Kansakoulun kartasta muistan katkoviivat itäisen Välimeren alueella. Ne kuvasivat apostoli Paavalin matkoja. Nyt Turun kauppatorilla vastaani kävelee miehiä, joiden arvelen kulkeneen vastaavia reittejä henkensä kaupalla. He kuuluvat niihin noin 60 miljoonaan tämän hetken maailmassa, jotka ovat elämänsä säilyttääkseen joutuneet lähtemään kodeistaan. Näistä noin 20 miljoonaa on joutunut jättämään kotimaansa, osa hakenut turvaa Euroopasta, 20 000, koko määrään nähden pieni pisara, myös Suomesta. Kyse ei kuitenkaan vain luvuista. Se mitä vielä keväällä päivittelimme etäältä, kävelee nyt vastaani Turun kauppatorilla. Numeroilla on ihmisen kasvot.

Muutos on tapahtunut nopeasti. Vastaanottojärjestelmä ja siinä työskentelevät ihmiset ovat toimineet kovan paineen alla. Heiltä kysytään paljon kärsivällisyyttä ja paljon inhimillisyyttä. Hienoa on ollut havaita miten laajaa on ollut myönteinen tuki ja valmius. Monet seurakunnat ja vapaaehtoiset ovat tarttuneet nopeasti ja kiitettävästi toimeen. On oltu luovia ja kekseliäitä, on lähdetty ihmisen kokoisesta auttamisesta liikkeelle. Seurakuntia on tarvittu ja tarvitaan jatkossakin, tarvitaan perustarpeita, kattoa pään päälle, lämmintä vaatetta, ruokaa ja inhimillistä kanssakäymistä. Tarvitaan myös paljon tukea tätä työtä tekeville, niin ammattilaisille kuin vapaaehtoisillekin.

Tilanteesta puhutaan Euroopan tai Suomen pakolaiskriisinä, minusta se on harhaanjohtavaa. Kriisi ei ole täällä, ei Suomessa, eikä Euroopassa. Kriisi on siellä, mistä ihmiset ovat joutuneet lähtemään. Tänne tulee ihmisiä kriisin keskeltä ja oman elämänsä kriisissä, takana pelkoa, toivottomuutta ja kertomuksia, jotka ovat surullisia ja uskomattomia. Siihen nähden on kohtuutonta puhua kriisistä täällä, ja siten tehdä turvaa hakevista kriisin aiheuttajia.

Mielellään ajattelisi, että tämä on ohi menevä häiriötila, vähän kuin tavallista rajumpi syysmyrsky. Hoidetaan kuntoon, otetaan hallintaan, rahoitellaan ja palataan entiseen arkeen. Arvelen, että se ei ole realistista. Konfliktit, väkivalta ja ympäristökriisit jatkuvat ja ehkä vaikeutuvat. Ne, jotka voivat, lähtevät etsimään turvallisempaa elinpaikkaa. On kyse pakon edessä tapahtuvasta ihmisten vaelluksesta yli kansallisvaltioiden rajojen. Euroopan tai Suomen rajojen sulkeminen ei liikettä pysäytä, se vain kasvattaa laittomia ja epäinhimillisempiä väyliä. Tärkeämpää on nyt luoda turvallisia ja laillisia reittejä saapua Eurooppaan. Tätä eurooppalaiset kirkot ovat toistuvasti tuoneet esille. Kirkot ovat myös muistuttaneet, että kaikkein haavoittuvimmissa asemassa olevilla ei ole voimia eikä varoja lähteä. Siksi tarvitaan määrätietoista ponnistelua rauhan ja elinmahdollisuuksien eteen. Tarvitaan apua konfliktien keskellä ja lähialueilla eläville ja avoimuutta vastaanottaa turvaa hakevia. Näitä ei tule asettaa vaihtoehdoiksi ja toisiaan vastaan. Ihmisten selviytymisestä on kaikissa tapauksissa kyse. Jumalan luomien ihmisten, joista jokaisessa Kristus tulee meitä vastaan.

