Inlägg



Juntunen Sammeli, edustaja

Rubrik:
Ny kommunikationsstrategi (Ombudsinitiativ 1/2013)

Plenum:
Måndagen den 13 maj 2013 kl. 13.00

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Stig Kankkonen tuossa alussa sanoi, että tämä aloite ei ole lähtenyt kritiikistä. Se on oikein hieno juttu, että ei ole. Minäkään en halua täällä käyttää ilkeätä ääntä, vaikka aikaisemmin olenkin pikkuisen esittänyt kritiikkiä kirkon tiedotusta kohtaan. Kyllä tässäkin pikkuisen semmoista on takana, mutta toivottavasti tämä ymmärretään rakentavaksi kritiikiksi ja ystävälliseksi. Kiitän kirkon tiedotuskeskuksen väkeä siitä, että he eivät ole kokonaan minulle vielä suuttuneet, vaan tervehtivät iloisesti hymyillen aina kun tapaamme tuolla käytävillä.

Tässä aloitteessa hieno pointti on tämä, että viestinnän pitää tukea kirkon strategian toteuttamista ja asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Ja tästä pari pointtia, joihin olen kiinnittänyt huomiota aikaisemmin. Taas tuon, en ilkeillen, mutta esille nämä aikaisemmat esimerkkini. Meidän strategiassahan on siis tämmöiset kohdat esimerkiksi, että "hengellinen elämä vahvistuu" ja "viemme kirkon viestiä". Ja kun tätä nyt sitten suhteuttaa vaikka näihin mainitsemaani kirkon Neljä vuodenaikaa-kertomukseen, tai Kummin kaa-vihkoseen niin tulee mieleen, että varmaan kannattaisi ihan strategiassakin mainita, että voisi uskaltaa vähän rohkeammin pitää esillä sitä sanomaa ja niitä sakramentteja, joiden välityksellä se hengellinen elämä vahvistuu. Rohkeammin, jos se on meidän strategiassa, että haluamme vahvistaa kirkon hengellistä elämää ja viedä kirkon viestiä.

Toinen pointti. Viime aikoina on puhuttu siitä, että kirkon sisäistä ykseyttä pitäisi vahvistaa eri suuntausten ja eri liikkeiden välillä. Se on erittäin hieno tavoite ja piispainkokous on siitä tehnyt alustavan paperin, joka ei ole täysin hyvä, mutta siinä on paljon hyvää. Esimerkiksi se, että pitäisi puhua ystävällisesti toisesta herätysliikkeestä tai näkemyksestä. Minun mielestäni tämä ei nyt ole meidän viestinnässämme oikein hyvin toiminut. Otan esimerkiksi tuon Kotimaa 24-keskustelupalstan, joka on käsittääkseni kirkon radiotyön yhteistyökumppani. Minä olen ollut huomaavinani, että siellä jonkinlaisena journalistisena periaatteena on se, että nostetaan joku kohu ja se tehdään asettamalla vastakkain joku näkemys sillä tavalla, että joku toinen ärsyyntyy siitä ja siitä saadaan aikaan tämmöinen jonkinlainen kohu, joka sitten aiheuttaa klikkauksia. Vaikkapa tämä juttu tästä kun naispapeille ehdotettiin tietynlaista pukukoodia Venäjän matkalle. Oliko se nyt niin iso asia, että se piti nostaa kaikkien reviteltäväksi julkisuuteen? Tai se, että kun jossain kolumnissa ehdotettiin, että lähetystyöstä pitäisi luopua niin siitäkin tehtiin, sitten otettiin siihen piispan kannanotto Facebookista, ja sitten vielä siihen otettiin jonkun Lapin yliopiston professorin näkemys, että se on patriarkaalista holhousta. Pitikö siitäkin tehdä välttämättä niin iso? Minusta se ei ole niin kuin tiedonvälitystä, vaan se on tämmöistä kohujournalismia, ja vähän niin kuin oman pesän likaamista. Onko semmoinen niin kuin strategisesti hyvää viestintää?

