Inlägg



Juntunen Sammeli, edustaja

Rubrik:
Fogandet av en bestämmelse om barnkonsekvensanalys till 23 kapitlet i kyrkoordningen (Kyrkostyrelsens framställning 2/2014)

Plenum:
Måndagen den 5 maj 2014 kl. 13.00

Text:
Kunnioitettu arkkipiispa, hyvät edustajat. Viime kerralla, kun tätä esitystä käsiteltiin täällä isossa salissa, niin eräs edustaja puhui lapsivaikutus arvioinnin puolesta ja kertoi kuinka hienoa oli ollut, kun jossain seurakunnassa lapsilta oli kysytty, että mitä leikitään ja kuulemisen jälkeen lapset olivat kertoneet, että leikitään liito-oravia. Se oli niin kaunis puheenvuoro, että melkein ainoan puheenvuoron vastaan käytin minä. Sanoin muistaakseni jotain sellaista, että kirkossa ja seurakunnissa on jo nyt liikaa raskasta byrokratiaa ja seurakuntatyötä ei pitäisi rasittaa lapsiasian arvioinnilla ja siihen kuuluvalla mahdollisella valitusmenettelyllä. Ja sanoin, että lapset voidaan ottaa huomioon muutenkin lasten ohjaajien koulutuksella ja heitä kuulemalla ilman, että tästä asiasta tehdään joku laki. Tuon puheenvuoron ansiosta leimauduin jonkinlaiseksi ihmisvihaajaksi. Minulta kysyttiin istunnon jälkeen, että vastustanko lapsia ja lasten oikeuksia. Se tuntui oikeasti pahalta. En nimittäin vastusta. Meillä on Savonlinnan seurakunnassa erittäin laaja lapsityö. Meillä on 17 lastenohjaajaa muistaakseni, paljon päiväkerhoja ja perhekerhoja ja laaja yhteistyö kaupungin kanssa iltapäiväkerhoissa. Monessa seurakunnassa iltapäiväkerho on lopetettu hiljattain kustannussyistä mutta meillä ei ole lopetettu. Minusta se on todellista kasteopetusta, jota kaiken lisäksi ainakin Savonlinnassa lasten vanhemmat arvostavat ja koulu ja kaupunki ja arvostavat nimenomaan sitä, että se on seurakunnan työtä.
No miksi sitten kuitenkin uskalsin käyttää tuollaisen puheenvuoron viime kerralla. Syynä oli se, minkä lakivaliokunta sitten vähän myöhemmin kertoi jotenkin sillä tavalla, että ei ole oikein selvää, mikä lain tarkoitus olisi. Haluttiin edistää oikeita asioita mutta juridisesti ei ollut selvää, että miten se tapahtuisi. Tässä on lainaus siitä lakivaliokunnan mietinnöstä: "Lakivaliokunta pitää esityksen tavoitteita hyvinä ja kannatettavina. Erityisen huomion kiinnittäminen lasten asemaan ja heidän etunsa toteutumiseen kirkollisessa toiminnassa on perusteltua. Lainsäätämisellä on lähtökohtaisesti oltava selvä tarkoitus. Yleensä tavoitteena on tietynlainen toimintatapa tai jonkun epäkohdan korjaaminen. Kirkkohallituksen esityksen perusteluista ei käy selväksi, onko tämän lakiesityksen taustalla erityisiä havaittuja puutteita lasten ja heidän näkökulmansa huomioon ottamisessa. Selvää ei ole myöskään, millaisiin konkreettisiin toimenpiteisiin lainsäätelyllä pyritään." Ja sitten lakivaliokunta päätyi esittämään, että tämä palautetaan kirkkohallitukselle jatkovalmisteluun ja ehdotti, että kirkkolain muutoksen sijasta kirkkohallitus valmistelisi asian siten, että tämä koskisi kirkkojärjestystä eikä kirkkolakia. Ja niinhän tässä nyt sitten ehdotetaan.
Mutta minä kysyn vaan ihan kirkkoherrana ja käytännön hallintotyötä tekevänä, että mitenkä tämä eroaa kirkkoherran tai kirkkoneuvoston tai kirkkovaltuuston tai lasten ohjaajien tai lapsityön ohjaajien kannalta, että onko tämä asia kirkkolaissa vai kirkkojärjestyksessä? Ihan yhtä sitovia ne ovat meille käytännön työn tekijöille. Sama byrokraattinen työ, sama epäselvä miettiminen, että keitä lapsia kuullaan ja miten kuullaan ja mikä on riittävää kuulemista, ettei joku tee valitusta hallintovalitusta. Eikös sellaisen voi tehdä myös sillä perusteella, että valittaja katsoo, että kirkkojärjestystä on rikottu, kun ei ole lapsia kuultu oikein.
Minun mielestäni meillä ei kirkkona ole varaa siihen, että säädämme uusia lakeja tai uusia kirkkojärjestyksen määräyksiä, ellei se ole välttämätöntä jonkun epäkohdan korjaamisen takia. Ei niitä ainakaan sitä varten saa säätää, että me antaisimme valtiovallalle hyvän kuvan siitä, kuinka edistyksellisiä me olemme kirkossa. Minun mielestäni kaikkea juristeriaa on pikemminkin vähennettävä. Muuten käypi sillä tavalla, että me tukehdumme hyvältä kuulostaviin lakeihin tai kirkkojärjestyksen pykäliin. Ja sen takia, että niiden säätäminen ja niiden täytäntöönpaneminen vaatii työtä ja jonkun on tehtävä se työ. Ensin sen tekee kirkkohallitus, nyt viisi vuotta. Ja sitten sen työn teemme me, seurakuntien viranhaltijat. Me lykkäämme sitä lankettia yhdeksäsluokkalaisille. Ja äsken kuulimme, että sitä pitäisi lykätä aina, kun se on mahdollista. Kyllä kai se olisi hyvä asia mutta tuon byrokratian vaatima työpanos on pois niiltä, jotka sitä työpanosta oikeasti tarvitsevat, kuten juuri lapsilta. Kun te nyt seuraavaksi päätätte, että mitä tässä tehdään niin miettikää samalla myös sitä, että millaisissa työpaineissa seurakuntatyötä tehdään. Varsinkin ne, jotka ovat vastuussa hallinnosta, eli me kirkkoherrat. Ja eivät ne lapsityönohjaajatkaan kaipaa yhtään lisää hallintotyötä.
Ja sitten ehkä tärkein juttu. Täällä on selvästi ollut ilmassa sellainen hyvä ajatus, että kirkollista hallintoa pitää keventää. No jos niin tehdään, niin silloin ei varmasti saa hallinnolle lykätä lisää velvoitteita. Ainoastaan silloin, kun se on välttämätöntä jonkun epäkohdan korjaamiseksi. Muuhun lainsäätämiseen meillä ei ole varaa. Ja kun nyt tämän sanon, niin se ei johdu siitä, että minä olisin lasten vihaaja.


Tillbaka