Moni aavistaa, että nyt ei ole kysymyksessä poikkeustila, vaan uusi eurooppalainen ja suomalainen normaalitila. En ihmettele, jos se herättää uhkakuvia, epävarmuutta ja pelkoja. Mitä tapahtuu sille Suomelle, johon olemme tottuneet? Tunnistan epävarmuutta itsessänikin. Mutta olen varma, että vastaanottokeskuksissa ja euroopan maanteillä epävarmuutta ja pelkoa on monin, monin verroin enemmän.

Epävarmuuden keskellä tarvitaan toivoa. Toivo rakentuu arkisesti siitä, että löytyy paikka ihmisten keskellä; on kyse perhesuhteista, ihmissuhteista, työstä, kielen ja kulttuurin oppimisesta, asunnosta, kaikesta, mitä ihminen elääkseen tarvitsee. Siis siitä, mitä rukoilemme, kun rukoilemme jokapäiväistä leipää. Siitä kotoutumisessa on kysymys. Kotoutuminen ei koske vain tänne tulevia, se koskee meitä kaikkia. On kotouduttava uudenlaiseen todellisuuteen, jossa turvaa ja elinpaikkaa etsivät monin tavoin haavoittuneet, mutta myös monenlaisin taidoin ja kokemuksin varustetut ihmiset ovat osa arkeamme, osa meitä.

Tässä kotoutumisessa seurakunnilla on ja voi olla merkittävä rooli sekä käytännöllisesti että asenteiden tasolla. Seurakunnat voivat olla ihmisiä erottelemattomia yhteyksien rakentajia tilanteessa, jossa on vaarana asettaa ihmisiä toisiaan vastaan, jakaa meihin ja noihin. Joka tapauksessa turvapaikanhakijoiden mukanaan tuomat kysymykset tulevat olemaan pysyvä osa seurakuntien työtä tulevaisuudessa, erityisesti diakonian alalla. Se merkitsee rohkeaa uudelleen arviointia, myös resurssien käytössä, niin kuin on jo tapahtunut. Yhtä tärkeä kysymys kuin, mitä kotoutuminen meiltä edellyttää, on, mitä hyvää Jumala tätä kautta, epävarmuuden ja haurauden kautta, synnyttää?

Nu behövs hopp. Det gäller att finna sin plats när det gäller mänskliga relationer, arbete, språk och kultur - allt det som människan behöver för att kunna leva. Det gäller också att vi blir hemma i en ny verklighet, där det finns skydd och livsrum för de människor som är skadade på många sätt. När det gäller att skapa denna hemkänsla, har församlingarna en viktig roll, både på det praktiska planet och när det gäller attityderna.

Kirkkomme on vanhastaan lujasti kiinnittynyt suomalaisuuteen ja kansallisvaltioon. Tässä suhteessa on viime vuosikymmeninä tapahtunut kaksi muutosta. Ne koskevat sen ymmärtämistä, mitä on olla kirkko Suomessa. Molemmat näyttävät suuntaa sille, mitä kotoutuminen uuteen tilanteeseen ja tulevaisuuteen voi olla.

Toinen muutos jatkaa pitkää kehitystä, jossa kirkon ja kruunun alamaisista on tullut kansalaisia. Kirkko on astunut alaspäin yhteiskunnallisesta auktoriteettiasemasta. Esivaltakuuliaisuutta korostaneesta kansan henkisestä holhoajasta on tullut rinnalla kulkija. Kansallisen instituution asema on muuttunut enemmän sosiaalisia ja kulttuurisia raja-aitoja ylittäväksi, ihmisten uskon ja elämän tulkiksi, sanoittajaksi ja tueksi. Tämä kehitys tuo esiin sen kirkon, joka on täällä ollut myös koululaitoksen ja sosiaalitoimen alullepanija. Hyvinvointiyhteiskunnan vahvin kantovoima on ollut kultainen sääntö ja kirkko kultaisen säännön opettajana on ollut eettinen selkänoja. Toisinaan selkänoja on ollut monen mielestä jäykkä ja epämukava, mutta tarvittaessa on tullut kirkon tehtäväksi muistuttaa, että hyvä elämä, jokapäiväinen leipä, kuuluu kaikille erottelematta. Ihmistä ei tule arvioida hänen yhteiskunnalle antamansa panoksen, kansallisuuden tai uskonnon perusteella. Juuri nyt selkänojaa tarvitaan.

