Inlägg



Simojoki Pekka, edustaja

Rubrik:
Utveckling av församlingarnas gudstjänstliv (Ombudsinitiativ 9/2008)

Plenum:
Torsdagen den 8 maj 2008 kl. 9.00

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat, uskaltaisiko sanoa rakkaat ystävät. Tämä meidänkin aiheemme liittyy aika lailla näihin aikaisempiin, äskeiseen keskusteluun, kun puhuttiin tulevaisuudesta. Minun työni on kiertää Suomea, ja huomaan, halusin tai en, että olen saanut kirkon kasvot. Nimittäin minulta kysytään usein, että miksi näin ja miksi näin, ja siinä sitten pitää yrittää kehittää vastauksia. Annan esimerkin, joka liittyy tähän aloitteeseen. Tuttava oli työmatkalla jossakin päin Suomea. Sunnuntaiaamuna kello 10 hän totesi, että menenpä kirkkoon. Hän meni kirkkoon, istui takapenkkiin, ja sanoi minulle näin, ilmaisut ovat hänen eivätkä minun: "Minä laskin itse: Minä ja yhdeksän mummoa! Pappi oli siellä sadan metrin päässä, kävi hoitamassa homman ja katosi. Mummot lähti kotiin. Minä jatkoin matkaa." Sitten, ikään kuin minä olisin syyllinen siihen juttuun, hän kysyi, että: "Sano nyt mulle ihan suoraan, kun oot tommonen teologi ja tiedät näistä asioista, että onko tässä yhtään mitään järkeä?" Kävimme hyvän keskustelun, sitä en referoi, ettei mene pöytäkirjoihin. Mutta joudun tähän uudestaan ja uudestaan. Tavalliset, järkevät ihmiset kysyvät, että: "Onks ne ny miettiny tän homman?" ja "Miksi tuo on?" ja "Onko tässä mitään järkeä?" ja minä yritän sitten ymmärtää ja puolustaa, ja totta kai on monia asioita, mistä itse ajattelen hyvin samalla lailla. Itse asiassa joudun aika usein saman kysymyksen eteen työntekijöiden kanssa. Ei ole pitkä aika, kun yhdenkin kappeliseurakunnan pastorin kanssa juttelin, hän istui, oli hyvin jotenkin masentuneen oloinen ja sanoi, että "Sano nyt, Pekka. Mitä me tehdään tälle jumalanpalvelukselle?" Minä vain totesin, ettei minulla ole valtaa... mutta ideoita on. Itse asiassa tässä on yksi suuri syy, minkä takia lähdin tänne. Minua on evästetty monella lailla. Olen kysynyt ihmisiltä, että mitä siellä pitää tehdä. Aika usein vastaus tulee, että: "Hoitakaa ensin se jumalanpalvelus." Sen takia joudutte tätä asiaa nyt käsittelemään.

Itse asiassa sain parhaan evästyksen, joka tavallaan liittyy myös tuohon äskeiseen. Olin lauantaina keikalla Tampereella ja poikkesin, tunnustan tässä kirkolliskokouksessa, että poikkesin helluntaiseurakuntaan, kun kuulin sieltä soittoa. Siellä oli bändi treenaamassa, ja minä hiivin takapenkkiin vähän kuuntelemaan. Siinä oli iltatilaisuus tulossa ja minulla oli aikaa. Yhtäkkiä huomasin, että siellä oli minun rippikoulunuoreni, ja iloisena menin sitten tervehtimään ja kysyin: "Mitä sinä täällä teet?" Hän sanoi, että: "No, itse asiassa mä oon just liittyny tänne." Hetki siinä juteltiin, ja olin lähdössä ulos, siellä tuli toinen rippikoulunuoreni, ja kysyin, että: "Mitä sinä täällä teet?" "No, itse asiassa olen juuri liittynyt tänne." Tuli sellainen puuskahdus oikein, että: "Sinäkin! Miks te kaikki tänne?" Muutama sana vaihdettin, ja minulle jäi mieleen, kun hän sanoi jotenkin näin, että "Ihminen tarvitsee kodin eikä virastoa." Totesin, että siinä on minulle evästystä kirkolliskokoukseen.

