Inlägg



Kainulainen Pauliina, edustaja

Rubrik:
Klimatprogram för kyrkan (Ombudsinitiativ 1/2007)

Plenum:
Onsdagen den 9 maj 2007 kl. 9.00

Text:
Arvoisa puheenjohtaja. Hyvät edustajatoverit. Minulla on havaintoväline mukana, tänä aamuna kävelyllä mukaan taitettu pihlajanoksa tuosta lähimetsästä. Ajattelen, että sen pienet vastapuhjenneet lehdet ovat täydelliset ja ne herättävät minussa ihmettelyä ja hellyyttä. Tuossa lähimetsässä yhden ison kalliolohkareen takana oli myös huopa, ja koko se paikka näytti siltä, että siinä joskus joku on yöpynyt ilman sen kummempaa suojaa. Ja sen nähdessäni mieleen nousi kysymys, jota joskus esitetään, että eikö kirkon ensisijainen tehtävä ole huolehtia köyhistä ihmisistä. Ei välttämättä sotkeutua tällaisiin luontokeskusteluihin. Ja olen sitä mieltä, että kyllä kirkon ensisijainen tehtävä on huolehtia köyhistä, kärsivistä, ahdistetuista ihmisistä. Ja kirkon ensisijainen tehtävä on huolehtia luonnon tasapainosta. Nämä kietoutuvat yhteen varsinkin, kun katsotaan globaalisti. Että joku etiopialainen maanviljelijä, jos kolmantena keväänä peräkkäin sateet eivät tule, niin mitä siitä hänelle ja hänen perheelleen seuraa, se on kristityn kysymys myös täällä. Ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat iskevät ensin kaikkein köyhimpiin ja haavoittuvimpiin ihmisryhmiin. Myös täällä Suomessa, jos luonto voi huonosti, niin myös ihminen voi huonosti. No sitten sieltä metsästä löytyi myös pariton lapsen käsine, ja tämän nähdessäni ajattelin sitä, että meitä, jotka nyt tässä salissa istutaan, ilmastonmuutos ei välttämättä hirveästi hetkauta. Se tällä hetkellä jo hetkauttaa tuolla köyhemmissä maissa, mutta ei välttämättä Suomessa suurestikaan. Mutta entäs häntä, jonka käsine tämä on ja hänen lapsiaan. Että mikä on meidän vastuu heidän maailmasta, millaisessa maailmassa he elävät. Pahoittelen, jos minulla joskus meinaa vähän paatoksen puolelle kallistua näissä luontoasioissa, koska ne ovat minulle itselleni hyvin hyvin tärkeitä ja silloin saa sitten palauttaa maan pinnalle. Maan pinnalla on oikein hyvä olla. Mutta nämä havaintovälineet, joita mukaan kuskasin, ne pyrkivät vain hieman havainnollistamaan sitä, että millainen motivaatio saa minut yrittämään hahmottamaan tällaisia, aika lailla isoja, vaikeita ja kauaskantoisia kysymyksiä ja yrittää tehdä niille jotakin.

