Inlägg



Salmi Samuel, piispa

Rubrik:
Avtal mellan Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland och kyrkan Suomen metodistikirkko samt Finlands svenska metodistkyrka (Kyrkostyrelsens framställning 8/2009)

Plenum:
Måndagen den 2 november 2009 kl. 12.45

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkoasian neuvosto ja Metodistikirkon kirkkohallitus tekivät loppuvuodesta 2000 periaatepäätöksen keskinäisten oppikeskustelujen aloittamisesta. Keskustelujen aloittaminen oli luonnollinen jatko kirkkojemme aikaisemmille dialogeille, johon kuuluivat Vapaakirkko, Helluntaiherätys ja Baptistit. Alustavan neuvottelun jälkeen oman kirkkomme kuusijäseninen delegaatio nimitettiin ulkoasiain neuvoston kokouksessa toukokuussa 2002 ja kirkot aloittivat teologiset keskustelut noin puoli vuotta tämän jälkeen, joulukuussa 2002. Keskusteluosapuolena oli mukana tällöin myös Finlands svenska metodistkyrka. Neuvotteluja käytiin samalla kolmitahoisella kokoonpanolla intensiivisesti syksyyn 2007 saakka. Kun itse olin luterilaisen delegaatiomme puheenjohtaja, on tässä yhteydessä hyvä avata joitakin sellaisia näköaloja, joiden uskon auttavan kirkolliskokousta asian nykyisessä käsittelyssä.

Suomen luterilaiset ja metodistit eivät tätä dialogia edeltävästi ole käyneet teologisia neuvotteluja keskenään. Tämä selittyy osaksi sillä, että kirkkojen väliset suhteet ovat olleet ongelmattomat. Taustalla on ollut ehkä hiljaisena tietona se ymmärrys, että luterilaisilla ja metodisteilla on yhteinen näkemys siitä, että kirkon perustana on kolmiyhteisen Jumalan oma työ Hänen eri persoonissaan, Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Sen sijaan Luterilainen maailmanliitto ja Metodistikirkon maailmanneuvosto ovat keskustelleet vuosina 1979 ja 1984 ja antaneet jäsenkirkoilleen suosituksia syvemmästä keskinäisestä yhteydestä. Maailmanliittojen mukaan kirkkojen välillä vallitsee niin suuri yhteisymmärrys, että sen perusteelta voidaan edetä alttarin ja saarnatuolin yhteyteen. Saksassa, Itävallassa, Ruotsissa ja Norjassa luterilaiset ja metodistit ovatkin käyneet omia jatkokeskusteluja ja laatineet yhtyettä ilmeneviä keskinäisiä sopimuksia. On myös huomattava, että jo taannoin 11.11.2003 saadun tiedon mukaan niin ikään Wright Metodist Church ja Evangelical Lutheran Church in America ovat asettaneet tavoitteekseen täyden yhteyden, full communion, kuten sanotaan.

Omassa dialogissamme halusimme kuitenkin lähteä liikkeelle perusteista ja otimme haasteeksemme tutkia mahdollisuuksia syventää jo toisaalla tehtyä hyvää teologista työskentelyä. Keskusteluissa lähdettiin siksi liikkeelle raskaalla kalustolla, eli vanhurskauttamisen ja pyhityksen sakramenttien, kirkon ja erityisen viran teemoista, kuten dokumentista "Kristuksesta osalliset" voidaan nähdä. Leuenbergin konkordian, johon metodistiosapuoli on sitoutunut kommentoinniksi, ei dialogia kuitenkaan haluttu syystäkään mieltää. Oman keskustelumme osalta on ehkä alleviivattavissa se, että saavutettu uskon yhteys tekee mahdolliseksi hyväksyä neuvottelun osapuolten välille saarnatuoli- ja ehtoollisyhteyden sekä ordinaation tunnustamisen, kuten käsiteltävän sopimuksen alkukappaleessa on todettu. Tätä ei ole pidettävä vähäisenä askeleena kohti näkyvää kristittyjen ykseyttä. Pienempään osaansa tiivistettynä voidaan katsoa keskustelun tarkastelleen kysymystä siitä, mitä tarkoitetaan kun todetaan armon muuttavan, uudistavan ja kasvattavan. Tässä suhteessa voidaan todeta keskustelujen kulkeneen osin samalla uralla kuin jo aiemmin toisissa yhteyksissä. Armonvälineiden käsittelynkin pohjana oli dialogissamme läpileikaten esillä ollut kysymys siitä, jonka professori emeritus Tuomo Mannermaa on eritellyt taannoin sanoilla: "Lutherin teologiassa vanhurskauttava usko ja Kristuksen kuvankaltaisuuteen muuttuminen, transformaatio in imagine i Kristi kuuluvat elimellisesti yhteen."

On kuitenkin rehellisestä todettava, että joissakin kysymyksissä olemme olleet molemminpuolisen löytämisen prosessissa. Tämä näkyy mm. kastetta koskevassa keskustelussa. Metodistien mukaan on olemassa jatkuva Jumalan armon virta, jossa kaste on yksi pelastuksen lähteelle ankkuroiva tekijä. Tähän meidät on sidottu, vaikka Jumala itse ei sido tähän käsiään. Luterilaisen uskomme mukaan armonvälineet ovat Jumalan turvaverkko, jonka hän rakentaa ja johon ihminen liittyy. Uskomme että Jumala on paitsi sitonut meidät niihin, luotamme Jumalan todella tekevän jotain erityistä kasteessa. Luotamme siis kasteen turvaverkon ja pelastuksen todellisuuteen, Jumalan todelliseen ja pelastavaan läsnäoloon. Näistä erilaisista painotuksista huolimatta voidaan nähdä, että kokemuksellisesti ilmaisemme osaa samasta todellisuudesta. Tästä samasta on keskusteluissamme ollut myös kyse silloin, kun tutkimme esimerkiksi teemaa "kirkon virka". Metodistinen ja luterilainen käytäntö viran ymmärtämisessä poikkeavat joissain määrin toisistaan, mutta itse viran substanssi tulee kummallakin taholla samalla tavoin käsitetyksi.

Uskon keskustelujemme olleen hengellisen itseymmärryksen kannalta hyvin tarpeellisia niin oman kirkkomme kuin myös metodistikirkkojen näkökulmasta. Lisäksi ei ole syytä pitää piilossa sitä, että saavutetuilla tuloksilla on mielenkiintoa myös maamme rajojen ulkopuolella. Tämäkin askel, määrätietoinen ja vakaasti harkiten otettava, on kuitenkin vain startti, liikkeelle lähtö. Itse sopimusteksti nostaa esiin näkökulman, joka jää meidän haasteeksemme myös tulevaisuudessa. Me sitoudumme soveltamaan sopimusta myös syventämällä pyrkimystämme Kristuksen kirkon ykseyttä kohti käymällä keskustelua avoimista kysymyksistä, joita vielä on edessämme ennen kirkkojemme täyttä yhteyttä. Tämän metodistikirkkojen kanssa solmittavan sopimuksen myötä meistä ei vielä tule näkyvässä mielessä yhtä kirkkoa, vaan annamme mahdollisuuden yhteisen uskonelämän jakamiseen, ja siten avaamme oven yhä syventyvälle oppimiselle ja toinen toistemme kanssa Kristuksessa kasvamiselle.




Tillbaka