Inlägg



Marjokorpi Lasse, edustaja

Rubrik:
Ändring av de tjänstemannarättsliga bestämmelserna i kyrkolagen, kyrkoordningen och valordningen för kyrkan (Kyrkostyrelsens framställning 2/2006)

Plenum:
Måndagen den 7 maj 2007 kl. 13.00

Text:
Kunnianarvoisa arkkipiispa, hyvät veljet ja sisaret. Olisin mielelläni suonut, että joku muu olisi aloittanut tämän keskustelun, kun syksyllä jo tästä puhuin, mutta kun ei kenelläkään näyttänyt olevan haluja, niin sitten kiipesin tänne puhujanpaikalle.

Aloittaisin sitaatilla saksalaisen filosofi Egon Friedellin kuuluisasta teoksesta Uuden ajan kulttuurihistoria, jossa hän analysoi Euroopan valtapolitiikkaa 1800-luvun lopulla. "Olemassa oleva todellisuus, jonka realisti ottaa huomioon, on jo kuolinkouristuksissaan." Ja hän jatkaa: "Käytännölliset, positiiviset tosiasioihin kiintyneet ihmiset eivät lainkaan elä ja toimi todellisuudessa. He liikkuvat maailmassa, joka ei enää ole tosi."

Ihmeellinen on tämä maailma. Turkissa, jota Suomen hallinto koettaa vetää Euroopan Unionin jäseneksi, mellakoidaan, kun uhkana on, että Turkin valtio muuttuu vastoin perustuslakia uskonnolliseksi. Suomessa tähdätään taas perustuslakiin vedoten siihen, että kirkko muuttuisi uskonnottomaksi. Tämä kehityshän tulee ilmi pyrkimyksessä irrottaa jumalanpalvelukset uskonnonharjoituksesta, niin etteivät ne nauttisi valtion kirkolle suomaa perustuslain suojaa. Kun kirkon toiminta ei enää ole uskonnollista, se voidaan määritellä perustuslailla, kunnallisvirkamieslainsäädännöllä, työlainsäädännöllä ja ihmisoikeussopimuksilla. Niinpä meille annetun lakipaketin käsittelyä ei voi irrottaa eräästä parhaillaan kirkossa meneillään olevista prosesseista, joissa toimitaan ikään kuin tämä lakiesitys olisi jo voimassa.

Ensimmäiseksi on syytä tarkastella kysymystä lain säätämisen perusteista. Ne perusteet, joista lähtien kirkon lainsäädäntöä voidaan uudistaa, voidaan karkeasti jakaa kolmeen ryhmään. Ne voivat nousta kirkon ylipositiivisesta arvopohjasta, Raamatusta, kirkon opista ja sitä tulkitsevasta kirkon tunnustuksesta. Ne voivat nousta yhteiskunnan lainsäädännöstä ja seurata sitä. Ne voivat myös olla seurausta meneillään olevista yhteiskunnan mielipideilmastossa vaikuttavista virtauksista, etten sanoisi puuskista.

Tämä meille jaettu lakipaketti, jota nyt ollaan saattamassa voimaan, nousee näistä kahdesta jälkimmäisestä perusteesta. Sille on ominaista tosikkomainen suhtautuminen yhteiskunnan lainsäädäntöön. Sen sijaan kirkon ylipositiiviseen oikeuteen suhtaudutaan ennennäkemättömällä keveydellä, melkein kuin se olisi ilmaa. Tässä viime syksynä meille annetussa lakiehdotuksessa ei ole lainkaan teologisia, siis Raamatusta tai kirkon opista nousevia perusteita. Sen ovat tehneet sellaiset realistit, jotka ottavat huomioon vain olemassa olevan todellisuuden, mutta eivät huomaa, että se voi olla jo kuolinkouristuksissa.

Jo vuosikymmeniä on kestänyt suuntaus, että kirkkomme pyrkii lainsäädännössään eroon kirkon oikeudesta. Kirkko pyrkii harmonisoimaan lainsäädäntönsä täysin nykyisen yhteiskunnan lainsäädännön mukaisesti. Nykyinen yhteiskunta ei kuitenkaan enää ole mikään kristillinen yhteiskunta. Puhe kansankirkosta on juuri sitä maailmaa, joka ei enää ole tosi. Nyky-yhteiskunnan lainsäädäntö tulee tällä logiikalla kirjatuksi kirkkolaiksi ja siitä tulee kahle, joka tukahduttaa kirkon elämää. Nyt meillä on edessämme kirkkolainsäädäntöä, jossa työsopimuslaista ja kunnallislainsäädännöstä nousevat säännökset käsitetään normiksi. Kun taas Jumalan sanasta nousevat oikeat oppia ja elämää koskevat normit käsitetään ihannepykäliksi, joita ei tarvitse noudattaa.