Minun näkökulmastani tämä ilmastoaloite, joka nyt on meidän edessä, voisi olla yksi käytännöllinen askel eteenpäin kohti tärkeää suuntaa. Ja meitä on tässä kaksitoista allekirjoittajaa. Siitä ei ole tarpeen vetää kaikkia mahdollisia symbolisia johtopäätöksiä, mutta sitä tämä porukka ainakin kuvaa, että siinä on vähintään yksi allekirjoittaja joka hiippakunnasta. Ja myöskin olemme aika monenlaisia ihmisiä taustoiltamme. Meitä yhdistää huoli luonnon tasapainosta ja me kaipaamme meidän kirkkomme omaa omaperäistä panosta tähän koko suomalaiseen keskusteluun luonnon tasapainosta ja tulevaisuudesta. Luonnon ja lähimmäistemme varjelusta. Ehkä on tarpeen sulkea aluksi pois pari asiaa, joihin tällä aloitteella ei pyritä. Ensinnäkin, vaikuttaa siltä, että tässä vaiheessa ja tällä joukolla ei liene tarpeellista käydä keskustelua siitä, että onko ilmastonmuutos todellinen ja onko ihmisellä nyt todella vaikutusta sen kiihtyvään tahtiin. On syytä luottaa tiedemaailman suuren enemmistön vakuuttuneisuuteen siitä, että näin on, ja etsiä keinoja siihen, että ihmistoiminnan vaikutusta voitaisiin vähentää. Mutta jos joku kuitenkin haluaa käydä keskustelua luonnontieteellisestä tutkimuksesta ja niiden tulosten tulkinnasta niin minä luulen, että tässä salissa paras asiantuntija on tuo Seppäsen Markku meteorologina. Toiseksi tämän aloitteen ja toivottavasti syntyvän kirkon ilmasto-ohjelman tavoitteena ei ole ryhtyä neuvonantajaksi esimerkiksi maan hallitukselle siinä, että millaisilla käytännön toimenpiteillä päästöjä ilmakehään ja muuta vastaavaa tulisi vähentää. Koska ei meillä kirkkona tällaisissa asioissa ole sen suurempaa viisautta kuin muillakaan tahoilla tässä yhteiskunnassa. Mutta sen sijaan tämän aloitteen tavoitteena on suunnata katse kirkon suureen rooliin tässä yhteiskunnassa arvovaikuttajana ja kasvattajana. Kirkon teologinen ja hengellinen perinne voi olla yksi ja tärkeä sellainen kaivattu voiman ja motivaation lähde elämäntavan muutoksiin. Ainakin minun oma tuntumani on, että tällä suunnalla voisi olla se kirkon lisäarvo laajempaan keskusteluun ilmastonmuutoksesta ja muista ympäristöongelmista meidän maassa. Näistä kohta vähän lisää. Mutta vielä kolmantena rajauksena, tällä aloitteella ei pyritä olemaan lähinnä muodissa mukana, puhumaan ilmastonmuutoksesta siksi, että kaikki muutkin siitä juuri nyt puhuvat. Mutta on vaan niin, että ilmeisesti viimeisen puolen vuoden, kuluneen talven mittaan meikäläisissä keskustelussa jotakin on liikahtanut. Ihmiset pohtivat ilmastonmuutosta ja jopa media ottaa sen tosissaan. Tässä voi olla vähän kuplaa siinä kohti, että onko viisasta nostaa yksi ympäristöongelma erilleen muista tähän tapaan, koska ongelmat kietoutuvat yhteen. Mutta toisaalta näyttää siltä, että tähän suurimpaan ja haasteellisimpaan ympäristöongelmaan fokusoiminen saa jotakin liikkeelle. Tämänkin aloitteen kannalta se siksi on mielekäs kärki, mutta samalla kaikki mitä ilmastonmuutokseen liittyen tullaan lausumaan kirkon uskontajusta ja eettisestä ymmärryksestä, on sovellettavissa myös muihin ympäristöongelmiin.

Sitten tämän aloitteen varsinaisiin tavoitteisiin. Kirkon ilmasto-ohjelma voi merkitä sitä, että meidän kirkossamme pysähdytään tarkastelemaan uskoamme ja Raamatun tulkintaamme ja elämäämme tässä uudessa tilanteessa. Aina on ollut niin, että teologiset mallit, miten ymmärretään ihmisen paikka luomakunnan kokonaisuudessa, tällaiset syvällä meissä olevat ajattelutavat ovat vaikuttaneet asenteisiimme ja sitä kautta myös käytännön valintoihin. Ja painopisteet näissä perusasetuksissa voi saada suuriakin muutoksia käytännön ratkaisuissa aikaan. Tavoitteena tietysti se, että meidän ajattelumme ja arvomaailmamme siirtyisi yhä enemmän luontoa kunnioittavaan suuntaan. Tällaista teologista pohdintaa ihmisen ja muun luonnon suhteesta kutsutaan usein ekoteologiaksi. No tätä käsitettä ei ole pakko käyttää, jos vierastaa tällaisia etuliitteitä kuin eko. Koska kyseessä joka tapauksessa on teologiaa eli jumalapohdintaa. Tässä viitekehyksessä sellaista, joka siirtää sitä painopistettä pois sellaisesta hierarkkisesta ihmisen ylivallan korostuksesta suhteessa muuhun luontoon kohti ihmisen suurta vastuuta varjella luomakuntaa. Ja ajattelin nyt siteerata meidän arkkipiispamme merkittävää puheenvuoroa, puhetta viime helmikuisen piispainkokouksen istunnon avauksena. Se löytyy tästä kaikille meille jaetusta piispainkokouksen pöytäkirjan uusimmasta niteestä. Ennen tätä kohtaa mitä tästä luen, arkkipiispa on juuri noteerannut kirkon ympäristödiplomijärjestelmän tähänastiset saavutukset, ja hän jatkaa näin: "Luomakunnan tilanhoitajan ja suojelijan tehtävässä tarvitaan nyt muutakin kuin mainitsemiani seurakuntien toimenpiteitä. Olemme ehkä liian usein hyväksyneet sen, että vapauttava ilosanoma on vääristynyt elintason kasvun evankeliumiksi, jolloin elintasoa mitataan aineellisen kulutuksen määrällä. Kristillisessä uskossa on riittävästi aineksia sellaisen vastakulttuurin luomiseen, jossa ihmisen hyvä elämä ei perustu korkeaan kuluttamiseen ja vauraaseen aineelliseen elintasoon, vaan vastuullisuudesta nousevaan toisesta ihmisestä välittämiseen, läheisistä ihmissuhteista iloitsemiseen, henkiseen tasapainoon, hengelliseen turvallisuuteen ja Jumalan lahjoista iloitsemiseen. Siihen kuuluu myös ekologisesti vastuullinen kansalaisuus."

