Inlägg



Mäkinen Kari, arkkipiispa

Rubrik:
Sessionen avslutas

Plenum:
Fredagen den 8 november 2013 kl. 9.15

Text:
Arvoisat edustajat, ärade ombud, tämä istuntokausi on nyt asioitten osalta saatu päätökseen, ja työskentely on siis tältä erää tehty. Jos katsoo tätä kautta, näitä päiviä, ja sitä työtä, mitä täällä on nyt tehty, niin arvelen, että tätä kirkolliskokousistuntokautta tuskin tullaan kirkkohistoriassa mainitsemaan sellaisena, joka käänsi kirkon toiseen suuntaan, saati, että se olisi kääntänyt maailmaa jotenkin toiseen suuntaan. Mutta sen sijaan täällä on tehty paljon arjen työtä, senkaltaista työtä, joka kuljettaa ja kantaa kirkkoa eteenpäin. Osa siitä työstä, itse asiassa aika keskeinen osa tällä kertaa, on ollut kirkolliskokouksen oman identiteetin hahmottamista. Se on tullut esiin silloin, kun on käyty lähetekeskustelua keskushallinnosta, kun on käsitelty määräenemmistösäännöksiä, kun on käsitelty kirkolliskokousvaaleja. Kaikki se on ollut jollain tavalla tällaista kirkolliskokouksen oman identiteetin hahmottamista, että mikä tämä oikeastaan on? Mitä me olemme tekemässä? Mikä on meidän suhteemme muuhun kirkon todellisuuteen? En sano yksin muuhun kirkon organisaatioon, vaan muuhun kirkon todellisuuteen.

Tässä työskentelyssä on taustalla ollut oikeastaan sellainen teema, joka on pysyvää kirkolliskokouksen tematiikkaa. Se on kysymys muutoksesta ja pysyvyydestä, myöskin kirkolliskokouksen oman työskentelyn ja oman identiteetin kannalta. Syystä, jota en kykene selittämään, olen tämän viikon aikana tätä keskustelua kuunnellessani ja tätä työskentelyä seuratessani ajatellut vanhaa virsikirjaa, siis vuoden 1701 virsikirjaa. En sitä, joka on aika nuori ja joka jäi pois käytöstä nykyisen virsikirjan hyväksymisen yhteydessä, vaan sitä 1701 virsikirjaa, joka oli käytössä lähes 200 vuotta.

Ajattelen ensinnäkin, että se on merkitykseltään kenties suurin suomalainen kirja koskaan. Se oli rahvaan ensimmäinen kirja, joka löytyi pienimmästäkin talosta. Painoksia oli tuon ajan kirjallisessa kentässä - no niitten määrää ei oikeastaan kukaan tiedä, olen kuullut arvion, että koko painosmäärä olisi ollut toistasataa tuhatta, joka tuossa kirjallisessa ympäristössä, siis 1700-luvulla erityisesti ja vielä 1800-luvun alkupuolella, oli aivan käsittämättömän huikea määrä verrattuna kaikkiin muihin kirjoihin. Mutta silloin kirjallinen maisema oli toinen. Siinä ympäristössä oikeastaan, almanakkaa ja joitakin rukouskirjoja lukuun ottamatta, ei juuri muita kirjoja tavallisten ihmisten käytössä ollut. Ja mikä muutos on tähän hetkeen, jolloin Twitter heijastuu tuonne seinälle! Me olemme sen kaltaisen julkisuuden ja myöskin kirjamäärän ympärillä, jossa kirjan elinikä saattaa olla muutaman kuukauden, ei aina sitäkään, ja yksi kirja hukkuu valtavaan jatkuvasti vaihtuvien virikkeiden ja kirjojen mereen. Tämän keskellä tällä hetkellä, myöskin tämän kirkolliskokouksen aikana, käsikirjavaliokunta on miettinyt, mitä on tässä ympäristössä virsikirja. Joka tapauksessa se on nyt kokonaan toisenlaisessa ympäristössä kuin tuo 1701 virsikirja.
Se vanha virsikirja oli itse asiassa enemmän kuin virsikirja. Suurin osa painoksesta oli sellaisia, joita kutsuttiin Sielun tawaraksi. Se otsikko kuului tarkkaan ottaen näin, vähän vaihdellen: Suomalaisten Sielun tawara, joka kaksikymmendä kirjaa sisälläns pitä, kuninkaallisen majesteetin armollisimmasta käskystä Turun duomiokapitulin ylitsekatsomisen ja kelvolliseksi löytämisen alla, vastuudest suurimmalla ahkeruudella ojettu. Toisin sanoen vanhaa virsikirjaa ei hyväksynyt kirkolliskokous, koska kirkolliskokousta ei ollut. Vanha virsikirja - joka ei siis ollut ensimmäinen suomalainen virsikirja, mutta se kaikkein merkityksellisin - se oli "kuninkaallisen majesteetin armollisimmasta käskystä". Tämä kertoo myös kirkko-valtio-suhteitten muutoksesta ja kirkon sisäisen organisaation muutoksesta. Siis silloin riitti, että se oli "Turun duomiokapitulin ylitsekatsomisen ja kelvolliseksi löytämisen alla". Tällä hetkellä kun teemme virsikirjaa, ja virsikirjan lisävihkoa, niin kirkolliskokous on se, joka tulee arvioimaan virsikirjaa. Se on siis kirkolliskokouksen "ylitsekatsomisen ja kelvolliseksi löytämisen alla".