Itse olen Afrikan poika, olen kahdeksan vuotta elänyt Namibiassa, ja jotenkin siellä löysi ja törmäsi ja koki sellaisen uudenlaisen yhteisöllisyyden, jonka me täällä lännessä ehkä olemme kadottaneet. Täytyy sanoa, että ensimmäiset jumalanpalvelukset Suomessa finninaamaiselle teinipojalle, jolla oli kapina muutenkin päällä, olivat hirveitä kulttuurishokkeja ja kamalia kokemuksia. Sama kysymys, jonka ystäväni kysyi minulta, on vaivannut minua kaikki nämä vuodet. Tavallaan tästä ideasta lähti aikanaan Lähetysseuran ihmisten kanssa ensimmäinen isompi teos, joka rouva Kaskisen kanssa tehtiin, nimeltä Afrikkalainen messu. Minulla oli kiihkeänä nuorena miehenä ajatus, että nyt tehdään sellainen messu, että hilseet lentää ja liituraidat rapisee. Mutta Kaskinen oli fiksu nainen ja diplomaatti, ja hän sanoi, että: "Ei, ei me sitä niin tehdä. Ei siinä ole mitään järkeä." Me kaivoimme luterilaisen kirkon käsikirjan ja katsoimme sieltä, että tämän pohjalta se on pakko tehdä. Anna-Mari sai minut puhuttua ympäri. Jälkeenpäin tajuan, mikä viisaus siinä oli. Teimme itsellemme kysymyksen, että mikä tässä on sellaista oleellista, mistä ei voida antaa periksi, ja mikä tässä on sellaista, joka voisi puhua tämän ajan ihmisille. Voitte tutustua Afrikkalaisen messuun, siellä ovat ne meidän löytömme. Toinen, minkä kaivoimme esiin oli Raamattumme ja katsoimme, että mitä siellä puhuttiin kristittyjen yhteen tulemisesta. Ja kolmas asia oli sitten, että liitimme siihen vähän afrikkalaisia sävyjä, afrikkalaista uutta musiikkia ja tällaisia joitakin elementtejä: synnintunnustus polviltaan ja kolehti vietiin eteen. Siitä alkoi tämä minun urani musiikin ja myös jumalanpalveluksen kanssa, jumalanpalvelus on kulkenut mukana koko ajan. Erilaisia vaihtoehtomessuja on tehty ja erilaisia virityksiä, on tullut Meidän messua, ja sitten 80-luvulla, niin kuin tiedätte, alkoi sellainen oikein valtava messubuumi. Teologian tohtori Heikki Toivio Forssasta on tehnyt oikein tohtorinväitöskirjan, jossa hän on löytänyt muistaakseni lähes 200 uutta erilaista vaihtoehtomessua. Tuomasmessu on tietenkin tuttu meille kaikille.

Itse olen ollut luonnollisesti mukana sekä kotikaupungissani Riihimäellä että Kangasalla uudenlaisissa yhteisöllisissä kokeiluissa. Riihimäellä meillä oli Little light, joka ei ole, kuten myöskään Kangasalan Majataloilta, varsinaisia messuja. Mutta niissä on hyvin paljon messun aineksia, rukousta, opetusta ja musiikkia. Meille tuli sellainen ongelma Riihimäellä, että väki ei tahtonut mahtua kirkkoon. Viisitoista vuotta on tällä hetkellä vietetty niitä Little light -iltoja, ja Kangasalla on ollut viisi vuotta Majataloja. Peruselementit ovat hyvin yksinkertaisia. Olen monelta ihmiseltä kuullut, moni on tullut minulle sanomaan, että: "Vaikka sä et tätä jumalanpalvelukseksi sanokaan, tämä on minun jumalanpalvelus." Nämä ajatukset ovat stimuloineet minua miettimään tätä hommaa. Meille tuli Kangasalan Majataloon vakoilijoita yhdestä pienestä seurakunnasta, kirkkoherra ja kymmenen opetuslasta. He istuivat siellä joukossa ja kuuntelivat ja katselivat ja haistelivat ja maistelivat ja joivat teetä, jota meidän emännät olivat sinne kirkon takaosaan tarjoilemassa. Jälkikäteen he kyselivät, ja siinä meni viikko, kun minä sain kutsun tämän seurakunnan ensimmäiseen Majataloiltaan. Tulin suoraan toiselta keikalta ja ehdin juuri ja juuri viittä vaille, mutta täytyy sanoa, että hymyilytti ja hyvää teki, kun kirkonmäki oli täynnä autoja ja jono oli ulos saakka. Juteltiin sitten kirkkoherran kanssa jälkikäteen, muistan vain, että hän sanoi jotenkin näin: "Toki paimenelle on arvokkaita jokainen lammas, nekin vähät, jotka siellä jumalanpalveluksessa on, mutta kyllä se paimenelle hyvää tekee nähdä kirkko täynnä." Ja sitten hän sanoi minulle tärkeät sanat, hän sanoi: "Kyllä minä luulen, että se meidänkin kirkkomme tulevaisuus on jossakin tämmöisessä."