Me tarvitsemme sellaista teologiaa, jossa myös luominen, eli ensimmäinen uskonkappale, saa oikeutetun sijansa. Ja haluan lisätä, että myös kolmas uskonkappale Pyhästä Hengestä on ekologisesti tärkeä, koska kyllä moni suomalainen kokee, että Jumala Pyhänä Henkenä vaikuttaa kaikessa luodussaan elävöittävänä voimana. Ja tähän liittyen siteeraan erästä toista vaikuttajapersoonaa, nimittäin Lutheria, ja tämä pieni sitaatti löytyy puolestaan tällaisesta kirjasta kuin "Meille annettu maa - pohjoisen kirkon ympäristökirja", josta kiinnostuneet myös löytää tällaisen aika monipuolisen johdatuksen meidän kirkossa jo tapahtuvaan ympäristötyöhön ja myös ekoteologiaan. Mutta Luther on sanonut näin: "Kuinka voi järki sietää sen, että jumalallinen majesteetti on niin pieni, että se sisältyy jyvään, on jyvässä, jyvän päällä, läpi jyvän, sisäpuolella ja ulkopuolella, ja että vaikka se on yksi majesteetti, se silti on jokaisessa jyvässä täysin erillisesti, riippumatta siitä, miten määrättömän paljon näitä jyviä on." Ja on minusta tärkeää tässä väläyksessä, että Luther tähän tapaan koki koko maailman sakramentaalisena. Jumala on läsnä, tämä suuri Jumalamme on läsnä pienimmässäkin jyvässä ja puun lehdessä. Lutherin ajattelun tätä puolta ei ole paljon kehitetty, se on jäänyt vähän muiden tärkeiden painotusten jalkoihin, mutta nykytilanteessa on aika tarttua tähänkin. Sillä tästä voi ajatusta viedä eteenpäin, esimerkiksi niin, että jos me voimme tähän tapaan nähdä maailman Jumalan luomana, pyhänä, niin pyhyyden näkökulma antaa maalle silloin tietyn koskemattomuuden, maa on kunnioituksen arvoinen. Ei siis luonnon palvontaa, vaan kunnioitusta. Ja tällainen ajattelu olisi yksi tapa rajoittaa tätä ihmisen itselleen ottamaa rajoittamatonta ahnetta oikeutta käyttää luonnonvaroja hyväkseen miten haluaa. Mutta sitten vielä haluan sitäkin korostaa, että ensimmäisen ja kolmannen uskonkappaleen lisäksi myös toinen uskonkappale on äärimmäisen tärkeä tässä kokonaisuudessa, siis Jumala Kristuksessa lunastajana ja vapauttajana synnin ja syyllisyyden taakoista. Oman elämän valinnat synnyttää meissä syyllisyyttä näissä ympäristöasioissa ja monille ympäristöongelmien paino voi tuntua hyvinkin lamauttavalta. Siksi me tarvitsemme koko kristillisen uskon henkilökohtaisen vapauttavan voiman tueksemme, armon ja toivon sanoman. Tätä kaikkea kirkko voi välittää omalla olemuksellaan ja kutsua ihmisiä näille voiman lähteille. Ja tällaiselta pohjalta kirkko voi myös pyrkiä keskusteluyhteyteen poliittisten päättäjien ja yritysmaailman ja monien tahojen kanssa ja pitää esillä ihmisen vastuuta. Jotta olisi kanttia osallistua keskusteluun, niin kirkon tulee myös kiinnittää katse omaan toimintaansa ja sen ilmasto- ja muihin ympäristövaikutuksiin. Kirkon ympäristödiplomi on jo hieno kokonaisuus, mutta halu sen käyttöönottoon ei ole tasaisesti vielä levinnyt ympäri tämän Suomenniemen meidän seurakunnissa. Varmasti kaivataan ainakin perusteluja, että kyseessä on yksi ulottuvuus kirkon hengellisestä perustehtävästä. Ja sitten myös kokonaiskirkon tasolla tarvitaan valintoja vaikkapa kokouskäytännöissä ja monessa muussa asiassa. Eilinen kirkkoneuvos Rantasen johdatus tähän vastuulliseen sijoittamiseen avasi ainakin minun silmäni sille, että tässäkin on yksi kahva, josta vääntämällä yhdessä muiden vastuullisten sijoittajien kanssa voi todella saada muutosta aikaan, mm. ilmastoasioissa. Ja nyt kun me kokonaiskirkkona olemme tässä mukana, niin nyt me voimme houkutella mukaan myös niitä suuria seurakuntia, joilla on jotain sijoitettavaa ja kaikkia suomalaisia sijoittajia.

