Inlägg



Huokuna Pekka, kirkkoneuvos

Rubrik:
Komplettering av kyrkolagen och kyrkoordningen med bestämmelser om nya diakonämbetet (Kyrkostyrelsens framställning 1/2015)

Plenum:
vid kyrkomötets plenum tisdagen den 5 maj 2015 kl. 10.15

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat.

Kun tuolla valkokankaalla on otsikko, jossa puhutaan diakonin virasta niin luulen, että monelle tulee sellainen olo että tämä on nähty joskus ennenkin. Asia on ollut vireillä kirkon hallinnon rattaissa kymmeniä vuosia ja luulen, että moni tässä salissa ajattelee, että tänäkin iltana puhutaan asiasta joka kuuluu menneisyyteen ja joka oikeastaan on vain jokin teoreettinen teologien harjoitus. Mutta hyvät ystävät, tänä iltana on sanottava, että tämä asia ei ole menneisyyden asia vaan tämä on tulevaisuuden asia. Kirkon tulevaisuuden keskeinen kysymys. Toisaalta kysymys ei myöskään ole teoriasta, vaan sellaisesta asiasta, joka tälläkin hetkellä elää tuhansien kirkon työntekijöiden työssä joka puolella kirkon seurakuntia ja se koskettaa juuri sitä kirkon työtä, jota tehdään lasten, nuorten, perheiden, huono-osaisten, monella tavalla syrjäytyneiden ihmisten keskuudessa. Niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa kirkon on hyvä aina olla vahvasti tekemisissä. Asia joka meillä nyt on käsiteltävänä on kuitenkin hyvin vaikea, sillä siihen vaikuttaa monta erilaista näkökulmaa. Itse olen tätä uudistusta ollut omalta osaltani valmistelemassa jo useita vuosia ja tuntuu siltä, että kun rehellisesti ajattelen sitä työtä, niin on sanottava, että se on luultavasti vaikein työtehtävä, joka tähän mennessä on uralla vastaan tullut. Sen takia ei ole ihme, että tätä on niin pitkään mietitty. Jos asia olisi yksinkertainen, se olisi jo 60- luvulla toteutettu.

Uudistustarve liittyen kirkon virkarakenteeseen ja diakonin virkaan on havaittu siis jo kymmeniä vuosia sitten. Niin kuin siellä esityksessä todetaan, niin itseasiassa John Vikström otti tämän asian esille vuonna 1959. Minä en ollut silloin vielä syntynytkään ja tuntuu siltä, että tätä asiaa on täällä salissa päättämässä moni joka ei ollut silloin vielä syntynyt kun tämä asia sai alkunsa. Ja jos olisin pessimisti sanoisin, että ne jotka tämän asian päättävät eivät ehkä vielä ole syntyneet. Mutta koska en ole pessimisti ajattelen, että tässä on jotakin tehtävissä ennen sitä. Uudistuksen taustalla on monia asioita, jotka ovat siellä tarkemmin kirjattuna esityksessä. En lähde käymään niitä sen kummemmin läpi. Mutta voisi sanoa, että ekumeeniset vaikutteet ovat tietysti yksi asia ja toinen varmaan yhtä merkittävä on se yhteiskunnallinen muutos ja murros, jonka keskellä olemme eläneet jo vuosikymmenet.