Entä sitten jumalanpalvelusuudistus? Se lähti liikkeeseen - melkein uskaltaisin väittää - osittain siitä paineesta, kun näitä uusia messuja, yrityksiä monenlaisia oli, ainakin haluan uskoa niin... Olen alusta saakka suhtautunut siihen myönteisesti, totta kai, ja uskon, että siinä löydettiin monia hyvin tärkeitä asioita. Oltiin hyvillä jäljillä. Tällaisia asioita löytyi: vaihtelu, joustavuus, paikallisuus ja tietenkin ajatus yhdessä tekemisestä. Nämä ovat hyvin lähellä minua, ja uskon, että joissakin asioissa varmaan onnistuttiinkin. Mutta niin kuin kaikki tiedämme, ratkaisu ei kuitenkaan siitä löytynyt. Niin kuin Kotimaakin on tässä viimeisimmässä numerossaan raportoinut, väki vähenee yhä edelleen. Niin kuin tutkija Ketola sanoo, tässä on kirkon kipupiste. Melkein sanoisin, että meidän kannattaisi nyt tämä vamma hoitaa, tai ainakin yrittää hoitaa, ja tehdä jotain ehkä vähän perusteellisemmin. Luulen, että se oli askel oikeaan suuntaan, mutta pitäisikö meidän lähteä jostakin aivan uudesta ajattelusta myös jumalanpalveluksen kanssa ja ehkä jopa miettiä, että mikä jumalanpalvelus loppujen lopuksi on?

Itse olen miettinyt, että mikä se ongelma on, ja tämä on nyt ehkä minun henkilökohtainen mielipiteeni, mutta sitä asiaa voisi ainakin tutkia. Meillä on tämä traditio, jumalanpalvelustraditio, joka sisältää hienoja asioita, hienoja aarteita, itsekin teologina tiedän. Se on kuitenkin meille niin pyhä lehmä, niin tabu, että siihen tavallaan ei voi koskea, kaikki tehdään sen ehdoilla. Totta kai tutkitaan, mitä ihmiset kaipaavat ja toivovat, mutta kuitenkaan niihin ei pystytä vastaamaan, koska lähdetään tradition ehdoilla. Mietin, että olisiko mahdollista ajatella, että lähtisimmekin ihmisten ehdoilla, että jumalanpalvelus olisikin ihmistä varten eikä ihminen jumalanpalvelusta varten. Katsottaisiin heidän tarpeensa, kaipauksensa, nälkänsä, ja rakennettaisiin ihmisen näköinen jumalanpalvelus, ja ennen kaikkea se, että opeteltaisiin ihmisten kieli! Olen kuullut tämän, en muista kuka se oli eikä sillä ole merkitystä, joku sanoi minulle tällä lailla: "Ei ihmiset tyhmii oo. Jos ei kirkko yritäkään puhua niitten kieltä, niin kyllähän ne osaa johtopäätöksensä tehdä." En minä voinut siihen mitään sanoa. Ehkä mietit, ja minulle on moni tullut sanomaan, moni hyvä kristitty, tällä tavalla, että: "Kuule Pekka, nuo on ihan hyviä ajatuksia, mutta tiedätkö, että mä olen löytänyt jumalanpalveluksen. Se on niin hieno, ja jotenkin se on niin rakas ja se on niin hyvä." Minä olen yleensä vastannut ja vastaan nytkin, että: "Kuule, onnittelen sinua. Olet niiden kolmen suomalaisen joukossa sadasta, jotka on saaneet tuon löydön. Ja usko minua, en halua sinulta mitään pois! Se on hienoa, että olet löytänyt jumalanpalveluksen. Minua kiinnostavat", ehkä voisi liittyä tähän piispa Huotarin ajatukseen, "minua kiinnostavat ne 97 prosenttia. Minua kiinnostavat ne, jotka eivät tätä löytöä ole tehneet ja jotka todennäköisesti eivät ehkä koskaan sitä saa tehdä."

