Inlägg



Salmi Samuel, piispa

Rubrik:
Partnerskapslagens följder för kyrkan; biskopsmötets utredning för kyrkomötet, kontitutionsutskottets betänkande 4/2010 om biskopsmötets framställning 2/2010

Plenum:
Torsdagen den 11 november 2010 kl. 9.15

Text:
Arvoisa arkkipiispa, hyvät kirkolliskokousedustajat. Meistä jokainen on tehnyt pitkän matkan käsiteltävän asian tiimoilta. Niin on tehnyt kirkolliskokous jo lähes 10 vuotta, jokainen meistä on tehnyt oman matkansa. Itse olen tehnyt matkaa jo varmasti lähes 45 vuotta, eli niin kauan kuin muistan näitä asioita käsiteltävän ja tulleen käsitellyksi yhteiskunnassa. Tie tähän päivään asti ei meillä kenelläkään ole ollut varmaankaan kovin yksinkertainen. Jos siihen otan 45 vuoden perspektiivin, voin sanoa silloin olleeni sen yhteiskunnan lapsi ja yhteiskunnan arvot olivat silloin aivan toiset kuin tänään. Matka on ollut pitkä, pölyinen ja vaikea. Se on ollut sitä myös hengellisesti, uskon että näin jokainen meistä myös rehellisesti voi sanoa käsi sydämellä. Ei liene kovin väärä näkökulma, jos se mitä sanon, koskettaa myös omaa tietäni tähän hetkeen, koska onhan myös Oulun hiippakunnan piispan oma hiippakunta ja kokonaiskirkko sen mukana. Ne olennaisesti liittyvät minun omaan persoonaani, joskus vähän liiankin paljon. Se tie, jota olen saanut kulkea ja jonka risteykseen olen nyt tullut matkalla eteenpäin kirkon historiassa, on risteys, joka minulle tuo mieleen erään elämäni johtoajatuksen. Se on erilaisuuden yhteys. Siihen olen saanut kasvaa pienestä pitäen, erilaisuuden yhteyteen. Ja siihen minua ja meitä kaikkia velvoittaa tietyllä tavalla Pyhä kaste ja se, että me olemme Kristuksen ruumiin jäseniä kaikki, Pyhän kasteen kautta. Tässä ruumiissa ei minulla eikä meillä ole oikeutta sanoa toinen toisillemme "Ja sinua minä en tarvitse. Sinä olet heikompi arvoinen kuin minä." Tässä Paavalin kielikuvat ovat todella ajanmukaisia, eivätkä väärällä tavalla raamatullisia, jos oikein ymmärrätte. Itse lähden siitä, että saamme erilaisuutta kunnioittaen kirkossa tehdä tilaa toisillemme. Jos emme aina tunnistakaan sitä, että olemme valmiita. Jos olemme jossakin asiassa keskeneräisiä, voimme olla sitä tässä asiassa, mutta voimme olla sitä myös monessa muussa asiassa kirkon elämän sisällä. Olennaista on se, että meillä vallitsee yhteys toinen toisiimme. Luottamus siihen, että me saamme olla saman kirkon piirissä oman vakaumuksemme, uskomme kanssa. Kirkko näyttäytyy minulle tietynkaltaisena sateenvarjona, jonka alle me kaikki mahdumme ja meidän tulee mahtua. Sinne mahtuvat myös seksuaaliset vähemmistöt ja he, jotka Jumalan edessä kilvoitellen omantuntonsa mukaan ovat sitä mieltä, että he tarvitsevat myös parisuhteelleen kirkon läsnäoloa, rukousta ja rinnalla kulkemista.

Minä voin tämän hyväksyä, henkilökohtaisesti ja piispana. Minä näen, että Kristuksen ruumiissa minulla ei ole koko totuutta ihmisenä, mutta sen minä tiedän, että Kristus tuntee totuuden. Miten suuri kiusaus meillä ihmisillä onkaan siinä, että me tahtoisimme täällä ajassa käydä toinen toistemme erottelijoiksi ja leimaajiksi. Se on yksi meidän helmaongelmiamme ja -syntejämme. Mutta haluan muistuttaa siitä, että tämä tietty helmasynti on ollut jo ensimmäisten kristittyjen ja opetuslasten osana. Hekin tulivat kerran Jeesuksen luokse ja halusivat selvyyttä siitä, missä on puhdas, oikea Jumalan valtakunta ja seurakunta. He tahtoivat muodostaa puhtaiden kristittyjen kirkon ja siksi he tulivat Mestarin luokse ja sanoivat, että "Herra tahdotko sinä, että me otamme viljapellosta pois vehnän seasta lusteen?" Silloin me kuulemme Vapahtajan äänen, joka tässä arvokeskustelussa ja asennekeskustelussa on mitä keskeisin. Kristus itse sanoo omille oppilailleen: Ei, me emme tee niin, kasvetaan yhdessä kohti tulevaisuutta. Kasvamme yhdessä elonkorjuuseen saakka. Siellä on Hän, joka tuntee sydämen ja Hän, joka on siellä, tietää myös sen mikä oli meidän keskeneräisyyttämme, kyvyttömyyttämme tietää missä on lopullinen totuus. Mutta asian ydin on siinä, että me toimimme yhdessä luokittelematta toinen toisiamme vehnäksi tai lusteeksi, me olemme rinta rinnan. Me tarvitsemme toinen toistemme rinnalla kulkemista, rukousta, tukea ja siksi tässä tienhaarassa, tiellä eteenpäin, me teemme todella kirkkoa ajatellen yhden perusluonteisista ratkaisuista, siinä olen samaa mieltä. Mutta se viesti olkoon evankeliumin raikkaan veden sanoma, jossa tehdään tilaa ihmiselle ihmisen rinnalla ja Jumalan kasvojen edessä. Yhdyn perustevaliokunnan mietinnön ponsiesitykseen ja toivon ja rukoilen sille varsin laajaa yksimielisyyttä.




Tillbaka