Kirkolliskokouksen toimeksianto vuodelta 2003 laittoi asian nyt meneillään olevan kierroksen liikkeelle. Nimittäin silloin todettiin, että edellinen esitys, joka juuri tuossa 2000-2004 koolla olleessa kirkolliskokouksessa oli käsittelyssä ei saanut kannatusta ja asiaa täytyi lähteä pohtimaan uudelta kannalta. Monien vaiheiden jälkeen asia tuli neljä vuotta sitten tänne kirkolliskokoukseen vuonna 2011 ja silloin todettiin, että kirkkohallituksen silloinen esitys ei vielä sopinut päätöksenteon pohjaksi. Toisaalta asiaa ei myöskään hylätty, vaan todettiin että asiaa on työstettävä niiden suuntaviivojen pohjalta jotka silloin piispainkokous ja kirkolliskokous täällä salissa päättivät. Nyt käsillä oleva esitys pyrkii noudattamaan noita ohjeita ja linjauksia. Se kuinka hyvin on onnistuttu, on arvoisien edustajien arvioitavissa. Ehkä suurin haaste on ollut se, että on yhtäaikaa pitänyt yrittää tehdä montaa asiaa tai sovittaa yhteen erilaisia näkökulmia. Ratkaisun tulisi olla teologisesti riittävän johdonmukainen. Sen tulisi olla käytännöllisesti järkevä ja toteuttamiskelpoinen. Sen pitäisi myös olla juridisesti kestävä. Ja kaiken lisäksi myös taloudellisesti mahdollinen. Tuntuu siltä, että jos otetaan joku noista näkökohdista, niin kuka tahansa järkevä ihminen pystyy viikossa kirjoittamaan näppärän esityksen, jossa tuo yksi näkökulma on huomioitu. Jos sieltä otetaan kaksi näkökulmaa niin siinä saattaa mennä kuukausi tai pari, mutta sen pystyy edelleen kirjoittamaan. Kun otetaan kolme näkökulmaa niin tarvitaan jo vuosia ja kun nämä kaikki yritetään sovittaa niin tarvitaan näemmä ainakin yksi istuntokausi.

Peruskysymys koko hankkeessa on periaatteessa se, katsommeko me eteen vai taakse, katsommeko sisään vai ulos. Oma kokemukseni asian tiimoilta on se, että itse ainakin silloin vuoden 2011 esitystä valmistellessani katsoin taaksepäin ja katsoin sisäänpäin. Jollakin tavalla tuntuu, että silloin omassa työskentelyssä ainakin oli vähän sellainen ajatus jonka ehkä huomasi vasta jälkeenpäin, että pyrin 2010-luvulla etsimään vastauksia 1970-luvun ongelmiin. Koitin miettiä, miten ne palikat, jotka 70-luvulla on pöydälle heitetty, laitetaan 2010-luvulla sellaiseen järjestykseen että ne ratkaisevat sen ongelman joka tästä muodostuu. Peruspulma tässä on se, että vaikka tuo ongelma olisi ratkaistukin, niin ne kysymykset joihin olisi ratkaisu löydetty eivät olisi enää olleet tämän ajan kysymyksiä. Samalla tavalla liikaa on katsottu sisäänpäin ja mietitty, että mitäs me oikein täällä kirkossa tekisimme ja mitäs meidän työntekijäkunta suostuisi tekemään ja minkälaiset työnkuvat sopisivat seurakunnille. Sen sijaan meidän olisi silloin pitänyt katsoa ulospäin ja kysyttävä itseltämme: millaista kirkkoa yhteiskunta tarvitsee, millaista kirkkoa seurakuntalaiset tarvitsevat, millaista kirkkoa tarvitsevat ne joilla kirkko on vieras ja kaukainen. Eli tätä esitystä on tällä kertaa ainakin yritetty rakentaa niin, että on katsottu tulevaisuuteen ja kysytty millaisia työntekijöitä kirkko tarvitsee 2020-luvulla. Ja on katsottu ulospäin ja kysytty millaista osaamista, millaista tukea omassa työssään kirkon työntekijät tarvitsevat 2020-luvun maailmassa. Se onko tässä onnistuttu jää arvioitavaksi.