Tässä voi kysyä, olemmeko nyt sitten umpikujassa. Toisaalta meillä on hieno traditio, jonka itsekin tiedän ja arvostan, ja toisaalta selvästi on vaatimus tehdä uutta. Minulle on jotenkin itselleni hahmottunut erilaisia vaihtoehtoja. Yksi vaihtoehto on löytynyt sisarkirkoista. Muistan opiskeluaikana, kun muutamia opiskelijoita meni Amerikkaan tutustumaan luterilaiseen seurakuntaan, joka yllättäen oli kohdannut suuren kasvun. Valtavasti oli tullut lisää väkeä. Nämä opiskelijat kertoivat että vanha pappi kertoi näin: "Kun tulin tänne seurakuntaan monta vuotta sitten, täällä oli jumalanpalveluksessa keskimäärin 57." Jonkun vuoden jälkeen hän joutui tekemään kysymyksen, että entäs ne muut. Entä se 97 prosenttia? He alkoivat pitää illalla vaihtoehtojumalanpalvelusta. Ja yhtäkkiä kävi niin, että paikat repes, he joutuivat rakentamaan suuremman kirkon. Siellä on tuhansia ihmisiä tänä päivänä. He joutuvat pitämään monta jumalanpalvelusta joka sunnuntai, kun ei väki mahdu. Sitten hän hymyili ja sanoi, että: "Niin, kyllä minä uskollisesti pidän sen aamujumalanpalveluksenkin. Tällä hetkellä siellä on keskimäärin 57." Pappi hoiti hyvin hommansa, niin kuin piti, kaikki oli hyvin, mutta hän uskalsi unelmoida muusta. Hän uskalsi tarjota vaihtoehtoja. Hän uskalsi lähteä liikenteeseen. Tokihan meillä on monenlaista vaihtoehtoa kanssa, mutta minua pikkuisen ottaa korvaan tietynlainen suhtautuminen, että: "Niin, onhan se hyvä, että ihmisille tarjotaan tällaista, joka pikku hiljaa kasvattaa heidät oikeaan jumalanpalvelukseen." Toinen esimerkki on anglikaanikirkosta, meidän veljeskirkostamme. Siellä on sama ongelma monessa mielessä kuin meilläkin, siellä jopa kirkkoja myydään, kun ei ole väkeä. Mutta sitten siellä on seurakuntia, jotka kasvavat hurjasti. Jälleen ystäviäni oli käymässä siellä ja he sanoivat, että se oli mielenkiintoista. Sunnuntaipäivän aluksi siellä oli "The Traditional", joka on vielä tiukempi kuin tämä meidän, oikein tiukka vanhanajan anglikaanijumalanpalvelus. Mutta pitkin päivää oli erilaisia päättyen illalla sitten johonkin ylistysmessuun, ja oli ehkä nuorille, ehkä perheille. Se ei ollut sellainen ikään kuin tilapäisjärjestely, vaan se oli normaalia, mihin satsattiin. Kun meidän järjestelmä on tämä, että ollaan aika työntekijäkeskeisiä, niin tässä kohtaa papeilla tulee sellainen stressipulssi, että "vielä sekin pitäisi hoitaa". Mutta se oli se juttu juuri, jossa ihmiset oli mukana, tehtiin yhdessä. Tiedän, että kyllä se vaatii vääntöä ja stressiä, että me saisimme ikään kuin järjestelmän löytämään uuden kulttuurin, mutta luulen, että se kannattaa. Kun saadaan ja löydetään maallikot mukaan.

