Inlägg



Kujala Erkki, edustaja

Rubrik:
Huvudprinciper för utvecklingen av församlingsstrukturerna (Kyrkostyrelsens framställning 11/2012)

Plenum:
Måndagen den 5 november 2012 kl. 13.00

Text:
Arvoisa arkkipiispa, kunnioitetut edustajatoverit. Olemme nyt todella vaikean tilanteen edessä. Vastuullisena kirkolliskokousedustajana, on mielestäni ihan kohtuuton vaatimus, että näin monitahoisessa kysymyksessä pitäisi antaa tällä viikolla vastaus, kyllä tai ei, koska sellaista ratkaisumahdollisuutta koko maan tilanne realistisesti katsottuna ei ole. Esitykseen sisältyy niin paljon jo tekstissä esiintyviä ristiriitaisuuksia, saatikka niitä riitoja ja sitä hämmennystä, mitä se seurakunnissa aiheuttaa, ettei Uusi seurakuntayhtymä 2015 -rakennemallia voi edes päälinjoiltaan tällaisenaan tässä vaiheessa ja tällä aikataululla hyväksyä. Tietysti me voimme uutena kirkolliskokouksena näyttää, että olemme rohkeita ja moderneja päätöksentekijöitä, pistämme kerralla vanhat systeemit syrjään ja aloitamme uuden aikakauden kirkossa. Mutta, kun se ei käytännössä näin mene. Siksi meidän on päätöstä tehdessämme ajateltava, mitä se aiheuttaa kirkon laajassa kentässä kautta maan. Suomen seurakunnat ovat niin kovin erilaisia ja elävä todellisuus eri osissa maata vaatii erilaisia ratkaisuja ja käytäntöjä.

