Sen jälkeen kun lähetin eilisaamuna edustaja Korhosen ja minun tekemäni kysymyksen, johon arkkipiispa ja kansliapäällikkö äsken vastasivat, olen keskustellut monien edustajatoverien kanssa. Ja vaikka emme olekaan suoraan puhuneet vihapuheesta, on käynyt ilmi, että vihapuheen kohteeksi joutuminen on vielä hyvin paljon yleisempi ilmiö kuin kysymystä kirjoittaessamme ymmärsimme. Jos nyt esittäisin kysymyksen, että kuinka moni teistä on saanut vihaviestejä, uskoakseni hyvin moni käsi nousisi. En kuitenkaan tee sitä tässä. Tässä salissa on monia, jotka ovat saaneet yksilöityjä itseään koskevia tappouhkauksia, on ihmisiä, joita on uhattu erityyppisellä törkeällä, karkealla seksuaalisella väkivallalla ja ihmisiä, joiden henkilöön on puututtu tavalla, jonka tarkoitus on alentaa, halventaa, mitätöidä ja häpäistä. On käytetty sanoja, joita ei voi lausua missään ääneen.

Jotta epäkohtaan voidaan puuttua tehokkaasti, on tärkeää, että meillä on oikea käsitys ilmiön luonteesta. Asiasta on julkaistu viimeisen vuoden kuluessa tutkimuksia – tässä yhteydessä on mainittava erityisesti Riku Neuvosen toimittama kirja Vihapuhe Suomessa ja jo täälläkin mainittu professori Risto Saarisen Teologisen aikakauskirjan numerossa 1/2016 julkaisema artikkeli ”Uskonnollinen ja teologinen vihapuhe Suomessa”, jota suosittelen meille kaikille lämpimästi. Niiden valossa voidaan aiempaa paremmin sanoa, mitä vihapuhe on ja mitä se ei ole. Vihapuhetta ei voida enää sivuuttaa vetoamalla siihen, että sen määritteleminen on niin vaikeaa.

Ministeri Grahn-Laasonen otti esiin uskonnollisen vihapuheen, joka kohdistuu toisuskoisiin. On tärkeää, ettei ketään syrjitä eikä halveksuta enemmistön vakaumuksesta poikkeavan uskonsa vuoksi. On kuitenkin paljon myös sellaista uskonnollista vihapuhetta, jota kristityt kohdistavat uskoonsa vedoten toisiin kristittyihin. Risto Saarinen on osoittanut, että uskonnolliselle vihapuheelle on tyypillistä uskonnollisesti motivoitunut pyrkimys mustamaalata ne, jotka edustavat toisenlaista käsitystä kuin he itse. Tämä piirre erottaa uskonnollisen ja teologisen vihapuheen keskustelusta, jossa omien näkemysten puolesta ja vastustajan käsityksiä vastaan esitetään kriittisiä argumentteja tavoitteena löytää kestävimmät perusteet kannanmuodostuksen pohjaksi. Siis on tärkeätä, että emme sotke toisiinsa vihapuhetta ja kriittistä keskustelua.

Eilen piispa Peura ja tänään piispa Jolkkonen ovat korostaneet luterilaisen teologian opetusta kristityn tehtävästä olla lähimmäisen Kristus: rakkaus peittää lähimmäisen puutteet ja synnit. Vihapuheesta käytävän keskustelun yhteydessä tätä tärkeää uskon periaatetta voidaan käyttää väärin kahdella tavalla. Äärimmäinen tulkinta, enkä väitä, että piispat tarkoittaisivat tätä, johtaisi siihen, että vihapuheeseen ei voitaisi lainkaan puuttua, jos vihapuhetta viljelevän lähimmäisen synnit on peitettävä rakkaudella. Toinen, helpommin tapahtuva väärintulkinta on se, että tätä teologista lauselmaa käytetään niin, että ajatellaan, että rakkautta tarvitaan vihapuheen kohteen peittämiseen. Silloin johdutaan helposti ajattelemaan, että vihapuheen kohde on itse syypää mustamaalaamiseen, halventamiseen ja häpäisemiseen. "Mitäs menit puhumaan sellaista, mitäs menit esittämään tuollaista." Siinä missä luonnollinen ihminen turvautuu vihapuheeseen, kristitty kilvoittelee osoittaakseen rakkautta. Mutta tämä on tämän teologisen ajatuksen väärinkäyttöä.

Vihapuhe on sanoihin verhottua väkivaltaa ja valehtelemista. Vihapuheen levittäjät – ei koskaan vihapuheen kohde – ovat vastuussa vihan ja valheen kylvämisestä. Mutta vihapuheelle, niin kuin kaikelle muullekin väkivallalle, on tyypillistä se, että se saa uhrin tuntemaan syyllisyyttä ja häpeää. Ja tässä tilanteessa on helppo, jos muut eivät ota vihapuhetta vakavasti vaan ryhtyvät sitä hyssyttelemään ja vähättelemään, että vihapuheen kohde jää todella yksin. Niinpä vihapuheen kohteita ei auteta synnit peittävällä rakkaudella vaan antamalla heille asiantuntevaa oikeudellista tukea, mihin kuuluu myös neuvonta, kuinka tehdä rikosilmoitus ja kuinka saada viranomaisten suojelua, huolehtimalla kunnollisesta työsuojelusta, ja siihen kuuluu seurakuntien valveutuminen ja toimintaohjeiden antaminen siihen, kuinka vihapuheeseen on reagoitava ja vastattava, ja tarjoamalla vihapuheen kohteille riittävä sosiaalinen ja psyykkinen tuki. Olemme kaikki vastuussa emmekä ole vielä tehneet tarpeeksi. Kiitos.

Tillbaka