Meidän täytyy joka tapauksessa tunnustaa se tosiasia, että emme enää elä kristillisessä yhtenäiskulttuurissa, vaan tämä on äärettömän sirpaloitunut, ja ne tavat, mitkä meillä tänä päivänä on, yksinkertaisesti eivät tavoita suurta osaa suomalaisista. Tämän aloitteen myötä halutaan tehdä oikeita kysymyksiä. Esityksessämme ajateltiin näin, että voitaisiinko saada aikaan projekti, joku järjestelmä, että ruvettaisiin oikeasti tutkimaan myös näitä vaihtoehtoja, mahdollisuutta, että niistä voisi tulla ihan olennainen osa meidän seurakuntiemme jumalanpalveluselämää. Voisi miettiä tällaisia kysymyksiä: Onko järkeä pitää kiinni tästä kello kymmenen pääjumalanpalvelusdoktriinista? Mikä voisi olla sellainen kolmannen vuosituhannen luterilainen, moderni jumalanpalvelus? Voisiko uudet musiikkityylit, jotka ovat tämän päivän kieltä, voisiko ne ihan oikeasti ottaa vakavasti perinteisen kirkkomusiikin rinnalle? Muistan, kun näin joskus Tampereen Tässä elämä -kampanjasta joitakin tilastoja, joista minulle jäi yksi mieleen. Siinä ihmisille soitettiin, siis kymmeniin tuhansiin koteihin, ja kutsuttiin jumalanpalvelukseen. Jumalanpalveluksien kävijämäärä pysyi tietyllä tasolla, sitten siinä kohtaa oli valtava piikki. Sitä kesti pikkuisen, piikki tuli takaisin, ja homma jatkui aivan samassa kuin se oli ennenkin. Katsoin sitä monta kertaa ja tajusin kaksi asiaa. Toinen se, että kyllä ihmisiä kiinnostaa. Ihmisillä on tarve, ihmisillä on kaipaus kokea pyhä ja kokea Jumala ja löytää ne toiset ihmiset. Ja sitten toinen, minkä löysin siitä tilastosta, oli, että ne menivät sinne, tuli pettymys, ja homma jatkui entisellään. Helsingissä on ollut näitä kampanjoita, en ole niitä sinänsä kritisoinut, minusta on hyvä, että tehdään kampanjoita, mutta siinä yhteydessä, kun minulta kysyttiin, mitä olen mieltä, minä sanoin, että paras kampanja olisi, että alkaisi mennä sellainen huhu, että seurakunnassa oikeasti tapahtuu jotain: Siellä on väkeä, siellä puhutaan tämän päivän kieltä. Ja sitten pannaan kampanjat pystyyn ja kutsutaan johonkin, ettei tarvitse uudestaan tulla pettymään. Olen tällainen liberaali-konservatiivi. Sisällöllisesti yritän olla konservatiivi, mutta olen ääriliberaali muodoissa, tai en ehkä ihan. Uskon, että meidän sanoma on se tärkein. Meillä on edelleen loistava sanoma, meillä on paras - no, minun täytyy pyytää anteeksi, oliko se Kainulainen, joka vastusti näitä markkinatermejä - meillä on paras tuote, ja meillä on kysyntää. Mutta kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Kyse on siitä, missä paketissa me tämä evankeliumi tämän ajan ihmisille annetaan. Ja loppujen lopuksi ajattelisin, että on kyse kahdesta asiasta. Onko meidän päätehtävämme todellakin tavoittaa tämän ajan ihmiset evankeliumilla, vai onko meidän päätavoitteemme edustaa jotain tiettyä kulttuurigenreä? Tämä on ainakin minulle iso, tärkeä kysymys.