Joka tapauksessa nykytilaan on tehtävä jonkinlaisia muutoksia. Nykytilaan liittyy ainakin seuraavanlaisia ongelmia. Yleisessä kielenkäytössähän seurakunnassa hengellisen työntekijöistä puhuttaessa tarkoitetaan pappeja, diakoniatyöntekijöitä, nuoriso- ja lapsityöohjaajia, varhaiskasvatuksen ohjaajia, lähetyssihteereitä ja kanttoreita, nyt joitakin mainitakseni. Kuitenkin nykyisin näistä virkaryhmistä vain papit ja diakoniatyöntekijät vihitään virkaan. Mutta itseasiassa vain papit ovat hengellisen vihkimysviran edustajia. Sitten aika ongelmallinen tilanne on myös siinä, että vain diakonian viranhaltijat voidaan vihkiä, mutta kuitenkin heidän sekä nuorisotyönohjaajien, lapsityönohjaajien ja varhaiskasvatuksen ohjaajien ja itseasiassa myös lähetyssihteerien koulutus on lähes identtinen. Samoin muuten myös diakonissojen, muiden kuin sairaanhoidon opintojen osalta. Kuitenkin näistä käytännössä melkein samanlaisen koulutuksen saaneista ihmisistä vain diakonit ja diakonissat vihitään virkaan, muut siunataan tehtävään. Tämä ei tunnu oikein oikeudenmukaiselta. Tuossa kaaviossa on kuvattu hieman noiden eri virkakuntien koulutusta. Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota noihin kahteen keskimmäiseen, joissa on siis sosionomi (amk) diakoni ja sosionomi (amk) kirkon nuorisotyön ohjaaja. Tutkinnon laajuus on sama ja niin kuin huomaatte niin nuo vihreät palkit tarkoittavat kaikille yhteisiä sosiaalialan opintoja, keltaiset ovat kaikille yhteisiä kirkon alan opintoja. Tuossa keskellä ympyröitynä olevat eriväriset jaksot ovat sitten oman alan eriytyviä ammattialakohtaisia asiantuntijuusopintoja. Jos katsoo tätä ihan ylintä palkkia, jossa kuvataan sitten diakonisen hoitotyön osuutta sairaanhoitajan (amk) diakonissan tutkinnossa niin huomataan, että kovin suuria eroja ei ole sielläkään. Tiedän, että joku on pohtinut, että mikä sen lähetyssihteerin koulutus sitten on. Mikä tahansa näistä tämän koulutuksen suorittaneista voi saada lähetyssihteerin pätevyyden suorittamalla tuon 8 opintopisteen pienen lisäosan. Eli itseasiassa jos jollakin on lähetyssihteerin pätevyys lähetyssihteerin virkaan, niin hänellä on käytännössä myös samanlainen koulutus. Sen lisäksi on yhteisöpedagogin koulutus, joka on rakenteeltaan hieman erinäköinen, mutta sisältää käytännössä jokseenkin samat opinnot samassa suhteessa. Eli osa näistä käytännössä hyvin samanlaisen koulutuksen saaneista monessa seurakunnassa hyvin samanlaista työtä tekevistä työntekijöistä ja viranhaltijoista voi saada vihkimyksen kirkon virkaan, osalla sitä mahdollisuutta ei ole.

Mutta myös niiden kohdalla, jotka saavat tämän vihkimyksen, on joitakin ongelmia. Nimittäin nykyistä diakonian virkaanvihkimistä ei ole mainittu kirkkolaissa eikä kirkkojärjestyksessä, siitä on toki kaava kirkkokäsikirjassa. Diakonian vihkimys ei edellytä vokaatiota, eli seurakunnan kutsua, eikä se tuo mukanaan piispallista kaitsentaa tai anna erityisisä hengellisiä oikeuksia. Viran tunnuksien käyttöä ei ole määritelty, eikä vihkimys ole myöskään kelpoisuusehto seurakunnan virkaan. Sitten sellainen käytännön asia on myös ongelmallinen, että tällä hetkellä diakonian vihkimiskäytännöt vaihtelevat merkittävästi hiippakunnittain, vähän riippuen siitä, missä päin kouluttavia laitoksia sijaitsee. Tarkoittaa siis sitä, että tilanne ei ole yhdenvertainen eri puolilla maata valmistuvien ja töihin menevien opiskelijoiden kohdalla. Lisäksi on hyvä huomata, että kirkkomme allekirjoitti Porvoon sopimuksen jo 1992 sitoutuen pyrkimään luterilaisten ja anglikaanisten kirkkojen kanssa yhteiseen näkemykseen diakonin vihkimysvirasta. Ei liene realismia ajatella, että siihen nytkään oltaisiin pääsemässä, mutta tämä nyt esitettävä uudistus olisi kuitenkin askel oikeaan suuntaan.