Sitten nousee esiin kysymys siitä, kuka on kirkossa työnantaja. Lakiesityksen mukaan työnantajuus ymmärretään pelkästään maailmansisäiseksi ja inhimilliseksi. Papista tulee kunnallisvirkamies, jota sitovat vain kunnallislaista lainatut määräykset. Pappisvirka alistetaan näin vähitellen inhimillisen seurakunnallisen demokratian, kirkollisen kansansuvereeniteetin alaiseksi.

Toinen kriittinen kohta on perusoikeuksien kirjoittaminen suoraan kirkkolakiin ja perustuslakia laajemmassa muodossa. Onhan siihen liitetty sellaisia kohtia työlainsäädännöstä, joita perustuslaki ei mainitse. Ortodoksinen kirkko, joka näyttää nauttivan maassamme suurempaa uskonnonvapautta kuin luterilainen kirkko, on kirjannut nämä kysymykset kirkon itse päätettäviin kanoneihin. Tämän pykälän kohdalla lakiesityksessä pitäisi menetellä niin, että kirkkolaissa mainitaan kirkon velvollisuus noudattaa kirkon perustuslakia myös perusoikeuksissa. Samalla kuitenkin olisi todettava, että tapauksissa, joissa perusoikeudet, esimerkiksi uskonnonvapaus ja syrjintä joutuvat ristiriitaan keskenään, kirkko toimii sille suodun uskonnollisen autonomian mukaisesti. Tämän lakiesityksen mukaan kirkon oman ilmoituksen mukaan vielä keskeneräinen homokysymys ratkaistaisiin kirkon opin ja tunnustuksen vastaisesti siten, että homouden toteuttaminen kirkossa ei ole rangaistavaa, mutta homouden vastustaminen on.

Kolmas kriittinen kohta on tasa-arvolaki, josta perustuslaissa todetaan, että sitä ei sovelleta evankelis-luterilaisen kirkon eikä ortodoksisen kirkon uskonnonharjoitukseen. Lisäksi perustuslaki takaa, ettei kenenkään tarvitse omantuntonsa vastaisesti osallistua uskonnon harjoitukseen. Ongelmana ei niinkään ole tasa-arvolaki, vaan kirkkomme pyrkimys livahtaa sille suodun rajoituksen alta. Tässä asiassa yleisen mielipiteen, lehdistön ja yleisönosastojen paine on niin valtava, että kirkossamme on yritetty normalisoida lähes mielettömältä tuntuva tulkinta, jonka mukaan jumalanpalvelukset eivät olisi uskonnon harjoitusta. Sivistysvaltioissa ei poliisilla pitäisi olla mitään tekemistä jumalanpalveluksessa, jos lakia ja hyviä tapoja ei rikota.

Lain tulkintaa ei ohjaa sellainen menettely, joka aina ja kaikissa tilanteissa olisi kestävä kehen tahansa sovellettuna. Tasa-arvolaista on tehty kirkkopoliittinen ase, jota käytetään yksinomaan yhtä kirkossa esiintyvää vähemmistöä kohtaan, jonka uskonnollinen vakaumus ei ole harhaoppia. Kukaan ei puhunut sukupuolisesta syrjinnästä silloin, kun yksi kirkkomme pappi järjesti näytännön, jossa alastonta miestä ruoskittiin kaiken kansan edessä. Tämä esitys nimeltä Tarja-rock liittyi presidentinvaalikampanjaan ja oli ilmeisesti poliittisesti korrekti. Minkälaista syrjintää siihen verrattuna on se, että yksi pappi ei tule naispapin kanssa jumalanpalvelukseen, josta jo Helsingin Sanomatkin kertoo neljä kuukautta aikaisemmin.

