Kardinaali Jorge Bergoglio, sittemmin paavi Franciscus, piti puheen keväällä paavin valintaa edeltäneessä esikonklaavissa. Puheessa hän hahmotteli kirkon tehtävää. Kardinaali Bergoglio siteerasi Ilmestyskirjaa, jossa Herra sanoo: ”Minä seison ovella ja kolkutan.” Hän totesi tavallisen tulkinnan olevan, että Herra seisoo oven ulkopuolella päästäkseen sisään. Lukutapa on tuttu myös meillä, ei vain yksilöä, vaan myös kirkkoa koskien. Kun on ollut kyse saavutettavuusohjelmasta tai erilaisten vähemmistöjen asemasta, on kysytty, kuka itse asiassa kirkon ovella kolkuttaa päästäkseen sisään. Kardinaali Bergoglion mukaan on kuitenkin aikoja, jolloin kirkon on katsottava toisin. Herra seisookin oven sisäpuolella ja kolkuttaa päästäkseen ulos. Kardinaali varoitti kirkkoa sisäänpäin kääntymisestä, itseriittoisuudesta ja eräänlaisesta teologisesta narsismista: kirkko viittaa itseensä, suojelee itseään ja elää itseään varten omassa maailmassaan. Kardinaali haastoi kirkkoa avaamaan oven ja kutsuaan seuraten astumaan ulos itsestään erityisesti alueelle, jota hän kutsui ”eksistentiaalisiksi periferioiksi”. Hän viittasi monenlaisten henkisten virtausten, välinpitämättömyyden, epäoikeudenmukaisuuden ja kurjuuden todellisuuteen. Jos kirkko ei astu ulos itsestään tälle alueelle, kirkko sairastuu. Ovi pysyy suljettuna.

Kardinal Jorge Bergoglio, senare påven Franciskus, utgick i ett tal strax före påvevalet från orden: ”Se jag står vid dörren och bultar”. Han konstaterade att man också kan tolka orden så att Herren står innanför dörren och vill ut. Om kyrkan lever bara för sig själv och skyddar sig själv, blir den sjuk. Den måste stiga ut i vad man kunde kalla ”existentiella periferier”.

Tulevan paavin diagnoosi on ravistellut minua kysymään, mitä tämä tarkoittaisi itselleni ja omalle kirkolleni. Ymmärrän ”eksistentiaaliset periferiat” epämukavuusalueiksi. Epämukavuusalueelle astuessa joutuu aina kohtaamaan omat pelkonsa, oman arkuutensa ja oman ristiriitaisuutensa. Helpompaa olisi kääntää katse pois, vaieta, toistaa, mitä aiemmin on sanottu, ja suojautua tuttuun teologiseen maailmaan. Mutta Hän, joka seisoo ovella ja kolkuttaa, kutsuu astumaan epämukavuusalueelle, ei puolustautumaan ja selittämään vaan käymään dialogia. Katsomaan kohti, ei ohi.

Olen ajatellut tätä seuratessani avioliitosta julkisuudessa käytyä keskustelua. Se on näyttäytynyt tunneherkkänä alueena sekä kirkossa että koko yhteiskunnassa. Se on synnyttänyt vastakkaisia kannanilmaisuja, kuten verkossa olevat kaksi avioliittoa koskevaa nimilistaa, joitten kummankin allekirjoittajia arvelen olevan tässä salissa. Se on synnyttänyt myös vastakkaisia tunteita: toiveikkuutta ja innostusta ja ahdistusta ja epävarmuutta. Jos astuminen tälle alueelle merkitsee astumista epämukavuusalueelle, on sinne juuri siksi astuttava ja koetettava ymmärtää, miksi juuri tämä alue on niin tunneherkkä.

Tämänhetkisen keskustelun taustalla on kaksi pitemmän aikavälin historiallista muutosta.

Toinen koskee avioliitolle annettuja merkityksiä. Ne ovat muuttuneet läpi historian, ja viimeksi kuluneen runsaan sadan vuoden aikana muutos on ollut huomattava. Kun vielä 1800-luvulla avioliiton merkityksistä suvunjatkaminen ja taloudellisen turvan luominen olivat keskeisiä, vähitellen etualalle on noussut kahden aikuisen ihmisen tasaveroinen tunne-, kumppanuus- ja rakkaussuhde ja siihen sitoutuminen. Kirkossa tämä muutos on otettu vakavasti. Se näkyy esimerkiksi viimeisimmän kirkkokäsikirjan avioliittoon vihkimisen kaavassa, jossa avioliittoa käsitellään nimenomaan ihmissuhteen näkökulmasta, eikä esimerkiksi jälkeläisiä mainita.

