Inlägg



Jolkkonen Jari, piispa

Rubrik:
Utökad dopundervisning och tidigareläggning av konfirmandundervisningen, allmänna utskottets betänkkande 1/2013 om ombudsinitiativ 3/2012

Plenum:
Tistagen den 14 maj 2013 kl. 12.30

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Kirkolliskokous päätti vuosi sitten lähettää yleisvaliokuntaan kasteopetuksen laajentamista ja rippikoulun varhentamista koskevan aloitteen. Tämä aloite on ollut erittäin tärkeä, mielenkiintoinen ja laaja ja osittain myös vaikea. Siksi valiokunta on käyttänyt sen käsittelyyn tavallista enemmän aikaa. Aloite on siis kaksiosainen. Ensiksi esitetään ryhtymistä toimenpiteisiin kasteopetuksen laajentamiseksi ja toiseksi rippikoulun varhentamiseksi. Esittelen valiokunnan kannan ensiksi ajatukseen kasteopetuksen laajentamisesta. Saatujen selvitysten mukaan lasten saamiseen liittyy useimmissa perheissä hengellisen elämän herkistymiskausi. Sivumennen sanoen sellaisesta antaa erityisen hienon kuvauksen lahjakas esseisti Antti Nylén tuoreessa kirjassaan Tunnustuskirja. Uskonnottomassa kodissa kasvanut Nylén kirjoittaa, että raskauden ja lapsen syntymän kautta hän koki ensimmäisen kerran tulevansa konkreettisesti kosketuksiin sellaisen ilmiön kanssa, jota sanotaan luomiseksi. Siitä alkoi hänellä prosessi, joka sai hänet kasvamaan tai kääntymään kristityksi. Hän tosin liittyi roomalaiskatoliseen kirkkoon. Siellä liittyminen ei ollut lomakkeen täyttämistä virastossa -tyyppinen läpihuutojuttu, vaan edellytti vuoden osallistumista katekumenaattiin, joka vastaa meidän aikuisrippikoulua. Kirkon kannalta yksi haaste on se, että aika monet perheet kokevat itsensä vähän aroiksi ja neuvottomiksi antamaan hengellistä kasvatusta kotona siitä, mitä kristillinen usko on ja miten sitä eletään todeksi arjen keskellä, eli harjoitetaan uskoa, kuten Uudessa Testamentissa sanotaan. Onko niin, että emme ole uskaltaneet tukea vanhempia riittävän konkreettisesti ja riittävän rohkaisevasti? Lisäksi jopa jotkut kirkkoon kuuluvat vanhemmat jättävät lapsensa kastamatta. Ajatellaan, että lapsen tulee saada itse päättää mitä hän uskoo ja mihin hän kuuluu. Tätä ajattelua voi vahvistaa myös militanttia ateismia edustavien väite, jonka mukaan jokainen lapsi on syntyessään tuttia imevä ateisti ja häntä on siksi suojeltava vanhempien ja yhteisöjen antamalta hengelliseltä kasvatukselta. Eli ideologinen taistelu verhotaan ihmisoikeuspuheeseen. Vakiintuneen kognitiivisen uskontotieteen näkökulmasta tämä käsitys on kehityspsykologisesti ongelmallinen. Uskontotieteilijä Justin Barret ja monet muut ovat hyvin laajan empiirisen aineiston pohjalta sitä mieltä, että kun lapsi saa kehittyä kohtuullisissa oloissa, hänelle kehittyy väljä teismi, eli hän pitää luonnollisena ajatusta siitä, että näkyvällä maailmalla on suunnittelija, joka on kaikkitietävä, kaikkivaltias, moraalisesti hyvä ja kuolematon. Vastasyntynyt ei tietysti osaa kävellä, eikä hänellä ole hampaita, mutta hänet on viritetty sellaiseksi, että hän oppii kävelemään ja hänelle kasvaa hampaat. Kirkolla on siis liittolainen lapsessa ja siten jokaisessa ihmisessä. Luonnollisesti jokainen ihminen tarvitsee myös ohjausta omassa hengellisessä kasvussaan. Mitkä ovat oikeita keinoja?

Pohdittuaan eri vaihtoehtoja valiokunta katsoo, että ei ole mielekästä, että kirkolliskokous lainsäädännöllä velvoittaisi vanhempia osallistumaan kasteopetukseen nykyistä laajemmin. Vähän hankalalta tuntuu myös määrätä pappeja käymään joka perheen kanssa useampi kuin yksi toimituskeskustelu. Meillä on tässä kohden säädöstasolla riittävän hyvä tilanne: sekä kirkolliskokouksen hyväksymä kirkkokäsikirja että piispainkokouksen hyväksymä Jumalanpalveluksen opas määräävät, että papin tulee ennen kirkollista toimitusta käydä toimituskeskustelu omaisten kanssa, siis kasteperheen, hääparin, surukodin omaisten kanssa. Se on siis pappia velvoittava normi. Tästä periaatteesta olisi erittäin tärkeää pitää kiinni. Toimituskeskustelu kuuluu aina asiaan -periaate tulisi tuoda esille pappiskoulutuksessa ja piispojen ja kirkkoherrojen tulisi valvoa, että sitä myöskin pyritään noudattamaan, vaikkei se pätevän toimituksen ehto olekaan. Toimituskeskustelu on siis vakiintunut käytäntö ja onnellista olisi, jos pystyttäisiin päätymään kasteen ja muiden toimitusten osalta kolmen kohtaamisen periaatteeseen, eli pappi tapaa perheen ennen toimitusta valmistavassa keskustelussa, sitten itse pyhässä toimituksessa juhlapäivänä ja vielä toimituksen jälkeen, jolloin hän ottaa tavalla tai toisella yhteyttä perheeseen. Jos tapaamista ei järjesty, jo pelkkä kiitoskirje olisi tärkeä ja tarjoaisi mahdollisuuden kertoa laajemmin, mitä konkreettisesti tarkoittaa kristillinen kasvatus ja millä tavoilla seurakunta sitä tukee. Kolmen kohtaamisen periaatetta saa käyttää, mutta ei ole pakko hei, sanoisi Samppa Linna.