Toinen muutos juontaa juurensa lisääntyneisiin kansainvälisiin ja ekumeenisiin yhteyksiin. Kirkkona kuulumme osana maailmanlaajaan ajan ja paikan rajat ylittävään Kristuksen kirkkoon. Niin kirkko itsensä yhä selkeämmin ymmärtää.

Nämä kaksi vähittäistä muutosta siinä, mitä on olla kirkko Suomessa, ovat tällä hetkellä erityisen tärkeitä. Mitä kovempia äänenpainoja henkilökohtaisen tai kansallisen vaurauden ja hyvinvoinnin suojaamiseksi nousee, sitä tärkeämpiä nämä kirkon muutokset ovat. Ne ohjaavat katsetta yhtäältä lähelle suomalaiseen todellisuuteen ja sivuun jäävien ihmisten rinnalle ja toisaalta kansallisten rajojen yli niiden ihmisten rinnalle, jotka ovat maailmassa kaikkein hauraimpia. Kirkko on samanaikaisesti paikallinen ja globaali. Siinä suunnassa, johon kirkko näin kulkee, erotan apostoli Paavalin hahmon.

Kyrkan har varit fastknuten till det finländska och nationalstaten. Under de senaste decennierna har två viktiga förändringar skett. Som ett resultat av en lång utveckling, har kyrkans och kronans undersåtar blivit medborgare, banden mellan kyrkan och stat har blivit lösare, auktoritetspositionen har förbytts i en situation när kyrkan vill vara en medvandrare, den som tolkar och är ett stöd för människors tro och liv. Den andra förändringen gäller kyrkans självförståelse. Den har sina rötter i det växande internationella och ekumeniska relationerna. Som kyrka utgör den en del av Kristi världsvida, alla gränser överskridande kyrka. I denna förändringsprocess aktualiseras den kyrka som Paulus ville se.

Nykyisessä keskusteluilmapiirissä on paikallaan muistuttaa, että Paavalilla oli taustansa vihapuheen, kovien asenteiden ja väkivaltaisten tekojen maailmassa, hän oli niin sanotusti ääriainesta. Hän oli puolustanut agressiivisesti juutalaista, kansallista ja uskonnollista puhtautta. Kristityt olivat saaneet kokea nahoissaan, mitä se tarkoitti. Se oli samansuuntaista, mutta vielä paljon kovempaa, kuin suomalaisten leijonapaitojen häiriköinti tai polttopullojen heittely tai uuskansallismielinen vaatimus sulkea rajoja. Silti juuri Paavalin Jumala valitsi. Kun Paavali muuttui, hän muuttui radikaalisti. Hänestä ei tullut varovainen, vahvat kannanilmaukset ulkopuolelle sulkeva, ääripäitä paheksuva keskitien kulkija. Paavalin muutti Kristuksen kohtaaminen, Kristuksen, joka astui ehdoitta inhimillisten, sosiaalisten ja kulttuuristen rajojen yli ja niiden rinnalle, jotka uhkasivat jäärä ulkopuolisiksi. Paavali joutui itse avuttomaksi ja toisten armoille menetettyään näkönsä. Siinä tilanteessa kristityt, jotka varmasti pelkäsivät edelleen, eivät sulkeneet häntä ulkopuolelle, että sehän on noita, vaan auttoivat häntä peloistaan huolimatta. Se osoitti Paavalille, mitä Kristuksen seuraaminen on. Niin hänestä tuli apostoli Paavali, ehdoton ja tiukka kansallisten, sosiaalisten ja kulttuuristen rajojen ylittäjä. Paavalille Kristuksessa ei ollut miestä, ei naista, ei juutalaista, ei kreikkalaista, ei orjaa, ei vapaata, oli vain Jumalan luomia ja lunastamia ihmisiä. Tässä katsannossa Paavali oli radikaali. Hänen radikalisminsa oli syvää, se asetti kaikki tämän maailman vallat, mahdit ja rajat suhteellisiksi. Se toi uudenlaisen sovinnon ja yhteyden mahdollisuuden näkyviin.

