Inlägg



Marjokorpi Lasse, edustaja

Rubrik:
Utveckling av parokialsystemet, förvaltningsutskottets betänkande 1/2010 om ombudsinitiativ 8/2008

Plenum:
Torsdagen den 6 maj 2010 kl. 15.00

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Hallintovaliokunnan mietintöä ei voi pitää varsinaisena monimuotoisuusesityksenä. Näyttäisi siltä, että kirkossamme voi luopua kaikesta muusta paitsi parokiaaliperiaatteesta. Helsingin seurakuntien yhdistymistä pohtineiden selvitysmiesten raportissa ilmoitetaan kaupungille ja maanpiirille seuraava järkkymätön vakaumus: "Kirkon maailmassa olemisen teologisesti luovuttamaton lähtökohta on kuitenkin sen parokiaalisuus eli alueellisuus. Se on kirkon konstitutiivinen peruselementti." Augsburgin tunnustuksessa sanotaan seurakunnasta puhuttaessa, että se on pyhien yhteisö, jossa evankeliumia saarnataan puhtaasti ja sakramentit jaetaan evankeliumin mukaisesti.

Aloitteessamme oli kolme kohtaa. Ensimmäinen oli seurakuntien irrottaminen kuntarajoista. Nyt tämä kuntarakenteen muuttaminen on vienyt seurakuntien kehityksen ja nimikkeet väärille urille. Suuret hallinnolliset ja taloudelliset kokonaisuudet saivat seurakunnan nimen, joka olisi pitänyt varata pienemmän yksikön käyttöön. Itse asiassa tämän suurseurakuntamallin toteutuessa jo irtauduttiin oikeasta parokiaali-ideasta. Sehän tarkoitti, että seurakuntaan kuuluvat ihmiset asuvat lähellä kirkkoa, pappia ja pappilaa, niin, että kaikki ovat jossain määrin tekemisissä toistensa kanssa ja tuntevat toisensa. Nyt kuntarakenteiden uudistuessa uhkaa syntyä kaupunkeihin 100 000 hengen suurseurakuntia ja maaseudulle laajoja kirkkomaakuntia, joissa kirkkoherra ja päättävät elimet jäävät monen pitäjän taakse. Kuntauskonnon riemuvoitto merkitsee sitä, että kaikenlainen luonteva yhteys alueella katoaa muilta kuin hallintomiehiltä, jotka eivät muuta yhteyttä kaipaakaan. Tässä eilen tai toissapäivänä ihasteltiin näitä suurseurakuntia työkalupakkeina. Vertaus on kovin kulmikas ja kuvaa siten hallinnon ja talouden tyyliä. Kovin karkeaa tavaraakin niistä tuntui löytyvän, lähinnä kirveitä, nuijia ja leimoja, joilla hallinto pelaa. Kankeita, jähmeitä ja kylmiä ratkaisuja, joilla ei tavoiteta ankeuteen vaipuneita entisen seurakunnan ja kunnan asukkaita, joiden kirkkoon kerran viikossa putkahtaa hätäinen ja tuntematon pappi, joka on jo ryntäämässä seuraavaan kappeliseurakuntaan. Työyhteisöfilosofia ja byrokratia sitoo sen työntekijät viisipäiväiseen suunnitteluun viikossa, eikä heitä maakunnissa näy.

Sitten toinen kohta: seurakuntaan kuuluminen asuinpaikasta riippumatta. Sitä perusteltiin mm. muuttotappioalueiden seurakuntien tilanteella, jossa esimerkiksi opiskelemaan lähtevä nuoriso muuttaa lähes kokonaan pois paikkakunnalta. Kuitenkin he tulevat muutaman vuoden kuluessa lähes säännöllisesti entiseen kotiseurakuntaansa vihittäväksi tai kastattamaan lapsiaan. Samaten työn vuoksi muutetaan pitkäksikin ajaksi pois ja palataan sitten takaisin. Jo mahdollisuus, että osa heistä voisi säilyä kotiseurakunnan jäseninä, toisi näihin harvenevan väestön seurakuntiin tasoitusta kasvukeskuksiin nähden. Asiassa ilmaistu huoli on vakava. Itse tulen sellaisesta seurakunnasta, jossa vuonna 1985 oli 12 700 jäsentä. Tällä hetkellä 7200. 25 vuodessa seurakunnan väkiluku on vähentynyt 5500 henkeä. Kyseessä lienee Suomen ennätys. Tietysti voi epäillä, että minullakin on joitakin ansioita tähän kehitykseen, mutta niin suureen pelotevaikutukseen en jaksa uskoa. Kuitenkin esimerkiksi Tanskassa tai Saksassa seurakunnan jäsenyys on irrotettu asuinpaikasta. Ihmiset voivat valita seurakuntansa todellisen seurakuntayhteyden mukaan. Miksei perusteena voisi olla tosiasiallinen jumalanpalvelusyhteys, kun se samalla saattaisi poistaa muitakin paineita esimerkiksi kirkosta eroamiseen. Piispa Björkstrand kävi esittelemässä tutkielmaansa henkilöseurakunnista, siis luterilaisista henkilöseurakunnista valiokunnassa, ja hän piti tätä nimenomaan tulevaisuuden mallina.