Toinen historiallinen muutos koskee seksuaalisuuden ja erityisesti homoseksuaalisuuden ymmärtämistä. Se, mitä vielä 50 vuotta sitten pidettiin sairautena ja rikoksena, on alettu nähdä osana ihmisenä elämisen monimuotoisuutta. Tästä muutoksesta keskusteltiin täällä kirkolliskokouksessa kolme vuotta sitten ja kysyttiin, mitä se kirkolle merkitsee. Päädyttiin vapaamuotoiseen rukoukseen parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja puolesta.

Nämä kaksi historiallista muutosta ovat koskeneet etenkin läntistä kulttuuripiiriä. Niiden yhteisenä seurauksena 2000-luvulla 14 maassa on lainsäädännöllä laajennettu avioliitto koskemaan sekä homo- että heteroseksuaalista pysyvää, julkista parisuhdetta. Useimmissa maissa asiasta on käyty ja käydään runsaasti tunteita herättävää keskustelua.

Den här våren har jag speciellt tänkt på diskussionen om homosexualitet. Vi har upplevt två historiska förändringar på området: Äktenskapet handlar inte som på 1800-talet om fortplantning och ekonomiskt trygghet, utan det centrala i vår tid är två mänskors jämlika känslo-, kamratskaps- och kärleksrelation och viljan till en bestående gemenskap. Den andra förändringen innebär att homosexualiteten inte längre ses som en sjukdom och ett brott.

Tästä myös suomalaisessa keskustelussa on kyse: mitä nämä kaksi muutosta merkitsevät suomalaisen lainsäädännön kannalta? Keskustelu on tunneherkkää kaikkialla yhteiskunnassa, koska avioliitossa ei ole kysymys mistä tahansa instituutiosta. Se kuuluu uskonnollisista lähestymistavoista riippumatta elämänmuodon historiallisiin ja kulttuurisiin syvärakenteisiin. Kun kulttuuripiirissä tapahtuu siihen vaikuttavia muutoksia, se koskettaa myös tunteita, erityisesti sukupolvessa, jonka elinaikana muutokset ovat tulleet ilmeisiksi.

Keskustelu on tunneherkkää myös siksi, että se koskettaa niin keskeistä elämänaluetta. On puhe ihmisen minuutta ja identiteettiä perustavalla tavalla koskevista asioista, sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta. Niistä ei voi, eikä tarvitsekaan, puhua vain itsensä ulkopuolelta, asioina, kohtaamatta omaa miehenä ja naisena elämistään ja omaa seksuaalisuuttaan. Se tuskin on aivan yksinkertaista kenellekään. Siksi tälle alueelle on astuttava varovasti, tunkeutumatta ja pakottamatta.

Kun puhun tästä, astun keskelle luotuna olemisen salaisuutta. Sitä salaisuutta, että ihminen tarvitsee toista ihmistä, tarvitsee läheisyyttä, rakkautta ja lämpöä. Olen oppinut, että juuri siinä on Jumalan ihmiselle antaman seksuaalisuuden tärkeä merkitys. On puhe ihmisen herkimmistä ja tärkeimmistä suhteista. Juuri niissä voi löytää suurimmat rikkaudet ja haavoittua kipeimmin. Puhe koskettaa toisen ihmisen löytämistä ja elämän jakamista, mutta myös kaipuuta, kadottamista ja yksinäisyyttä. Kun Jumala loi toisen ihmisen, Hän teki sen yksinäisyyden takia. Se oli Jumalan ensimmäinen pelastava teko.

Tässä katsannossa ei ole eroa heteroseksuaalisen ja homoseksuaalisen parisuhteen välillä. Molemmat parisuhteet ovat osapuolille yhtä tärkeitä, yhtä herkkiä ja yhtä haavoittuvia. Molemmat tarvitsevat vaivannäköä ja kasvamista, molemmissa on kyse elämän suuresta rikkaudesta ja ilosta. Molemmat tarvitsevat pysyvyydelleen ja kestävyydelleen tukea. Siksi on merkittävää, että yhteiskunnassa luodaan lainsäädännöllä rakenteita, jotka antavat turvaa ja suojaa parisuhteelle ja sen osapuolille. Niitä tarvitsevat sekä heteroseksuaaliset parit että homoseksuaaliset parit. Keskustelussa on käsitelty etenkin sitä, tulisiko kehittää nykyistä kahden eri lainsäädännön mallia ja säilyttää avioliitto miehen ja naisen välisenä liittona vai laajentaa avioliitto käsittämään myös homoseksuaalisia pareja. Kirkon jäsenillä, täälläkin, on tästä erilaisia näkemyksiä, kullakin Raamattuun tukeutuen yhteisen uskon, kristillisen etiikan ja oman omantuntonsa ja ymmärryksensä pohjalta. Mutta niitä lakeja ei säädä kirkko. Ne säätää eduskunta.