Tällä hetkellä ajattelen, että tarvitaan Paavalin näköistä kirkkoa. Kirkkoa, joka ei epäröi puolustaa ihmisiä näiden taustasta riippumatta. Kirkkoa, joka tunnistaa lähellä olevan hädän ja kauempana olevan hädän, eikä aseta toista toisen edelle. Kirkkoa, joka ei suostu kääntymään sisäänpäin, ei kansallisin eikä uskonnollisin perustein. Kirkkoa, joka toimii avoimesti ja rohkeasti kaikessa yhteistyössä, oli sitten kyse viranomaisista tai järjestöistä.

Paavalin näköistä kirkkoa tarvitaan myös niissä tilanteissa, kun kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet ihmiset hakevat apua. Keskuudessamme tullee olemaan entistä enemmän ihmisiä ilman papereita. Hekin tarvitsevat henkistä tukea, apua asioimisessa viranomaisten kanssa, terveydenhoitoa, kaikkea sitä mitä rukoilemme, kun rukoilemme jokapäiväistä leipää. He tarvitsevat sitä, että heidät nähdään ihmisinä silmien tasolta. Kultainen sääntö on yhtä ehdoton kuin Paavali, kaikki mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Siinä ei ole varaumaa, kunhan paperit ovat kunnossa. Tässä katsannossa ei ole erikseen suomalaisia ja ulkomaalaisia, on vain ihmisiä, Jumalan luomia ja lunastamia ihmisiä.

Det är den kyrka som Paulus ville se, som vi behöver idag. En kyrka som inte tvekar att försvara människor, oberoende av deras bakgrund. Den kyrka som inte går med på att vända sig inåt, av vare sig nationella eller religiösa motiv. Den kyrka som inte frågar efter papper, utan som följer den gyllene regeln lika ovillkorligt som Paulus. Allt vad ni vill att människor skall göra för er, det skall ni göra för dem. Här finns inga särskilda finländare eller utlänningar, här finns bara människor - människor som Gud skapat och återlöst.

Hyvät kirkolliskokousedustajat, nyt tarvitaan rohkeutta olla Kristuksen kirkko, Paavalin näköinen kirkko. Paavalin rohkaisua tarvitsevat seurakunnat, sitä tarvitsevat monet vapaaehtoiset, sitä tarvitsevat viranomaiset ja päätöksentekijät, sitä tarvitsevat monet, jotka ovat epäröiviä, tuntevat mielessään ristiriitaa ja huolta siitä, miten käy sen elämän, joka on itselle läheinen ja tärkeä. Sitä tarvitsevat ne, joilla ei ole turvallista paikkaa tässä maailmassa. Rohkaisua tarvitsemme kaikki.

Siksi haluan avata tämän kirkolliskokouksen istuntokauden samoilla sanoilla, jotka kuulimme messun lopuksi, kun meidät lähetettiin. Lähettämisessä kuuluu taustalla Paavalin ääni: Olkaa rohkeat, pitäkää hyvästä kiinni. Älkää vastatko pahaan pahalla. Rohkaiskaa arkoja, tukekaa heikkoja, auttakaa sorrettuja, kunnioittakaa kaikkia ihmisiä. Rakastakaa ja palvelkaa Herraa Pyhän Hengen voimassa iloiten.

Med dessa ord förklarar jag den här sessionen öppnad.

Tillbaka