Aloitteen toinen kohta koskee rippikoulun varhentamista. Valiokunta on päätynyt aloitteen kanssa samalle kannalle siinä, että jos nuori tulee kosketuksiin seurakunnan tai hengellisten asioiden kanssa ensimmäistä kertaa vasta rippikoulussa, on se silloin usein liian myöhäistä. Valiokunta on hahmottanut seurakuntien kasvatuksen kaarta. Tämä tehtävä ei ole aivan helppo, sillä seurakunnat ovat siinä varsin itsenäisiä ja erilaisia. Haluaisin kiinnittää huomionne mietinnön sivulla 7 olevaan taulukkoon, erityisesti siihen alempaan taulukkoon. Taulukossa esitetään yhdessä seurakuntien kasvatuksen kunkin työalan nettomenot ja osallistujamäärät. Tämä taulukko ehkä havainnollisimmin osoittaa sen, että seurakunnissa noin keskimäärin panostetaan paljon resursseja päiväkerhoon, siis alle kouluikäisiin 3-6 vuotiaisiin ja rippikouluun eli 15-ikävuoteen. Toiseksi se osoittaa, miten kustannustehokas on vapaaehtoisuuteen perustuva partio. Päiväkerhoihin panostetaan lähes 90 miljoonaa euroa ja siinä tavoitetaan noin 48 000 osallistujaa. Partio tavoittaa hieman vähemmän eli 30 000 ihmistä, vain 7 miljoonan euron panostuksella. Tämä ei tietenkään ole puhe päiväkerhoja vastaan, sellaisessa olen itsekin saanut aloittaa, tosin silloin tuore lehtori Sirkka Korpinen joutui kurinpitotoimena laittamaan minut käytävälle jäähtymään eli olin jo silloin huono oppilas. Sirkka kuuluu muuten edelleen Kuopion hiippakunnan lehtoreihin ja siksi minun on syytä toivoa, että hän olisi jo antanut minulle anteeksi. Tämä partiopylväs osoittaa kuinka paljon ja samalla edullisesti on mahdollista saada panostamalla vapaaehtoistyöhön. Valiokunta on näiden taulukoiden ja monien muiden selvitysten pohjalta tullut siihen käsitykseen, että erityinen katve tässä kasvatuksen kaaressa koskee ikävaihetta 10-14-vuoteen. Muita tällaisia katvealueita ovat koulun aloittamisen vaihe ja rippikoulun jälkeinen vaihe niille, jotka eivät osallistu isoskoulutukseen. Mutta erityinen katve on 10-vuotissyntymäpäivistä rippikoulusunnuntaihin. Mitä tälle asialle voitaisiin tehdä?

Valiokunta on päätynyt siihen, että se ei esitä rippikoulun varhentamista. Se johtaisi siihen, että koko rippikoulupedagogiikka olisi ajateltava uudestaan ja järjestettävä uudestaan oppilaitoksissa ja kirkon hallinnon kaikilla tasoilla. Tämän massiivisen toimen riskit arvioidaan suuremmiksi kuin siitä mahdollisesti saavutettavat hyödyt. Nyt vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että rippikoulu on yksi meidän kirkkomme lippulaiva. Asiaa on myös paljon tutkittu. Sekä tutkimus, että kokemus osoittavat, että tietyistä kipupisteistä huolimatta rippikoulu toimii. Sen arvo tunnustetaan paitsi kirkossamme myös koko yhteiskunnassa ja jopa toisesta kirkosta tullaan ottamaan siitä mallia. Myös ikä on kohdallaan ja sen takia ehjää ei kannata paikata. Sen sijaan seurakunnissa ja kokonaiskirkossa olisi syytä panostaa rippikoulua edeltävään aikaan, eli 10-14-vuotiaisiin. Kirkkohallituksessa on viime aikoina tuotettu paljon kasvatuksen kokonaisuutta koskevia kehitysasiakirjoja. Ne on tässä mietinnössä lueteltu ja siitäkin vielä puuttuu yksi tuore hyväksytty kehittämisasiakirja. Näissä asiakirjoissa kristillisen kasvatustyön haasteet on havaittu. Edellä mainituista syistä valiokunta on päätynyt esittämään, että aloite lähetettäisiin Kirkkohallitukseen tiedoksi ja toimenpiteitä varten. Siis niitä toimenpiteitä varten, jotka käyvät ilmi mietinnöstä. Valiokunnan mielestä aloite ei vaadi lainsäädäntömuutoksia kirkolliskokoukselta. Toisaalta asia on niin tärkeä, että sitä ei ole haluttu jättää raukeamaan vetoamalla erilaisiin hallinnollisiin syihin tai muotoseikkoihin. Aloitteen asia koskee seurakuntien kasvatustyön kehittämistä ja kuuluu siten Kirkkohallitukselle. Ajatuksena on, että Kirkkohallitus ottaisi erityiseksi kehittämisalueeksi juuri 10-14-vuotiaiden ikäryhmän. Sen äsken hyväksymät kehittämisasiakirjat antavat tälle kehittämistyölle hyvän pohjan. Mietinnön ponnen hyväksyessään kirkolliskokous siis antaa tälle työlle tukensa ja myös ohjaa sitä havaittuun katvealueeseen. Näin myös vastattaisiin parhaiten aloitteessa mainittuun ajatukseen. Kiitos.



Tillbaka