Inlägg



Marjokorpi Lasse, edustaja

Rubrik:
Ändring av de tjänstemannarättsliga bestämmelserna i kyrkolagen, kyrkoordningen och valordningen för kyrkan (Kyrkostyrelsens framställning 2/2006)

Plenum:
Tisdagen den 7 november 2006 klo 9.00

Text:
Kunnianarvoisa arkkipiispa, hyvät veljet ja sisaret. Meille on nyt annettu sellainen kirkon virkaa koskeva muutosehdotus, joka muuttaa perusteellisesti käsityksen papin virasta. Käytännössä se merkinnee, että sillä perusteella, millä pappi on tähän asti voitu erottaa, häntä ei enää voida erottaa ja sillä perusteella, millä tähän asti pappeja ei ole voitu erottaa, hänet voidaan erottaa. Sen vuoksi on tarpeen tehdä katsaus pappisviran erityisluonteeseen ja kyseisen lakiehdotuksen mahdollisiin seurauksiin.

Ensiksi huomio kiinnittyy siihen, miten työnantaja määritellään lakiesityksessä. Kristillisessä kirkossa on alusta pitäen ymmärretty, että varsinainen työnantaja on Jumala, joka Poikansa Jeesuksen Kristuksen välityksellä on lähettänyt kirkkonsa maailmaan. Kirkon apostolisuuden merkkinä on ymmärretty, että työnantajan varsinainen edustaja maan päällä on piispa. Sen vuoksi papit ovat tähän asti olleet piispan ja tuomiokapitulin alaisia. Sen vuoksi määritelmä, jonka mukaan työnantajia ovat vain Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat, johtaa väärään ymmärrykseen papinviran luonteesta. Näin lakiesitys on omiaan sekularisoimaan kirkkoa. Se johtaa papit sellaiseen käsitykseen, että he ovat virkasuhteessa vain seurakuntaan, kirkkoherraan, talouspäällikköön tai kirkkoneuvostoon. Tämä korostus on omiaan hävittämään papeilta sen tietoisuuden, että työtä pitäisi tehdä Jumalalle hänen sanansa mukaan ja siitä tehdään kerran tili. Sen sijaan lisääntyvät ja yhä alemmalle tasolle laskeutuvat mahdollisuudet virkasuhteen purkamiseen ovat omiaan aiheuttamaan täydellistä alistumismielialaa maallistuvan kirkollishallinnon edessä.

Viime viikolla, kun saimme tämän esityksen - aivan liian myöhään asian tärkeyttä ajatellen - huomasin, että edellisen sunnuntain tekstit valaisevat tätä kysymystä ja antavat siihen oikean vastauksen. Jumalan sana on väkevä. Kirkon virkaa ei pidä rinnastaa valtion virkamieslainsäädäntöön, koska sen alkuperä on jumalallinen. Tämä tehtävänanto sisältyi toissa sunnuntain tekstiin, missä Jeesus sanoi opetuslapsille: "Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut." Tuon sunnuntain ensimmäisen vuosikerran epistolassa Paavali vannottaa Timoteusta julistamaan sanaa, astumaan esille sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtelemaan, moittimaan, kehottamaan ja opettamaan aina kärsivällisesti. Tästä Raamatun kohdasta käy ilmi, että oikea Kristuksen lähettämä pappi voi joutua Jumalan sanalla oikomaan ja nuhtelemaan niitä ihmisiä, joihin hänen työnsä kohdistuu. Siksi kirkon perinteen mukainen lainsäädäntö on aina pyrkinyt määrittelemään papin viran niin, että sitä toisaalta ohjataan oikeaan oppiin ja sen mukaiseen elämään ja toisaalta suojellaan ihmisten vihalta ja vastustukselta, joka sekin kuuluu Jumalan palvelijan osaan tässä maailmassa. Tämä on jumalalliseen oikeuteen nojautuvaa papinviran hoitamista, joka tulee pysymään aina, ja jos se lakkaa, lakkaa itse kirkkokin olemasta.