Tasa-arvolaista on tullut lex superior, jonka perusteella kirkon järjestykseen puututaan vastoin Raamattua. Kristuksen apostolin valinta ja apostolien opetus osoitetaan sen valossa yhteiskunnallisesti epäkorrektiksi. Torjuessaan tämä tasa-arvolain rajoituksen kirkko itse asiassa torjuu jotakin hyvin olennaista koko kristinuskossa, sen että Jumalan sana valaisee ihmisten elämää ja kulttuuria eikä päinvastoin. Kirkon tulisi selvästi määritellä mikä sen toiminnassa on uskonnon harjoitusta ja siirtää kaikki tällainen sen elämässä valtion sille suoman uskonnonvapauden piiriin sen sijaan, että se nyt yrittää tuoda pyhimmän uskonnollisen tapahtumansa, jumalanpalveluksen, pois tuon turvan piiristä ja kutsua poliisit ratkomaan teologisia kiistoja.

Tässä yhteydessä on pakko yrittää arvioida tämän lakipaketin vaikutusta kirkkoon. Tulevaisuuden kannalta lyhytnäköinen tulisi olemaan ohimenevistä tarpeista nouseva ja kirkon pitkässä perspektiivissä tuhoisa pyrkimys tehdä papistosta helposti irtisanottavaa. Se liittyy edellä mainittuun kirkon työnantajuuden väärinymmärrykseen. Kun aiemmin pappi on voitu panna viralta vain väärän opin tai elämän vuoksi, niin nyt papiston irtisanominen tehdään sen lisäksi mahdolliseksi tarkoituksenmukaisuussyistä. Voi kuvitella mitä kyseinen lainsäädäntö merkitsisi nyt meneillään olevissa oikeusprosesseissa, joissa syytteet on alkuaan pantu vireille toisin perustein, piispojen mielipiteenilmauksen perusteella ja nyt kesken prosessin laillisen perustan puuttuessa, ne yritetään muuttaa puhtaiksi työstäkieltäytymisiksi.

Kirkkomme sekularisoituu ja naisistuu ja sitä vaatineet ihmiset eivät tyydy, ennen kuin viimeinenkin vastustava ääni on vaiennettu tai he eroavat kirkosta. Tammikuussa esitettiin ylä-Savossa eriskummallinen näytelmä. Joku ilmeisen julkisuuden kipeä pappi kiipesi pyhän Henrikin muistopäivänä saarnastuoliin Lalliksi sonnustautuneena kirves kädessä. Tuntuu erikoiselta viettää sillä tavoin pyhän Henrikin muistojuhlaa. Siinähän asetutaan pakanuuden puolelle, kunnioitetaan kristinuskon vastustajaa. Jotenkin näen tämän lakiesityksen samansuuntaisena. Siinä kirkko pyörtää väärälle puolelle kansan, valtion, yhteiskunnan lainsäädännön, verotusoikeuden, julkishallinnollisen aseman ja realiteettien puolelle. Se tarjoaa kirveet kaikkien "Lallien" käsiin Jumalaa ja hänen palvelijoitaan vastaan. Olemassa oleva todellisuus, jonka realisti ottaa huomioon, voi olla jo kuolinkouristuksissaan. Ihmiset, joita miellyttääkseen kirkko luopuu opistaan, voivatkin päätyä joukkoeroon kirkosta, kun se ei opeta heille mitään. Kirkollisvero, jonka säilyttämiseksi kirkko on luopunut opettamasta ihmisiä Jumalan sanalla, voidaankin lopettaa, jos kirkko ei eroa kannanotoissaan mitenkään valtiosta. Naispappeus, jota kirkko pitää kalleimpana aarteenaan, voi joutua toisenlaiseen asemaan, jos papiston palkkaus siirtyy vapaaehtoisen kannatuksen varaan.

Entäpä jos elämä tässä maassa menee niin jumalattomaksi, että Suomen maallinen hallinto haluaisi tänne jälleen kristillisen kirkon. On kaksi asiaa, joita olemassa olevaan todellisuuteen kiintynyt realisti ei ota huomioon. Ensimmäinen on se, että Jumala on olemassa ja toinen on, että myöskin Saatana on olemassa. Jumala hallitsee kirkkoaan sanallaan. Sen vuoksi pahaa vastaan ei voida taistella nojautumalla johonkin maallistuneeseen enemmistöön ja sen suosioon tai Jumalaa vastaan taisteleviin ihmisiin. Se vie kaikilla tasoilla kirkon häviöön. Sen vuoksi me voimme voittaa vain pysymällä evankeliumissa, tunnustamalla Kristusta ja hänen sanaansa. "Kristus on kirkon pää ja hänessä pysyy kaikki voimassa". Sana voittaa aina.


Tillbaka