Sitten kolmanneksi - hallintovaliokunnan kauhu - mahdollisuus henkilöseurakuntien perustamiseen. Kuitenkin tämä malli on luultavasti maailmassa se kaikkein yleisin luterilaisissa kirkoissa, kun mennään Pohjoismaiden ulkopuolelle. Mietinnössä ja lausunnossakin esitetään joitakin kestämättömiä perusteita henkilöseurakuntia vastaan. Kirkon yhteys ei ole hallinnollis-rakenteellista vaan pyhien yhteyttä. Minkähänlainen pyhien yhteys vallitsisi vaikkapa Vantaalla, jos siitä tehtäisiin yksi seurakunta. Sitten sanotaan, että henkilöseurakunta ei kykenisi diakoniseen vastuuseen. Kuitenkin on ilmeistä, että esimerkiksi Helsingissä henkilöseurakuntamallin mukaan organisoidut vapaakirkot edustavat diakoniassa kokoaan paljon suurempaa panosta erilaisissa hätää kärsivien auttamistoimissa, kuten Pelastusarmeija. Sitten korostetaan kovasti sitä, että ehtoollispöytä on yksi. Melkein luulisi, että kysymyksessä olisi todella yksi suuri pöytä. Kyllä tuo yksi ehtoollispöytä voi olla avoin sekä parokiaaliseurakunnan että henkilöseurakuntien jäsenille. Näinhän se on nytkin kaikkialla maailmassa luterilaisessa kirkossa. Olen itsekin käynyt ehtoollisella luterilaisessa kirkossa sekä Siperian Omskissa että Afrikassa henkilöseurakuntien luonteisissa seurakunnissa.

Niin, miksi sitten henkilöseurakuntia tarvitaan? Ensimmäiseksi, kirkosta eroamisen tähden. Kirkosta eroamisen virta koostuu hyvin monenlaisista syistä. Osa haluaa kuulua johonkin muuhun seurakuntaan, osa eroaa uskon puuttumisen vuoksi, osa juuri uskonsa tähden. Miksi emme niissä asioissa, jotka eivät koske uskoa ja tunnustusta, voisi luoda mahdollisimman joustavaa mallia seurakuntarakenteeseen? Eihän seurakuntarakenne ole pyhä. Niillehän emme mahda mitään, jotka haluavat perustaa uuden uskonnon. Heillä näyttää olevan kannattajia aina tätä kirkolliskokousta myöten.

Sitten toiseksi, maallistumisen tähden. Kirkosta eroamista ei voida saada loppumaan vain sillä, että integroidaan maallistuneet ihmiset mukaan seurakunnan toimintaan tai hallintoon, kuten nyt halutaan usein tehdä. Voisi olla parempi ratkaisu, että jatkuvien oikeusjuttuihin asti nousevien kiistelyjen sijasta kirkkoomme luotaisiin sellaista väljyyttä, joka loisi pohjan aidolle kilpailulle ja miksei myös toinen toisemme kunnioittamiselle. Pakotettu, teeskennelty ja erilaisiin etuihin perustuva yhteys on loppujen lopuksi pohjimmiltaan laho. Voisi olla mukava, että kirkossamme alettaisiin suvaita myös uskonnollisesti suuntautuneita kirkon jäseniä ja havaittaisiin heidän kallisarvoisuutensa. Kirkolliskokouksen pitäisi laajentaa mietinnön loppupäätelmä koskemaan kaikkia kolmea kohtaa. Lisäksi alkuaan esitetty komitea olisi parempi, koska pelkään, että Kirkkohallituksen käsissä kyseinen aloite voisi saada samanlaisen kohtelun kuin valiokunnassa. Näin ollen siis kannatan sitä mitä edustaja Kujala esitti.


Tillbaka