Uudistuksen tavoitteena on ensinnäkin luoda teologisesti ehyt, perusteltu ja ekumeenisesti kestävä vihkimysvirka ja näin toteuttaa Porvoon sopimuksen periaatteita. Selkiyttää kirkon hengellisen työn virkojen keskinäistä suhdetta ja myös suhdetta kirkon hengelliseen vihkimysvirkaan. Vahvistaa työntekijäryhmän hengellistä identiteettiä pappisviran rinnalla. Tämä hengellisen identiteetin vahvistaminen tuntuu nousevan yhä tärkeämmäksi sitä mukaa kun tämä asiaa mutkistuu ja pitkittyy. Nimittäin joskus silloin kymmeniä vuosia sitten elettiin Suomessakin vielä aika vahvassa yhtenäiskulttuurissa ja tietoisuus hengellisestä identiteetistä ei ollut niin tärkeää seurakunnan työntekijälle sen takia, että se oli itsestäänselvyys. Tällä hetkellä kuitenkin eletään monikulttuurisessa ja yhä enemmän monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa, jossa kristillinen usko ei ole enää itsestään selvä asia eikä arvo kenenkään elämässä. Sen takia tällä hetkellä kirkon työntekijät tarvitsevat huomattavasti vahvempaa tukea hengellisen identiteettinsä rakentamiseksi jaksaakseen omassa työssään ja voidakseen selvitä niistä tehtävistä, joita evankeliumin eteenpäin tämän ajan maailmassa meiltä vaatii. Samalla tavoitteena on huolehtia ammatillisen osaamisen ja ammatti-identiteetin säilymisestä. Tarkoitus ei siis ole luoda sellaista diakonin virkaa, jossa kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa tehtäviä seurakunnassa. Ei, tarkoitus on säilyttää kirkkomme vahvuus, korkeasti koulutettu ammatillisesti pätevä henkilöstö. Samalla kuitenkin on tavoitteena aiheuttaa mahdollisimman vähän uutta hallintoa tai lisätä kustannuksia. Kaikilta osin se ei ole mahdollista, mutta niin paljon kuin se on toteuttamiskelpoista niin on pyritty välttämään sellaisia ratkaisuja, jotka tekevät tästä hankalaa tai kallista. Tulevaisuudessa seurakuntien työalarajat murenevat vielä entisestään ja siinä tilanteessa tarvitaan työntekijöitä, jotka ovat valmiita käyttämään ammattitaitoaan siellä, missä sitä tarvitaan ja yhdessä toinen toistensa kanssa toinen toisensa työtä arvostaen ja tukien. Ajattelen, että sellainen malli jota nyt ehdotetaan vastaisi työala-ajattelun muutoksiin niin, että ensi vuosikymmenellä kirkon työntekijät olisivat ajan tasalla siinä, miten kirkon työtä seurakunnissa tehdään.

Esitetään siis muutoksia nykytilanteeseen, koska nykytilan säilyttäminen ei ole kestävä vaihtoehto. On olemassa neljä pääratkaisuvaihtoehtoa siitä, kuinka asia voidaan toteuttaa. Tämä on hyvin rautalangasta väännetty kaavio, eikä yksityiskohtiin kannata kiinnittää liiaksi huomiota. Mutta on kuitenkin hyvä todeta nämä neljä päävaihtoehtoa. Joko luovutaan nykyisestä diakonian vihkimyksestä ja lähdetään siitä, että diakonian tehtävät ovat maallikkotehtäviä. Silloin diakoniatyöntekijätkin vain siunataan tehtävään. Luovutaan samalla myös viran tunnusten käytöstä ja silloin pappisvirka on kirkossa ainoa hengellinen vihkimysvirka. Toinen vaihtoehto on se, että kehitetään nykyistä diakonian virkaa. Siihen voitaisiin liittää kasvatuksen ja lähetyksen alan työntekijät. Ehkä valmistuneiden vihkimys riippumatta virkasuhteesta olisi looginen tässä vaihtoehdossa. Toki muitakin kehitysmalleja tähän voi löytyä. Luulen, että se ei kuitenkaan ehkä teologisesti ole kestävä vaihtoehto. Kolmas vaihtoehto on pappisvirkaa mukaileva vaihtoehto, jossa tuomiokapituuli antaisi viranhoitomääräykset. Eli avointa rekrytointia ei olisi ainakaan vastavalmistuneiden kohdalla. Muuten toimittaisiin monessa asiassa samalla tavalla kuin papiston kohdalla. Tuomiokapitulilla olisi vahva rooli henkilöstöhallinnossa ja silloin myös vihityt diakonit olisivat vihkimysviran kiintiössä muun muassa tässä salissa. Tämä tarkoittaisi kuitenkin varsin raskaita uudistuksia, suuria muutoksia hallintoon ja ajattelen niin, että myös tämän salin kokoonpanon muuttaminen vaatii niin monta vuotta, että ennen kuin se on toteutettu, niin tämä uudistus pitäisi varmaan ajatella uudestaan. Neljäs vaihtoehto, jota kirkkohallitus on päättänyt esittämään on se, että luodaan uusi diakoninvirka. Se edellyttää palvelussuhdetta seurakuntaan, eli vokaatiota. Se sisältää piispallisen kaitsennan, viran oikeudet ja viran merkit. Kuitenkin seurakunta tai seurakuntayhtymä on se, joka rekrytoi ja hoitaa henkilöstöhallintoa. Piispa vihkii ja kaitsee. Edustusta kirkon hallintoon lisätään. Yksi diakoni lisättäisiin kirkkohallituksen täysistuntoon ja jokaiseen tuomiokapituliin diakoniasessori. Tässäkin mallissa on omat ongelmansa, mutta se on se, jota tässä nyt siis esitetään.