Kirkon puolestaan, niin ajattelen, on keskustelun keskellä tarpeen etiikan kultaisen säännön ohella muistuttaa, että keskustelu ei koske vain tai ensi sijassa lainsäädäntöä, instituutiota, käsitteitä tai tasa-arvon periaatteita vaan aina ihmisiä, Jumalan luomia ja lunastamia ihmisiä, joitten luotuna olemiseen kuuluu tarve tulla rakastetuksi ja vapautua yksinäisyyden taakasta.

Diskussionen om sexualitet berör ett starkt känsloladdat område oberoende av om det gäller hetero- eller homosexuella relationer. Det handlar om den existentiella hemligheten att alla mänskor behöver en annan människa, behöver närhet, kärlek och värme. Gud skapade en annan människa för ensamhetens skull. Det var Guds första frälsande gärning.

Kirkko tulee tähän historialliseen tilanteeseen ja avioliittokeskustelun keskelle polkua, jolla se kantaa vahvaa ylisukupolvista perintöä avioliiton ymmärtämisestä yhden miehen ja yhden naisen välisenä liittona ja Jumalan lahjana. Sen mukaisesti on kirkossa Raamattua luettu ja se on todettu viimeksi, kun tässä salissa päätettiin parisuhderukouksen mahdollisuudesta. Se on selkeä ja vahva lähtökohta.

Riippumatta siitä, millaisia lainsäädännöllisiä ratkaisuja tullaan tekemään, koko kulttuuripiiriä koskeva muutos haastaa kirkkoa uudella tavalla paneutumaan avioliittokäsityksen ja avioliittoteologian perusteisiin. Miten tämä avioliittokäsityksemme näkyy tässä tilanteessa, tätä taustaa vasten? Niin on tapahtunut myös useissa muissa kirkoissa, kuten meille läheisissä Pohjoismaiden luterilaisissa kirkoissa ja anglikaanisessa Englannin kirkossa. Korostukset ja linjaukset ovat erilaisia ja on tullut esiin, että juuri seksuaalisuuteen ja avioliittoon liittyvät kysymykset ovat aiheuttaneet jännityksiä kirkkojen välillä ja kirkkojen sisällä. Kirkon ykseyden kannalta liikutaan siis herkällä alueella, voisi sanoa epämukavuusalueella. Sille astumista en kuitenkaan näe uhkana vaan mahdollisuutena.

Se on kirkolle mahdollisuus syventää käsitystään avioliitosta. Siksi on syytä paneutua avioliiton raamatulliseen taustaan, luomisteologiaan ja luonnonoikeuteen, avioliitolle annettaviin merkityksiin ja tehtäviin sekä siihen, miksi kirkko osallistuu avioliiton solmimiseen toimimalla vihkijänä. Tämä edellyttää tietoisuutta pitkästä polusta, jota pitkin tähän hetkeen on tultu, ja siinä tapahtuneista muutoksista. Ennen muuta tämä edellyttää kirkossa henkisesti avointa tilaa, jossa erilaiset näkökulmat tulevat kuulluiksi ja teologinen traditio ja ihmisten todellisuus pääsevät vuorovaikutukseen. Keskustelun täytyy olla läpinäkyvää ja laajaa, ei ylhäältä ohjattua.

Kyrkan bär på en tradition som sträcker sig över generationerna när det gäller att förstå äktenskapet som ett förbund mellan man och kvinna och som en Guds gåva. Nu utmanas vår kyrka liksom många andra kyrkor att fördjupa sig i Bibelns uppfattning om äktenskapet, dess betydelser och uppgifter, i skapelseteologin och naturrätten och i frågan varför kyrkan fungerar som vigselförrättare. Frågan skapar spänningar både inom kyrkan och mellan kyrkorna. Därför bör diskussionen inte styras uppifrån utan äga rum i ett öppet rum så att alla uppfattningar och teologiska traditioner kan bli synliga, mötas och komma i växelverkan med varandra.

