Inlägg



Marjokorpi Lasse, edustaja

Rubrik:
Utveckling av parokialsystemet (Ombudsinitiativ 8/2008)

Plenum:
Torsdagen den 8 maj 2008 kl. 9.00

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Suomen kirkossa eletään murrosvaihetta. Kirkosta eroaminen on lähtenyt kasvuun. Lopputulosta ei ole näkyvissä, mutta Länsi-Euroopan kirkkojen kehitys viittaa siihen, että ilman ratkaisevaa hengellistä uudistusta voi kysymykseen tulla kirkon joutuminen vähemmistöasemaan yhteiskunnassa. Tämä aloite vie meidät kolmen sellaisen keskeisen asian äärelle, joista kirkkomme tulevaisuus on riippuvainen. Ensiksi aloitteessa on kysymys kirkon suhteesta valtioon ja yhteiskuntaan. Onko kirkon ainoa rooli suhteessa maalliseen yhteiskuntaan se, että se on vain tahdoton välikappale, joka seuraa siinä tapahtuvaa kehitystä kuin luonnonlakia. Onhan kuitenkin koko kuntaorganisaatio aikanaan syntynyt seurakuntien pohjalta ja mahdollisesti keksittykin niiden esimerkin perusteella. Kirkosta katoaa kaikki puoleensavetävyys, jos se toimii kuin terveydenhoidon kuntayhtymät eikä aio ratkaista oman olemuksensa mukaisesti kysymyksiä seurakuntien koosta, rakenteesta ja tulevaisuudesta.

Toiseksi aloite vie meidät vakavasti pohtimaan yksityisen kristityn suhdetta seurakuntaansa. Voisiko seurakuntaan liittää hänet muukin kuin vain paikallishallinnon alue, jolla hän sattuu asumaan. Onko Jumalan kansa vain väestörekisteriin talletettu virtuaaliheimo? Entäpä jos seurakuntaan kuulumisen pääsyy olisikin sieltä saatava Jumalan sanan opetus ja osallisuus sakramenteista. Jos se olisikin jumalanpalvelusyhteys, vapaaehtoinen toiminta evankelioimisen, lähetyksen ja diakonian hyväksi. Olisiko niin paha, jos näissä kysymyksissä seurakunnissa olisi pientä kilpailua siitä, kuka hoitaa nämä asiat parhaiten. Joku viikko sitten Suomen Kuvalehdessä oli artikkeli, jossa eläkkeellä oleva vuorineuvos moitti kirkkoa johtajuuden puutteesta. Hän tarjoaa tilalle työmarkkinoille ominaista pakkovaltaa. Hän tarjoaa sitä keinoa, mitä aikanaan käytti Israelin kuningas Rehabeam, joka nuorten miesten neuvosta päätti raippojen sijasta käyttää piikkiruoskaa. Se aikaansai, että valtakunta jakaantui kahtia. Kirkko olisi piiskattava nyky-yhteiskunnan mukaiseen järjestykseen, ei raipoilla, vaan piikkiruoskilla. Hän esitti niin pitkälle meneviä ja kohtalokkaita muutoksia kirkon oppiin ja elämään, että itse asiassa siinä kirkko luopuisi itse kristinuskosta. Kirkossa tehtäisiin niin kuin siinä laivassa, jolla Paavali matkusti Roomaan. Veronmaksajien kannatuksen säilyttämiseksi heitettäisiin pois kristinuskon oppia ja elämää koskeva painolasti, jotta kannattajat pysyisivät veneessä. Kuitenkin kirkon hengellinen elämä kuolee, jos sitä suunnitellaan vain veronmaksajien mahdollista kannatusta silmälläpitäen. Jos Jumalan sana ei ole perusta, ihmisten pelastuminen päämäärä ja evankeliumin ylivoimainen sisältö ei ole voimamme.

Kolmanneksi aloite vie meidät sen kysymyksen eteen, että elämme syvästi maallistuneessa maassa. Ihmiset pitävät kyllä muodollisesti kiinni kirkollisista toimituksista, mutta enimmäkseen onnistuvat elämään elämäänsä kristinuskon sanomaa kartellen. Nuorison tietämys kristinuskosta on alhainen ja vääristynyt, liberaaliteologian ja muiden uskontojen sekasotkua. Ihmisten elämäntavat poikkeavat kristillisen uskon opetuksesta moottoripyöräjengeistä ministerielämään saakka. Perhe-elämän tila on surkea ja tuottaa ahdistusta ja psyykkistä oireilua suureen osaan koululaisia. Nämä ihmiset voidaan voittaa Jumalan sanalla, joka tuo anteeksiannon ja uuden elämän, mutta ei millään ihmisviisaudella.