Pääkohdat tästä uudesta virasta ovat siis se, että esitetään perustettavaksi kirkkoomme uusi vihkimysvirka nimeltään diakonivirka kristilliseen sanomaan perustuvia kristillisen lähimmäisenrakkauden, kasvatuksen, lähetyksen ja sielunhoidon tehtäviä varten. Tämä ehdotus perustuu käsitykseen diakoniasta kirkon olemukseen kiinteästi liittyvänä ja luonteeltaan moninaisena ja laaja-alaisena, itseasiassa laaja-alaisempana kuin olemme sen perinteisesti ymmärtäneet. Jo esityksen valmisteluvaiheessa on käyty paikoin vilkastakin keskustelua kanttoreista ja heidän mukaan ottamisesta tähän uuteen malliin. Kanttorien koulutus ja työtehtävät poikkeavat diakoninvirkaan ehdotettavista. Toisaalta esityksessä todetaan selvin sanoin, että sinänsä teologista tai käytännöllistä estettä ei ole sille, että kanttorit olisivat mukana tämän uuden viran piirissä. Mutta toisaalta, kun virkamiestyönä olemme esitystä tehneet, niin emme voineet olla ottamatta huomioon vuoden 2011 sekä piispainkokouksen että kirkolliskokouksen kannanottoja ja päätöstä siitä, että kanttorin viran sisällyttäminen uudistukseen ei ole ensivaiheessa paikallaan, vaan vasta myöhemmässä vaiheessa. Tämän asian ratkaisu on tietenkin tämän salin käsissä.

Keskeisiä ehdotuksia uuden viran osalta on se, että vihkimysviran nimenä olisi diakonivirka. Palvelussuhteen nimi voi olla ennallaan, vaikka nuorisotyönohjaaja. Lisäksi seurakunnissa voitaisiin tarpeen mukaan perustaa uudenlaisia yhdistäviä toimenkuvia, esimerkiksi vaikka perhetyöndiakoni, joita seurakunnissa tälläkin hetkellä jo on. Vihkimys diakonivirkaan olisi kelpoisuusehtona näihin tämän alan tehtäviin, eli siis diakonian, kasvatuksen, sielunhoidon ja lähetyksen virkoihin seurakunnissa. Nykyiset viranhaltijat näissä tehtävissä voivat pyytää vihkimystä niin halutessaan. Ne, jotka on aiemmin vihitty kirkossamme diakonianvirkaan, eivät joudu uusimaan tätä vihkimystä vaan toimitettuaan selvityksen tästä vihkimyksestä heidät voidaan katsoa tämän uuden viran piiriin kuuluviksi. Viran tunnukset on tarkoitus määritellä. Se on tietysti sitten aikanaan piispainkokouksen asia. Hengellisiä oikeuksia uuden viran hoitajille tulisi niin, että he voisivat toimittaa sanajumalanpalveluksia omalla työalallaan. Heillä olisi oikeus avustaa ehtoollisen jakamisessa, siis muuallakin kuin omassa seurakunnassaan ja sen lisäksi heillä olisi oikeus saarnata jumalanpalveluksessa kirkkoherran luvalla.