Aloitteesta vielä yksi vähän teknisempi näkökulma. Siellä sivulla 2, osiossa käytännön toteutus, ehdotetaan hyvin tiukkaa aikataulua tämän asian eteenpäin viemiselle. Monien keskustelujen pohjalta vaikuttaa siltä, että ei ole syytä lyödä aikataulua lukkoon liian tiukaksi, että tässä aloitteessa esitetty työryhmä saisi vain sen puolisen vuotta aikaa, koska on näin, että jos tämä aloite, kuten toivon, saa tämän salin tuen, niin siinä tapauksessa tämä siirtyy kirkkohallituksen asiaksi. Ja tärkeämpää on sitten työn taso ja vaikuttavuus, kun näin kireä aikataulu, mutta myös valiokunta voi varmaan halutessaan suositella toiminnalle aika ripeää aikataulua, koska hirveän moni ihminen odottaa meidän kirkolta näkemystä ja tukea näissä kysymyksissä. Ja taustatiedoksi vielä se, että työskentelyä nopeuttaa se, että kirkkohallituksessa on jo jonkin aikaa valmisteltu työryhmän kokoamista vähän samantyyppisiin tarpeisiin, ja tämä hahmoteltu työryhmä voisi ensimmäisenä tehtävänään tarttua luomaan meidän kirkolle ilmasto-ohjelman, työkalun kirkkomme ympäristötyön vahvistamiseen. Pelkkä järkikin riittäisi varmasti jo monella tavoin perustelemaan työtä luomakunnan puolesta, mutta meillä kirkkona on vielä paljon syvemmältä koskettavat resurssit, mahdollisuudet ja lähtökohdat tähän toimintaan. Lopuksi lainaan vielä toisen kerran arkkipiispamme puhetta, sellaista kohtaa, jossa hän ilmaisee, miten tällaiset kysymykset ilmaisevat meidän ymmärrystämme uskomme ja kirkkomme olemuksesta. "Kristillinen usko antaa meille aiheen ottaa ajan merkit vakavasti. Syvin motivaatio elämäntavan muutoksiin ei löydy syyllisyyden- tai velvollisuudentunnosta. Se on löydettävissä pikemmin yhteenkuuluvuuden tunteesta kaiken luodun kanssa ja rakkaudesta niin kanssaihmisiämme kuin Jumalan luomakuntaakin kohtaan. Rakkauteen vetoaa etenkin se tosiasia, että ilmastonmuutos iskee ensin ja kovimmin kaikkein haavoittuvimmissa asemissa oleviin ihmisiin ja kansoihin. Kristillinen lähimmäisenrakkaus edellyttää huolenpitoa heistä."


Tillbaka