Inlägg



Mäkinen Kari, arkkipiispa

Rubrik:
Revidering av bestämmelserna om kyrkans centralförvaltning (Kyrkostyrelsens framställning 4/2013)

Plenum:
Måndagen den 4 november 2013 kl. 13.00

Text:
Hyvät edustajat. Minäkin olen antanut tästä asiasta muutaman lausunnon. Mutta en osallistunut Kirkkohallituksen täysistunnossa asian käsittelyyn, joten koska en ollut tekemässä tätä esitystä niin tuon nyt esille joitakin näkökohtia, joita toivon, että valiokunnat ottavat huomioon. Tämä prosessi, kuten kansliapäällikkö Keskitalo erinomaisessa esityksessään kertoi, on ollut aika pitkä, se on ollut vireillä kauan ja sen osalta on tehty varsin paljon työtä. Ja ymmärrän hyvin, että nyt on painetta saada tämä prosessi maaliin. Pyydän kuitenkin valiokuntia ottamaan huomioon ja arvioimaan tilannetta myös siitä näkökulmasta, että vastikään on tullut koko kirkon organisaatiota koskeva varsin merkittävä muutostekijä. Ja se koskee seurakuntarakenteen uudistamista. Mikäli se toteutuu kirkolliskokouksen linjaamalla tavalla, se tulee vaikuttamaan hiippakuntien rooliin ja muuttamaan niiden roolia ja mahdollisesti tehtäviä. Tätä vaikutusta ei ole vielä arvioitu. Ja nyt ajattelen, että mikäli näin tapahtuu, niin se väistämättä heijastuu myös kirkon keskushallinnon ja hiippakuntahallinnon väliseen tehtäväjakoon ja vastuisiin. Ja tämä ulottuvuus on minusta tarpeen ottaa huomioon, kun asiaa nyt käsitellään. Ymmärrän paineen saada tämä hanke mahdollisimman sujuvasti maaliin. Siinä on paljon hyviä aineksia, mutta on hyvä arvioida tämän koko organisaatiota koskevan muutoksen vaikutuksia ja kysyn onko viisasta toimia näin päin, jolloin sekä seurakuntarakennetta että keskushallintoa muutetaan ja sitten hiippakuntien rooli jää siihen väliin arvioimatta ja analysoimatta. Se on meillä edessä joka tapauksessa ja se vaikuttaa myös keskushallintoon.

Toinen seikka, johon haluan kiinnittää huomiota, on se, mihin myöskin piispa Repo äskeisessä puheenvuorossaan puuttui. Ja se on ulkoasiain neuvoston rooli. Ulkoasiain neuvosto siis esityksen mukaan jää pois ja sen tehtävät jaetaan piispainkokouksen ja Kirkkohallituksen kesken. Ja sitä perustellaan kansainvälisten asioiden arkipäiväistymisellä ja moninaistumisella ja koko tämän ekumeenisen ja kansainvälisen kentän laajenemisella. Mutta siihen voi hyvin lisätä myös sen, että samalla kehitys on merkinnyt näitten eri osa-alueitten entistä tiiviimpää kietoutumista toisiinsa. Esimerkiksi ulkosuomalaistyö toteutuu tällä hetkellä kirkkojen välisten ekumeenisten yhteyksien ja paikalliskirkkojen välillä tehtyjen sopimusten kautta. Integroituneena kunkin paikallisen kirkon elämään. Toisin sanoen se ei ole irrallaan meidän ekumeenisista suhteista ja niistä vastaamisesta. Niin ikään kansainvälisen diakonian ja lähetyksen erottaminen toisistaan rakenteellisesti, se kulkee kyllä eri suuntaan kuin vastikään kirjattu kirkon lähetysstrategia. Jos nyt rakenteellisesti nämä kaksi erotetaan toisistaan, ajattelen, että sillä on varsin suuri symbolinen merkitys. Enkä pidä sitä oikean suuntaisena. Ajattelen, että kirkossa mutta erityisesti tässä kansainvälistyvässä maailmassa tarvitaan yksi kokoava päätöksen tekijä ottamaan vastuuta kirkon ulkosuhteista, suhteista muihin kirkkoihin ja kansainvälisistä suhteista.

