esittää röyhkeitä vaatimuksia kirkossa. Se halveksii Jumalan sanaa, eikä alistu noudattamaan sitä.

Lopuksi vetoaisin teihin arvoisat edustajat ymmärtämään tässä asiassa tehtävän päätöksen suuri ja periaatteellinen merkitys paitsi kirkollemme myös meille jokaiselle. Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumin 7 luvussa "ei jokainen, joka sanoo minulle Herra, Herra, pääse taivasten valtakuntaan, sinne pääsee se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon". Se mikä on Jumalan tahto, sen me tiedämme Raamatusta.

Edellä sanotun lisäksi yhdyn kaikkeen mitä perustevaliokunnan eriävässä mielipiteessä on lausuttu. Erityisesti korostan siellä sitä, mitä eriävän mielipiteen neljässä ensimmäisessä kappaleessa on lausuttu. Niissä on lyhyesti ilmaistu asian ydin, en nyt toista niitä enää tässä yhteydessä. Näillä perusteilla teen seuraavan vastaehdotuksen mietintöön: Kirkolliskokous merkitsee tiedoksi piispainkokouksen selonteon ja pitää tarpeettomana mietinnön perustelujen mukaisen pastoraalisen toimintaohjeen laatimista. Eli yksinkertaistettuna ja lyhennettynä todetaan, että meillä on kirkossa nykyisin toimiva rukoilemisen järjestelmä ja ohjeet, joissa voimme kaikkia syntisiä ihmisiä kohdata samalta viivalta Jumalan edessä.

Ennen kuin lopetan, niin lyhyt kommentti tähän asian käsittelyjärjestykseen. Minäkin yhdyn siihen kantaan, että tämä olisi pitänyt käsitellä 3/4 määräenemmistöllä. Tämä on merkittävä periaatteellinen kannanotto, jolla on liittymäkohtia kirkon oppiin ja uskoon. Sen osoittaa jo se, että tästä asiasta äänestettiin perustevaliokunnassa, samoin kuin siitä äänestettiin puhemiesneuvostossa, niin kuin kuulimme. Minun mielipiteeni on näin, että silloin kun on epäselvää tai epävarmuutta kummalle puolelle tämä asia kuuluu, niin tulkinnan pitäisi olla sellainen, että se suosii tätä määräenemmistöä, koska se on suojasäännös. Että aina kun on epävarmaa, niin valitaan suojasäännös eli 3/4. Täytyy sanoa, että tässä järjestelmässä on jotain vialla. Me olemme tällä viikolla 3/4 äänten enemmistöllä päättäneet kirkon vaakunoista ja sineteistä, mutta tämä asia, jota on kahdeksan vuotta käsitelty, niin me yksinkertaisella ääntenenemmistöllä päätetään.


Tillbaka