Nyt on valitettavasti käynyt niin, että kirkkohallitus antaessaan hätäisesti tämän esityksen on sortunut ajanmukaisen suosio- ja huomiotalouden linjoille. Esityksestä paistaa teologisen näkemyksen puute. Kristillisessä kirkossa toimitaan yleensä niin, että ensin tutkitaan Jumalan sanaa. Tehdään siis teologinen asiaa koskeva johtopäätös, sitten vasta seuraavat käytännölliset kirkon elämää koskevat muutokset. Sen vuoksi pääkritiikki tätä esitystä vastaan on siinä, ettei mikä tahansa kirkon esittämä positiivinen oikeus ole kirkko-oikeutta, ellei se perustu Jumalan sanaan ja kristilliseen teologiaan. Annettu esitys merkitsee itse asiassa luopumista perinteisestä kirkko-oikeudesta. Tätä menoa olemme pian tilanteessa, jossa kirkkolain ainoa yhtymäkohta kristillisen kirkon oppiin on sen ensimmäinen pykälä. Kirkkokuri on poistettu ensin jäseniltä ja nyt työntekijöiltä. Kirkossa vallitsee raaka vallanpito. Meillä luetetussa toisessa Makkabilaiskirjeessä kerrotaan Menelaos-nimisestä miehestä, joka sai maksusta ylipapin viran. Hänestä sanotaan, että hänellä ei ollut muita ylipappiin viittaavia ominaisuuksia kuin kuninkaan käskykirje ja raa'an vallanpitäjän intohimot.

Nyt tässä asiassa on kiirehditty säätämään kirkon elämää koskevia lakeja, joissa etukäteen ratkaistaan sellaisia kysymyksiä, joiden periaatteellinen teologinen selvittely on vielä kesken. Jos nämä kirkkolain pykälät tulevat voimaan, homokysymys saa käytännöllisen ratkaisunsa ennen kuin piispainkokouksen työryhmä on saanut valmiiksi selvityksen. Tässä yhteydessä on selvinnyt, mikä on mietinnön ja selvityksen ero. Selvityksessä ennalta päätetty lopputulos selvitetään päätöksentekijöille, jotta he osaavat päättää oikein. Lisäksi ratkaisu on päinvastainen kuin mitä piispainkokous on ilmoittanut kirkon vallitsevaksi kannaksi. Ovatko siis nämä selvittelyt, joihin uhrataan kalliita rahoja, vain pelkkää silmänlumetta ja pyrkimystä ajan voittamiseen.

Minulle soitti eilen yksi juristi ja käski sanoa, että esityksen perustuslainmukaisuus tulisi tutkia. Perusoikeudet ovat keskenään samanarvoisia. Tässä lähdetään siitä, että syrjintälait ovat ilman muuta uskonnonvapauslain yläpuolella. Kirkolle perustuslaissa suotu autonominen asema oikeuttaa sen uskonnonvapauden perusteella opin pohjalta toimimaan niin, että joissakin tapauksissa toista perusoikeutta rajoitetaan. Lakiesityksen perustelu osoittaa, että kirkossamme on tehty kohtalokas virhe, kun sen autonomisesta asemasta ei ole pidetty kiinni. Esimerkiksi siitä, että tasa-arvolaki ei koske evankelis-luterilaista kirkkoa eikä varsinkaan sen uskonnon harjoitusta tai siitä, ettei ole ryhdytty säätämään kirkkolain tasolla tarvittavaa pykälää, jossa olisi todettu, että se voi poiketa syrjintälaista silloin, kun henkilö on solminut samaa sukupuolta koskevan parisuhteen. Sen vuoksi, ellei pykälää 19 muuteta, tapahtuu kirkolle suodun uskonnollisen autonomian itserajoitus. Sen vuoksi pykälässä pitäisi todeta, että evankelis-luterilaisella kirkolla on uskonnonvapautta koskevien perusoikeussäännösten perusteella sisäinen autonomia, joka nauttii perustuslain suojaa. Sen vuoksi kirkko voi asettaa eri asemaan sellaisen hakijan, jota kirkon opin perusteella on pidettävä sopimattomana. Kirkolla on hyvät perusteet asettaa eri asemaan toista uskontoa edustavat, samaa sukupuolta olevan parisuhteen solmineet tai muuten kirkon opetuksesta poikkeavassa perhesuhteessa elävät hakijat ja viranhaltijat niin kuin aina kristikunnassa on tehty.