Ehdotuksessa ei haluta puuttua kirkon opilliseen perustaan, mutta esitetään kirkon järjestyksen muuttamista sellaiseksi, että kirkon omin olemus uskovien yhteisönä ja sanan ja sakramenttien ylläpitämänä hengellisenä yhteisönä voisi paremmin toteutua. Kyseinen muutos voisi tuoda seurakuntien keskuuteen korostuksellisia ja näkemyksellisiä eroja. Ne tuskin olisivat suurempia kuin jo nykyään on olemassa. Kuitenkin olisi korostettava kirkon luonnetta tunnustuksellisena yhteisönä. Kirkosta eroamista olisi torjuttava antamalla ihmisille mahdollisuus liittyä muuhun seurakuntaan asuinpaikasta riippumatta. Samalla olisi harkittava, voitaisiinko kirkon sisäisiä näkemyseroja, jotka eivät koske kirkon tunnustusta, hoitaa niin, että kirkon sisälle annetaan syntyä myös henkilöseurakuntia, joita jo nyt on olemassa kaksi, tosin kielellisellä perusteella. Myös puolustusvoimien hengellinen työ toimii nykyisellään henkilöseurakunnan tavoin, tosin tilapäisenä oman ns. piispan johtamana. Jos kaiken kattava ja kansalaisyhteiskuntaan nojaava visio kirkosta ei onnistu ihmisten tavoittamisessa Jumalan sanalla, miksi emme voisi hajauttaa toimintaamme myös pienemmiksi yhteisöiksi, jotka ihmisten keskellä eläen voisivat paremmin tavoittaa heitä kuin 150 000 jäsenen suurseurakunnat, joiden kirkkoherrat ovat heille suurin piirtein yhtä läheisiä kuin nykyiset maaherrat. Rooman kirkossa, joka muuten pitää tiukasti kiinni yhtenäisyydestään, tunnustetaan niin sanottu idän riitti. Siinä on mukana ortodoksista jumalanpalveluskäytäntöä noudattavia kirkkoja Itä-Euroopasta, jotka ovat kuitenkin Vatikaanin alaisuudessa. Tällä tavoin voisi avautua väylä niiden vaikeuksien voittamiseen, jotka nyt vaivaavat kirkkoamme. Ymmärrän, että esitetyt ajatukset herättävät suurta vastarintaa kirkon yläportaassa, ja kuitataan helposti sillä, että ne uhkaavat romuttaa kirkon verotusjärjestelmän, ne tuhoavat kirkon julkisoikeudellisen aseman ja vievät sen vaikutusvallan yhteiskunnassa.

Kuitenkin myös meidän kaikkien yllä on ruoska. Se on koko Euroopan yllä. Se on kirkosta eroaminen. Kristuksen kutsu evankeliumissa hylätään tasa-arvon vuoksi. Tilalle tulee minareettien kutsu ja huivipakko. Lähetystyö lopetetaan monikulttuurisuuden nimessä. On laskettu, että 2060-luvulla noin puolet Euroopan asukkaista on muslimeja. Täällä Turussakaan kirkonkellojen soitto ei sitten enää kiusaa kapakoihin vaeltelevaa kansaa, joka saa kuunnella muessin väräjävää rukoushuutoa. Tosin heidänkin vaeltelunsa voi loppua kun Abdullah Tammen perillisten laatima kieltolaki sulkee tämän Turun parhaiten menestyvän elinkeinon. On mahdollista, että aloitteessa esitetty kehitys voi toteutua meistä riippumatta. Maailmalta kopioidut massiiviseurakunnat voivat kaatua omaan mahdottomuuteensa, maantieteelliseen hajanaisuuteen, historiallisen perspektiivin ja teologisen integriteetin puutteeseen ja ennen muuta mitäänsanomattomuuteensa. Silloin kenttä on avoinna alhaalta villinä kasvavalle kirkolle, joka nojaa Kiinan kotikirkkojen tavoin Jumalan sanaan, evankeliumin voimaan ja uskollisuuteen kristikunnan yhteiselle uskon perinnölle. Jumala, joka varjelee kirkkoamme ajasta aikaan, voi tehdä sen myös näin, jos me luovumme sanasta. Olisiko sittenkin parempi antaa sille vapaa ja hallittu tila kirkossa?

Lopuksi lainaan saksalaista professori Wolfhart Pannenbergia, jota pidetään yhtenä merkittävimpänä nyt elävistä teologeista. Hän varoittaa vakavasti, että maallistuminen tuhoaa protestanttiset valtakirkot. Jos jossain, niin siinä mannerlaatat liikkuvat. "Sekularismi on saavuttanut suurimmat voittonsa niiden pappien ja teologien laajalle levinneessä moraalisessa rappeutumisessa, jotka ovat julistavinaan ja tulkitsevinaan evankeliumin totuutta, mutta pettävät itseään luullessaan pääsevänsä siihen mukauttamalla kristillisen uskon ja elämän maallistumisen vaatimuksiin. Olen vakuuttunut siitä, että tilanne vaatii sellaisen kritiikittömän mukautumisen täyttä vastakohtaa. Mitä pitemmälle maallistuminen etenee, sitä kiireellisemmäksi käy, että kristillinen usko ja elämä nähdään sekularisoituneen kulttuurin jyrkkänä vastakohtana. On tarpeen korostaa kristillisen uskon keskeisiä kohtia maallistumisen henkeä vastaan." Ja hän jatkaa: "On täysin mahdollista, että 2000-luvun alkupuolella vain roomalaiskatolinen kirkko ja ortodoksiset kirkot toisaalla ja evankelikaalinen protestantismi toisaalla säilyvät hengissä seurakunnallisina yhteisöinä. Perinteisesti protestanttisiksi valtakirkoiksi kutsuttujen kirkkojen vaarana on nyt katoaminen. Odotankin niiden katoavan, jos ne edelleen pidättyvät vastustamasta vahvasti etenevän maallistuneen kulttuurin henkeä, eivätkä yritä muuttaa sitä." Näin siis Pannenberg. Sen tähden meidän on lopuksi kysyttävä, olemmeko osa ongelmaa vai osa sen ratkaisua.


Tillbaka