Kolmas pointti, mikä minun mielestäni pitäisi ottaa huomioon on se, että jonkun verran tämmöisessä strategiassa pitäisi olla teologista pohdintaa siitä mitä kirkon viestintä on. Tämä edellinen viestintästrategia, sen nimi oli "Vuoropuhelun kirkko", ja minun mielestä se vuorovaikutteisuus on ehdottomasti hyväksi, mutta siinä se oli jotenkin puhtaaksi viljelty liian pitkälle se vuorovaikutteisuus. Siinä oli kannessakin kuva, jossa lapsi neuvoo tällä tavoin sormi pystyssä piispaa ja piispa kuuntelee siinä. No se on tietysti ihan kaunis kuva, mutta kun ajattelee nyt, että kuitenkin meillä on ajatus siitä, että meillä on joku sanoma, joka on auktoritatiivinen. Kristus on se sanoma ja voisi kuvitella, että sillä piispallakin olisi sille lapselle jotain kertomista tästä Kristuksesta Raamatun ja lasten Raamatun ja apostolisen opin ja kaiken tämmöisen avulla. Mutta tässä vuoropuhelun kirkossa se oli unohtunut aika pitkälti se ajatus, että meillä on joku sanoma jota me viestimme ja se tuodaan vuoropuheluun. Esimerkkinä vielä mainitsen, tämä ei nyt ole KT:n asioita, vaan Helsingissä oli semmoinen "Usko, toivo, rakkaus"-kampanja, jossa sanotaan, että kirkko tarjoaa parhaimmillaan sinulle tätä "keskustelua, jossa jokainen mielipide on yhtä tärkeä". Mutta onko se oikeasti niin? Onko se sitä meidän vuorovaikutteista viestintää, että kirkossa eletään keskustelussa, jossa jokainen mielipide on yhtä tärkeä. Ei se voi niin olla. Onko tämä yksi syy siihen, että meillä on kolmessa vuodessa tilastojen mukaan uskon keskeisistä sisällöistä luovuttu, jopa 20 prosenttia vähemmän uskoo Kristuksen ylösnousemukseen, kun kolme vuotta sitten. Ihmisille on opetettu, että jokainen mielipide on yhtä tärkeä. Sen tilalle, että meillä on sanoma Jumalan sanasta ja Kristuksesta niin on tulossa se, että kirkko toteutuu elämänkysymyksistä keskustellessa. Ja tämä on minusta semmoinen pointti jota kannattaisi teologisesti miettiä mitä meidän viestintä on? Miten se niin kuin toimii? Mikä asema sillä on niin kuin sillä auktoriteetilla, sillä sanomalla ja toisaalta se, että se pannaan kohtaamaan ihminen keskustelussa, vuoropuhelussa.

Neljäs pointti on se, että sitten pitäisi enemmänkin nyt hirveästi nykyään keskustellaan uskonnollisesta kielestä ja uskon kielestä, että miten se toimii. Sanotaan, että jumalasta voi puhua vain hapuillen. Joillekin tämä merkitsee sitä, että uskon kielellä ei jopa ole totuusarvoa ollenkaan, vaan se on niin kuin ihminen, yksilö ilmaisee omia pyhyyden kokemuksiaan. Luther toisaalta sitten sanoi, että Jumalasta voidaan puhua sen takia, koska hän on Kristuksessa tullut ihmiseksi. Jumalasta voidaan puhua sen takia, että se toimii lupauksena, johon tartutaan. Ne lupaukset on varmoja, eikä hapuilevia. Laki ja evankeliumi, niiden yhteisvaikutus mahdollistaa Jumalasta puhumisen. Katoliset on sitä mieltä, että ajatus rakkaudesta, ihmisen rakkauden kaipuusta, kaipuusta kohti hyvään summum bonumiin, se mahdollistaa Jumalasta puhumisen. On kyse analogisesta jumalapuheesta, tai sitten on vielä teorioita siitä, että luonnollinen ilmoitus, jo filosofian ja luonnontieteiden tasolla voidaan aavistella jotain Jumalasta. Jonkinlaista pohdintaa tästä minun mielestä meidän kirkko kaipaisi ehdottomasti. Miksi Jumalasta voi puhua ja miten se tapahtuu?

Ja sitten viimeisenä pointtina: vasta sitten kun tämmöisiä juttuja on niin kuin pohdittu niin voitaisi ruveta miettimään sitä miten uskonnollista kieltä uudistetaan. Siitähän nykyisin aika paljon puhutaan ja se liittyy tähän viestintään jollakin tavalla. Mutta nämä ovat sitten semmoisia monimutkaisempia asioita, mutta niitä kannattaisi ottaa enemmän huomioon ainakin kun mitä otettiin siinä edellisessä viestintästrategiassa.


Tillbaka