Tämä esitys nostaa esiin sellaisen vakavan kysymyksen, onko kyseessä enää kirkkolainsäädäntö. Jos pykälät sorvataan suoraan maallisten lakien mukaan ja tuodaan sellaisenaan kirkkoon ilman, että niissä on mitään kristilliseen uskoon ja etiikkaan viittaavaa ja muutenkin koko lainsäädäntö on puhdistettu tunnustuksesta, niin siinä käy päinvastoin: maallistuneen yhteiskunnan kristinuskon kanssa kilpaileva etiikka tunkee kirkkoon. Tähän asiaan puuttui nykyinen paavi puhuessaan Regensburgin yliopistossa syyskuussa. Hän esitti, että länsimaissa on yleensä vallalla sellainen tiedekäsitys, että tieteellisesti totena pidetään vain matemaattisesti tai empiirisesti todisteltavia asioita. Kysymys siitä, mikä on tiedettä, punnitaan tällä kriteerillä. Tämä käsitys pyrkii leviämään humanistisiinkin tieteisiin, kuten teologiaan, jotka yritetään sovittaa matemaattis-empiirisen todistelun pakkopaitaan. Kristinuskoon sovitettuna tämä tiedekäsitys aikaansaa, että kristinuskosta tulee vain osa siitä, mitä se oli ennen.

Tämä menetelmä jo itsessään sulkee pois kysymykset, jotka koskevat Jumalaa, ja tekee ne epätieteellisiksi tai esitieteellisiksi. Näin meneteltäessä sekä tieteen että järjen alue kapenee ja siksi menetelmä on kyseenalainen. Jos olemme johdonmukaisia, niin tällainen käsitys johtaa siihen, että ihmisyydestäkin tulee vain osa siitä, mitä se on ollut ennen. Ei ole sijaa niille kysymyksille, jotka koskevat ihmisen syntyä ja kohtaloa, hänen uskontoaan tai etiikkaansa. Niillä ei ole mitään sijaa tieteen määrittelemän yhteiskunnallisen järjen näköpiirissä. Ne sysätään elämän henkilökohtaiselle laita-alueelle. Ihmisyksilö päättää silloin kokemustensa perusteella, mikä on pysyvää ja voimassa olevaa uskonnossa ja yksilön omatunto tulee ainoaksi tuomariksi siinä kysymyksessä, mikä on oikein ja väärin. Tällä tavoin uskonto ja etiikka kadottavat vaikutusvaltansa yhteiskunnassa ja tulevat täysin henkilökohtaisiksi asioiksi. Ei synny yhteisöllistä etiikkaa, yritykset konstruoida etiikka evoluution, psykologian tai sosiologian pohjalta kuivuvat kokoon riittämättöminä. Näin siis paavi. Hyvin sanottu, Benediktus!

Kristikunta on pyrkinyt tähän asti saattamaan kaiken ihmiselämän Jumalan sanan avulla hänen kasvojensa eteen. Siinä ei ole tyydytty vain maallisten lakien mukaiseen elämään, vain siihen ettei ole rikosrekisteriä ja selviää huumetesteistä. Samalla on edellytetty sellaisia asioita, joita maallinen laki ei välttämättä kiellä, kuten pidättäytymistä epäsiveellisyydestä, avosuhteista, homosuhteista, prostituutiosta ynnä muusta sellaisesta.