Tällä tavoin kirkolla on myös erityinen tilaisuus liittyä oman uskonsa perustalta yhteiskunnassa juuri nyt meneillään olevaan elämän perimmäisiä ehtoja ja ihmisenä olemisen perustaa koskevaan keskusteluun. Kirkko ei katso sitä ulkopuolelta, vaan kun kirkossa käydään seksuaalisuutta koskevaa keskustelua, puhutaan aina jäsenten, täysivaltaisten jäsenten omasta todellisuudesta.

Tilanne, johon kirkossa kätkeytyy jännitteitä ja latauksia, antaa myös poikkeuksellisen mahdollisuuden tunnistaa sen, mikä kirkkoa ja kirkkoja yhdistää. Seksuaalisuuteen ja avioliittoon liittyvät kysymykset ovat tärkeitä, niitä ei tule väheksyä. Mutta kirkko ei ole olemassa seksuaalisuuden takia tai avioliiton takia. Kirkko on olemassa Kristuksen ja pelastuksen takia. Usko kolmiyhteiseen Jumalaan on se, mikä kirkkoa ja kirkkoja yhdistää.

Seuratessani julkista ja yksityistä keskustelua avioliitosta sekä sen itsessäni ja toisissa herättämiä tunteita olen mielessäni kerta toisensa jälkeen palannut siihen Raamatun kehotukseen, joka toistuu ehkä kaikkein useimmin Raamatussa. Se ei ole ”rakasta”, se ei ole ”usko”, vaan se on ”älä pelkää”, ”älkää pelätkö”.

Olen tunnistanut monenlaisia pelkoja. Ajattelen pelkoa, jota tuntevat monet, joille miehen ja naisen liitto on elämän peruspilari, ja jotka kokevat, että perustus järkkyy. Ajattelen homoseksuaalisen parin pelkoa ja arkuutta siitä, onko heidän rakkautensa hyväksytty vai vain siedetty. Ajattelen pelkoa avata suutaan ja sanoa, mitä sydän tuntee, koska ei tiedä, millaisen leiman saa. Ajattelen pelkoa tuoda esiin keskeneräisiä tuntojaan, ja ajattelen pelkoa, jota moni tuntee Jumalan edessä: hylkääkö Jumala, jos en pidä kiinni siitä, minkä ymmärrän Raamatun ohjeeksi. Ja ajattelen niitä, joitten ajatukset ja tunteet, koko mieli on ristiriitainen ja jotka siksi ovat hiljaa. Kaiken sen keskellä kuulen Raamatusta lujasti ja lempeästi: Älä pelkää. Älä pelkää. Se ei ole käsky eikä velvoite vaan rohkaiseva lupaus.

Itse en pelkää sitä, että kirkko on erimielinen ja keskustelee. Niin kirkko on historiallisten muutosten keskellä aina elänyt, kysellen, keskustellen, väitellen ja rukoillen. Se on tuttua tästäkin salista. Niin Pyhä Henki kirkkoa johtaa. Pelottavampaa olisi ajatella samanmielisten kirkkoa, josta yhteinen keskustelu ja sen myötä yhteinen rukous, Jumalan sanan kuuleminen ja yhteinen polvistuminen Herran pöytään katoavat. Pelottava on myös näkymä kirkosta, jossa asuu kokemus, että ei ole lupa kuulla omantuntonsa tai sydämensä ääntä. Silloin hiljaisuus merkitsee pelokasta vaikenemista eikä Jumalan edessä pysähtymistä. Sellainen kirkko on itseensä ja omaan varmuuteensa käpertynyt. Elävästä uskosta tulee oikeassa olemista. Kun ovet pysyvät kiinni, kirkko sairastuu.

Tällaisessa kirkossa Kristus seisoo ovella ja kolkuttaa päästäkseen ulos. Tarvitaan luottamusta ja loputtomasti keskinäistä kunnioitusta, jotta uskaltaa avata oven ja astua Kristuksen kanssa epämukavuusalueille, ”eksistentiaalisiin periferioihin”, ja siellä, elämässä sisällä, Hän Ilmestyskirjan mukaan lupaa oven avanneelle: ”minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.”

Med dessa ord och tankar förklarar jag den här sessionen öppnad.

Näillä ajatuksilla avaan tämän istuntokauden ja toivotan edustajat tervetulleiksi kirkolliskokouksen työskentelyyn.

Tillbaka