Kirkon historia kertoo yksiselitteisesti, että ihmiset halusivat aikoinaan purkaa emäseurakunnat, rakentaa omia kirkkoja vähilläkin voimavaroilla ja palkata oman papin. Pakottaisimmeko nyt nekin, jotka eivät haluja satojen vuosien takaiseen käytäntöön. Yhtymä voi olla hyvä, jos se toimii ja siihen ollaan tyytyväisiä. En minä sitä väitä vastaan. Mutta minä tuon tähän keskusteluun harvaan asutun maaseudun näkökulman. Minun on kovin vaikea nähdä runsaan 4000 jäsenen kotiseurakunnan tai runsaan 1000 asukkaan syntymäseurakuntani näkökulmasta, mikä voisi muuttua paremmaksi, jos nämä elävät ja taloudellisesti tasapainoisesti toimivat seurakunnat pakotettaisiin johonkin yhtymään. Etten olisi ajatusteni kanssa yksin, niin kysyin tätä Kokkolan rovastikuntavaltuustolta viime viikolla. Sieltä tuli yksimielinen vastaus useissa puheenvuoroissa, ettei mallia ja varsinkaan pakkoa voi missään tapauksessa hyväksyä. Varmuudeksi soittelin vielä muutamille pienten seurakuntien kirkkoherroille ja sieltä tuli ehdottoman tiukka kielteinen vastaus tälle esitykselle. He sanoivat, että miksi pitäisi ruveta muuttamaan hyvää käytäntöä, kun jo nyt seurakunnat tekevät paljon yhteistyötä, toiminta on sopeutettu talouteen ja voimavarat jaetaan naapurien kesken. Tärkeintä on hengellinen työ ja se, että pappi tuntee seurakuntalaisensa ja saa elää heidän rinnallaan iloissa ja suruissa ja tukea heidän uskoa läheltä. Ja, mikä tärkeintä seurakuntalaiset saavat kokea, että heillä on kotiseurakunta kirkkoineen, kirkkomaineen, jossa saadaan päättää omista asioista. Toki on myönnettävä, että monet ovat liitosten ja yhtymien takia tämän itsenäisyyden jo menettäneet ja siitä on Suomen maassa paljon kipuilua. Ainakin meillä päin kirkkoherrat kokevat ristiriitaiseksi esityksessä väitetyn mahdollisuuden, että heille jäisi uudessa mallissa enemmän aikaa hengelliseen työhön, kun ei olisi hallinnollisia, taloudellisia huolia. He pelkäävät, että yhtymän yhteiset hallinnolliset kokoukset ja palaverit vievät pitkine matkoineen entistä enemmän aikaa. Siitä on jo varottavia esimerkkejä, sillä meilläkin on yksi yhtymä Kokkolassa, johon naapuriseurakunnat pakotettiin, eivätkä kaikki kokemukset ole myönteisiä. Se, mikä mielestäni koko tässä rakenneuudistuksessa on ongelmallinen, on sen keskusjohtoisuus ja ylhäältä päin tuleva sanelu, niin kuin se tässä tuntuu. Ja tätä tullaan varmasti vastustamaan. Tämä on selvästi jo nähtävissä kuntarakennusuudistushankkeessa, ja se ei näytä etenevän juuri keskittämisen ja harvainvallan pelossa. Samaa virhettä ei kirkossa pitäisi lähteä tekemään, eikä pitäisi lähteä menemään kuntauudistuksen edelle. Kansa voi olla eri mieltä. Uudistuksia voidaan toki tehdä siellä, missä se on tarpeellista tai jopa välttämätöntä, mutta lähtökohtana tulee olla aina paikallinen, paikallisen seurakunnan ja seurakuntalaisten tarve, ei kirkkohallituksen ylhäältä katsova näkemys. Viesti ja päätösvalta tulee aina kulkea alhaalta ylöspäin eikä päinvastoin. Kirkkohallituksen esityksen nykytilan kuvauksessa nähdään seurakuntien tilanne minusta monelta osin huonompana kuin, mitä se käytännössä on. Ongelmaluettelo on tehty aika lailla tarkoitushakuisesti. Esityksen tavoitteissa ja perusteluissa korostetaan jäsenlähtöisyyttä, läheisyyttä ja monipuolista toimintaa. Täytyy kysyä, eikö tämä kaikki voi tapahtua, jos on tapahtuakseen, nykyisessä seurakuntamallissa. Mitä lisää yhtymä voi siihen tuoda, varsinkaan harvaan asutulla seudulla. Samat työntekijät, paitsi ehkä harvemmat, toimintaa vetävät kuten ennenkin ja, jos toiminta aktivoituu, se tapahtuu vain vapaaehtoisten seurakuntalaisten kautta. Siihen innostaa varmasti enemmän oma läheinen seurakunta kuin yhtymä. Esityksessä puhutaan kauniisti myös hengellisen elämän tärkeydestä ja vilkastumisesta mutta, miten yhtymä sitä lisää. Kyllä seurakunta elää, oli se suuri tai pieni, jos Jumala saa sitä johtaa ja antaa sille siunauksensa. Rakenneuudistus ja kaikki muu Jumalan sanan opetuksen ja evankeliumin esillä pitämisen kannalta ulkoisten puitteitten kanssa puuhastelu vie tavattomasti voimaa ja energiaa koko kirkolta ja sen aktiiveilta kaikilla tasoilla, kuten Anna-Mari Kaskinen täällä jo totesi. Uudistuksen lähtökohta tulee olla vähemmän hallintoa ja strategioita ja enemmän Jumalan sanan viljelyä kymmenen käskyn pohjalta ja elämistä sen mukaan. Perusteluissa korostetaan taloudellisia säästöjä ja resurssien käytön joustavuutta. Mutta eivät rahat siitä lisäänny vaikka ne pannaan yhteen. Lisäkuluja tulee kuitenkin, kun niillekin on maksettava palkka, jotka uutta organisaatiota johtavat ja resursseja uudelleen jakavat, ja työntekijät ajavat pitkiä matkoja pitäjästä toiseen. Ja sitten, jos vielä pitää perustaa virasto tätä toimintaa varten. Mutta eniten uskoakseni vastustusta tulee herättämään se, että kaikkien seurakuntien omaisuus, kiinteistöineen, metsineen, hautausmaineen, siirtyisi yhtymälle. Suomalaiset ovat niin jääräpäistä ja omastaan kiinnipitäviä. Jos tämä keskitetty uudistus, ja siihen liittyvä yhtymämalli kuitenkin hyväksytään, sen onnistuminen riippuu keskeisesti seurakuntien päättäjien ja viranhaltijoitten yhteistyökyvystä, ennen muuta kuitenkin yhtymän johtajan, oli se sitten pappi tai muu virkamies, avaramielisyyden ja oikeudenmukaisuuden kyvystä kaikessa toiminnassa. Varsinkin, kun jäsenten demokraattinen vaikutusvalta vähenee minimiin. Muuten reuna-alueet tulevat aina kärsimään ja jäämään huonommalle osalle, kuten useissa liitoksissa niin kunnissa kuin seurakunnissakin on nähty. En kuitenkaan pidä suotavana malli sellaisenaan toteutetaan koko maassa vaan, että toteutetaan uudistus siellä, mihin siihen on aihetta palautekyselyn selkeän enemmistön esittämällä tavalla eli "rakenteita kehitetään nykyisten rakenteiden puitteissa".


Tillbaka