(Näytti kirkon strategiavihkosta.) Tästä olen hirveän ilahtunut. Kun kuulin ensimmäisen kerran nimen, että Meidän kirkko - Osallisuuden yhteisö, minua pikkuisen hymyilytti, koska mietin sitä, että sana osallisuus ei ensimmäisenä tullut mieleen, kun kirkkoa ajattelee, mutta näinhän se on: Jos unelmoimme tulevasta ja suunnittelemme tulevaa ja näemme ikään kuin visioita, sitten pitää lähteä visioimaan sellaista, mitä ei välttämättä niin paljon vielä ole. Ja tämä on hieno. Täällä on aivan loistavia ajatuksia ja väittäisin, että jumalanpalvelus on yksi kaikkein keskeisimmistä asioista. Uudistusta ei saa jättää kesken. Ajatus itselläni on, että voisiko uudistus olla sitä, että kehitetään vanhaa ja uutta, sulassa sovussa ja rinnan, ottaen huomioon erilaiset ihmiset. On paljon puhuttu Saksan tilanteesta ja sisarkirkkojen tilanteesta ja ihmisten kirkosta eroamisesta, ja olen miettinyt sitä. Ajatelkaa: Meidän kirkkomme on historiallisessa etsikkoajassa, jos tällainen vanha sanonta hyväksytään. Meille näytetään ikään kuin, mikä on meidän kirkkomme, missä me olemme 50 vuoden kuluttua. Mehän voimme toki tänään ajatella, että: "Huh, onneksi meillä on hyvin vielä." Mutta yksi asia on varma: Me menemme perässä, aivan varmasti. Mutta jos me nyt tekisimme, tänä päivänä, liittyen tähän jumalanpalvelusasiaan, liittyen ehkä seurakuntarakenteisiin ja moniin tällaisiin, oikeita ratkaisuja, uskaltavia ratkaisuja, ja kuuntelisimme ihmisen ääntä, 50 vuoden kuluttua tilanne ei olisikaan sama meillä välttämättä. Meillä on etsikkoaika, tuhannen taalan paikka. Joskus, kun noiden "hellareiden" kanssa joutuu puhumaan, olen käyttänyt tällaista ajatusta, kun ne kysyy, että: "Miksi sä pysyt siellä kirkossa?" Olen sanonut: "Te saatte reuhata siellä helluntaiseurakunnassa niin paljon kuin lystäätte, ja se ei näy missään. Mutta jos kirkko liikahtaa vähänkin, koko maa tuntee sen!" Toivoisin, että tässä asiassa me voisimme oikeasti liikahtaa. Minähän menen mihin tahansa, niin kuin tiedätte, olen sanonut, että menen vaikka jehoville laulamaan, jos ne pyytää. Jos saan omia laulujani laulaa. Eivät ole pyytäneet vielä. Olen väsynyt siihen, että törmään pieniin, uusiin seurakuntiin joka paikassa ja sitten tajuan, että ne on kaikki luterilaisia, entisiä, jotka eivät ole löytäneet omaa kotiaan. Pakkohan meidän on jotain tehdä, hyvät ihmiset.

Lopuksi. Luin Aamulehdestä, haastateltiin ihmisiä, jotka ovat eronneet kirkosta. Siinä oli ne tavalliset syyt: raha, jollakin aate tökkii, ei voi allekirjoittaa kirkon aatetta. Mutta minulle jäi mieleen se viimeinen: Nainen sanoi, että: "Mulla oli elämä sekaisin. Minä menin hädissäni kirkkoon istumaan. Itkin, ja itkin, ja itkin. Yksin sain itkeä, kukaan ei tullut. Minä menin ja erosin." Luin sen monta kertaa ja ajattelin: "Ei hyvänen aika! Se nainenhan tuli oikeaan paikkaan!" Ei se mennyt verotoimistoon ja poliisille tai Kelaan itkemään, se tuli kirkkoon, kun se aavisti ja tajusi, että siellä avun pitäisi olla. Mutta ehkä hänkin löysi vain viraston. Olemme isojen ratkaisujen edessä. Meidän täytyy olla rohkeita unelmoimaan, ja rohkeita tarttumaan tabuihin ja miettimään uusia ratkaisuja, myös jumalanpalveluksen suhteen. Jätän teille mietittäväksi elämäni ainoan aforismin, jonka olen tehnyt. Se menee näin: On aina riski uskaltaa, mutta suurin riski on, että ei uskalla. Kiitos.


Tillbaka