Ekumeenisissa suhteissa, ekumeenisella kentällä ehkä yksi isoja kysymyksiä on viime aikoina ollut se, että millä tavoin, me puhumme siitä usein hienolla sanalla reseptio, miten tapahtuu ekumeenisten ekumeenisten toimijoitten työskentelyn reseptio paikallisseurakunnissa. Toisin sanoen se tarkoittaa sitä, että miten ekumeenisen työskentelyn ylärakenne ja sitten paikallisseurakunta, meidän kirkon tavallinen työ, miten ne kohtaavat ja ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Pidän tätä kysymystä erittäin tärkeänä ja esityksessä todettu, sen perusteluissa todettu kansainvälisten ekumeenisten yhteyksien arkipäiväistyminen korostaa nimen omaan tämän vuorovaikutuksen merkitystä. Ja siksi ajattelen, että kirkon ekumeenisten suhteitten ja kansainvälisten suhteitten päätöksenteossa, täytyy olla mukana kirkon kaikki tasot. Niin hiippakuntataso, seurakuntataso kuin kokonaiskirkon taso. Ja niin ikään mukana täytyy olla niin teologista asiantuntemusta kuin asiantuntevaa kansainvälisiin kysymyksiin perehtynyttä maallikkoasiantuntemusta. Ei vain taustalla toimikunta- ja työryhmätyöskentelyssä vaan myöskin kantamassa vastuuta päätöksenteosta. Ajattelen, että tällä alueella päätöksenteko ja vastuunkanto ei saisi kapeutua hyvien tavoitteiden eli joustavuuden ja keveyden mukana. Näin ollen katson, että sen kaltaisen rakenteen kehittäminen, jossa kirkon ulkoasiain neuvosto vastaa yhtenä kokonaisuutena tästä tehtäväkentästä, on se, jonka pohjalta olisi viisasta kehittää eteenpäin. Pidän kyllä tärkeänä, että tätä kulttuuria kehitetään.

Arvelen, että haasteena, yhtenä haasteena, on paitsi tämän perustason, tämän meidän kirkon työn ja ekumeenisen toiminnan vuorovaikutuksen kehittäminen, niin pidän myöskin tärkeänä, että ulkoasioitten päätöksenteon ja piispojen välinen yhteys tulee entistä tiiviimmäksi. Se on mahdollista, ajattelen, myös kulttuuria muuttamalla ja mahdollisesti lisäämällä piispojen läsnäoloa ulkoasiain neuvoston toiminnassa. Sen vahvistamisessa. Ylipäänsä tämän vuorovaikutuksen vahvistamisessa. Meidän piispamme tällä hetkellä kaikki toimivat jollain tavalla meidän keskinäisen työnjaon perusteella ekumeenisissa tai kansainvälisissä tehtävissä. En haluaisi, että he pysyvät erillään tai nykyiselläkään tavalla irrallaan siitä päätöksenteosta ja työskentelystä, jota tapahtuu kirkon ulkoasiain neuvostossa. Tämän toivon, tämän näkökohdan, että valiokunnat ottavat huomioon. Kolmantena seikkana totean, että aivan oikein ja minusta hyvällä tavalla tässä esityksessä monen muun hyvän asian ohella, niin korostetaan piispainkokouksen roolia ja sen terävöittämistä. Ja todetaan, että piispainkokouksen tehtävä on tulkita kirkon uskoa ajankohtaisissa kysymyksissä. Siis toimia eräänlaisen linjanvetäjänä. Tästä syystä ajattelen, että piispainkokoukselle olisi hyvä todeta myöskin säädöstasolla tehtävissä lausunnonantajan rooli, siis ensisijaisen lausunnonantajan rooli, silloin, kun kysymys on vaikkapa valtiohallinnolle annettavista lausunnoista, jotka koskevat sanotaan vaikka vaikeita eettisiä kysymyksiä. Ymmärrän tähän liittyvän aikataulullisen problematiikan mutta aikataulu ei saa olla se, joka kokonaan sulkee pois piispojen keskeisen linjanvetäjän tästä lausunnonantajan roolista. Lausunnonantajan tai aloitteentekijän roolista. Tämänkin toivon, että valiokunnat ottavat pohdintaansa. Mitä sitten tulee arkkipiispan tehtävien rooliin, niin siihen en tässä yhteydessä puutu sen enempää. Lukekaa Gustav Björkstrandin hyvä selvitys.


Tillbaka