Hallinnollisia edustuksia koskevat muutokset tuossa jo mainitsinkin, kirkkohallitukseen yksi diakoni ja tuomiokapituleihin diakoniasessori. Tässä salissa ja hiippakuntavaltuustossa kokoonpano säilyisi ennallaan. Tämä on vain lyhyt pintaraapaisu esityksen sisältöön, joka käy ilmi sieltä kirjallisesta esityksestä. Mutta kun tässä on kesä tulossa ja teillä on paljon vapaata aikaa kesälomilla, niin toimitamme teille tällä viikolla heti, kun vain painosta saadaan, Mikko Malkavaaran historiallisen katsauksen Diakonia ja diakonivirka. Kirja ilmestyy tällä viikolla. Painokoneet ovat varmaan juuri tällä hetkellä kuumina. Se jaetaan teille saamieni tietojen mukaan huomenna, ei ehtinyt tälle päivälle. Ja joka tapauksessa tuo julkaisu on saatavissa verkossa Kirkkohallituksen julkaisusarjassa aivan lähiviikkoina.

Palaan aikaan neljä vuotta sitten, jolloin täällä samassa paikassa esittelin kirkkohallituksen edellisen esityksen. Silloin sanoin jotain tällaista: "Pyrittäessä etsimään ratkaisua, joka on teologisesti riittävän johdonmukainen, käytännöllisesti järkevä, juridisesti kestävä, samalla taloudellisesti mahdollinen joudutaan etsimään pienintä yhteistä nimittäjää." Näyttää siltä, että eri perusteluja ja käytännön ratkaisuja pohdittaessa ei helppoa ja yksiselitteistä vaihtoehtoa ole. Nyt tarvitaan harkintaa ja viime kädessä selkeää päätöstä siitä, kuinka asiassa edetään.

Meillä on kesämökillä pieni metsikkö ja siellä on paljon lintuja. Olemme vaimon kanssa vieneet sinne linnunpönttöjä puihin ja etsineet kaikki mahdolliset pöntöt, mitä autotallin nurkkiin oli kertynyt, ennen kuin saimme ne aikaiseksi puihin ripustaa. Siellä oli aika monta jonkun ammattilaisen tekemää linnunpönttöä, jotka oli helppo puuhun laittaa. Sitten siellä oli jonkun lapsistamme tekemä, suoraan sanoen säälittävän näköinen tekele, joka oli harsittu kasaan liian isoilla nauloilla ja hieman väärin sahatuista puunkappaleista ja se reikäkin oli jyrsitty ties millä. Mutta niin vain sen puuhun laitoimme ja ei aikaakaan, kun sieltä onnellinen lintuperhe löysi pesän. Kun mietin, että millä tätä esitystä kuvaisin, niin tuli vähän mieleen tuo keskentekoinen linnunpönttö. Nimittäin luulen niin, että jos kirkkomme haluaa tässä virkaratkaisussa löytää sellaisen vaihtoehdon, joka on kaikinpuolinen moitteeton, ehjä, kiiltävä ja nuhteeton, niin me emme sitä tässä ajassa saa aikaan. Mutta jos me tyydymme siihen, että me teemme sellaisen ratkaisun, joka vie kirkon työtä seurakunnissa aimo askeleen eteenpäin, rohkaisee ihmisiä heidän työssään, vahvistaa kirkon työntekijöiden hengellistä identiteettiä ja palvelee sitä tarkoitusta, jota varten se on luotu, niin kuin tuo sinänsä heikko linnunpönttö, joka kuitenkin toimi oikein hyvin lintuperheen asuntona, niin silloin meidän on syytä tähän vaihtoehtoon tarttua joka kirkkohallituksen esityksessä esitetään.

Hyvät ystävät, viime kädessä kysymys on siitä, mitä kirkko tahtoo. Tahtooko ja tarvitseeko kirkko tällaista virkaratkaisua, tällaista virkaa? Jos kirkolla on se tahto, kirkko voi tämän ratkaisun tehdä. Ellei sitä tahtoa ole, on paras unohtaa asia lopullisesti.



Tillbaka