Tämä lakiesitys merkitsee, että papinvirastakin tulee jotakin muuta kuin mitä se oli ennen. Se merkitsee Kristuksen meille antaman ikeen poistamista ja papin viran valjastamista yhteiskunnalliseen ikeeseen tasa-arvolain, syrjintälainsäädännön, kansansuosion ja demokratian ikeen alle vastoin Jumalan sanaa. Kirkko ei voi pysyä kristillisenä, jos sen lainsäädäntö on vain maallistuneen länsimaisen valtion lainsäädännölle alisteista ilman omaa aivotoimintaa.

Esitys merkitsee luopumista siitä periaatteesta, että pappi on voitu erottaa virastaan vain kurinpitorangaistuksella, jolloin perusteena on ollut luopuminen kirkon opista ja tunnustuksesta tai sitten elämässä esiintyvät poikkeamiset kristillisestä elämäntavasta. Tällaisenaan esitys tuo eteen valtavan ongelman. Opissa ja elämässä tapahtuneiden rikkomusten vuoksi irtisanominen tehdään harvinaiseksi, jos ei aivan mahdottomaksi. Sen sijaan papin virkasuhteen purkamista pidetään vain kirkon järjestyksen mukaisena pappien valvontaan liittyvänä tuomiokapitulin hallinnollisena toimenpiteenä. Se voi tapahtua suullisen kuulustelun ja, huomatkaa, katselmuksen perusteella. Kirkkoneuvostolle suodaan mahdollisuus tehdä aloite asiassa. Irtisanominen voi tapahtua myös tuotannollisin tai taloudellisin perustein. Tuloksena olisi entisen tiukasti kristinuskoon pitäytymiseen sidotun vaatimuksen sijasta lähinnä miellyttämisperuste. Se suo inhimilliselle mielivallalle kaikki mahdollisuudet. Tämä lakiesitysnippu suorastaan uhkuu irtisanomisintoa. Siinä ei tunneta minkäänlaista luottamusta tuleviin kirkon palvelijoihin. Mistä kirkko aikoo saada tulevat pappinsa? Onko tarkoitus, että vähitellen tunnustukselle uskolliset kirkon palvelijat irtisanotaan?

Lakiesitystä perustellaan säädösten saattamisella ajan tasalle. Euroopassa on kaksi maata, joiden tasalle tällä esityksellä päästään. Toinen on Hollanti, jossa kristittyjä on enää alle 50 % kansasta ja niidenkin enemmistö katolisia. Toinen on Ruotsi, jonka kirkollisen elämän alennustilan olemme moneen kertaan todenneet. Euroopan kirkkokuntien välille on syntynyt merkillinen uusjako. Meillä on edelleen vanhat opilliset erimielisyytemme Rooman kirkon ja ortodoksisen kirkon kanssa. Samalla kuitenkin on pakko tunnustaa, että tässä maallistumisen virrassa ne ovat kyenneet pitämään kiinni omasta olemuksestaan kirkkona ajautumatta maallistuneiden valtioiden kansalaismielipiteen määräysvaltaan. Niinpä niiden jäsenmäärä kasvaa.

Hyväksyessään tämän lakiesityksen kirkkomme itse asiassa ilmoittaa, että se ei aio pysyä kristillisenä kirkkona. Sen kohtalona on itse valittu valtiokirkollisuus ja vähittäinen jauhautuminen olemattomiin katolisuuden ja reformoidun protestanttisuuden välissä. Hollannissa ovat protestanttiset kristityt jääneet vähemmistöön. Tämä on se kuolettava imu, jota kohden tällä lainsäädännöllä suunnistetaan. Varokaamme, ettei meille käy niin kuin Jeesuksen vertauksessaan mainitsemalle miehelle, joka rakensi ajan tasalle, siis hiekalle, mutta jonka rakennus sortui maan tasalle saakka.


Tillbaka