Sielun tawara -kokonaisuus, siis 20 kirjaa - Sielun tawara sisälsi paljon muutakin kuin virsikirjan: se sisälsi kalenterin, pysyvän kalenterin, josta näkyi kuun nousut ja laskut muun muassa; se sisälsi vuotuisen ajantiedon, siis sellaisen ajantiedon, joka oli kronologinen maailmanhistoria, josta näki, minä vuonna oli ollut isoja katovuosia. Muun muassa muistan - painoksessa se vaihtui aina vähän, koska aika kului eteenpäin - eräästä 1700-luvun lopun kirjasta on jäänyt mieleen se, että siinä isonvihan ajalta sanotaan, että vuonna 1712 oli "suuri tappelus venäläisten kanssa". Ja sitten se sisälsi Vähän katekismuksen, kirkkovuoden raamatuntekstit, siis evankeliumikirjan, ja rukouksia eri elämäntilanteisiin, siis hyvin laajan rukousosaston, josta löytyi valmis rukous erilaisiin elämäntilanteisiin, oli kyse vaikka lapsen syntymästä, sairaudesta, katovuodesta, hallasta - siellä on muun muassa rukous "Koska ukkoinen jylisee". Siellä on rukous - yritin nimittäin miettiä, että olisiko siellä jokin rukous, joka sopisi kirkolliskokouksen päätökseen erityisesti, mutta koska kirkolliskokouksen päätösrukousta ei ole, ajattelin, olisikohan se ollut se, joka on otsikoitu "Rukous, koska jollekulle kaikki hyvin käy". Mutta sitten kun katsoin sitä tarkemmin, niin ehkä se ei kuitenkaan sovellu tähän.

Siitä huolimatta, että muutos on tavattoman iso, kun vertaa siihen aikaan, niin useita samoja virsiä veisaamme edelleen. Evankeliumikirja tuntuu kovin tutulta. Ja edelleen kannamme samaa perintöä, vaikka kovin toisenlaisessa kontekstissa. Sama Kristus, samat ihmisen peruskysymykset, viime kädessä sama ihminen Jumalan edessä. Sama armoon kurottaminen, joka on meillä nyt. Mutta se, mikä käy ilmi, ja siihen liittyy tämä "koska jollekulle kaikki hyvin käy" on, että tuota kirjaa kun lukee, huomaa, miten elämä oli paljon karumpaa, elämän olosuhteet ankarammat, elämä kovempaa, leipä kovemmassa. Ja nyt me nukumme pehmeämmillä vuoteilla, ja syömme paremmin, olemme paremmin vaatetettuja, meillä on sisällä lämmintä. Se on tavattoman suuren kiitoksen aihe. Sellainen ympäristö, jossa me voimme tällä hetkellä tehdä kirkon työtä ja tehdä kirkon päätöksiä. Samalla ajattelen, että jotain siitä elämän karuuden kohtaamisesta, joka heijastuu vanhassa virsikirjassa, on sellaista, joka on paitsi puhuttelevaa, niin myöskin opiksi otettavaa.

Syystä tai toisesta olen tämän viikon aikana palannut kirkolliskokousta ajatellessani vanhan virsikirjan maailmaan. Ja kun ajattelen tätä lämpöä, siis fyysistä lämpöä, jonka keskellä olemme, niin paitsi että haluan kiittää Turun kristillistä opistoa ja sen henkilökuntaa kaikesta siitä, millä tavoin meidän työskentelymme täällä on mahdollistettu, kerron vielä yhteydenpidosta, joka meillä oli opiston rehtorin Tapani Rantalan kanssa ennen kirkolliskokouksen alkua. Oli nimittäin niin, että olin suunnitellut viime viikolla, kun valmistelin avauspuhetta, että olisin siinä esittänyt senkaltaisen ehdotuksen, joka olisi ollut pieni symbolinen teko. Ja se olisi ollut se, että tämän kirkolliskokousviikon ajaksi tämän salin lämpötilaa olisi laskettu yhdellä tai kahdella asteella. Karkean laskelman perusteella, johon tietysti vaikuttavat monet asiat, se ei ollut sitten lopulta mikään hiottu laskelma - asiantuntijalaskelmien mukaan se olisi merkinnyt, yhden asteen laskeminen, arviolta viiden kilon hiilidioksidin määrän säästämistä, siis hiilidioksidipäästön vähenemistä päivässä. No ehdotin tätä, kysyin Tapani Rantalalta, että onnistuisiko. Tapani Rantala vastasi, että ajatus ei ole ollenkaan huono, sen takia, että ympäristökysymyksiin liittyvät puheet ja ajatukset jäävät usein hurskaiksi toivomuksiksi, ja hän kirjoitti, että olisi helpompaa ja tehokkaampaa, jos voisimme vaikkapa laskea Pietarin lämmityskuluja, mutta niihin meillä ei ole toimivaltaa. Tähän meillä olisi ollut toimivaltaa, mutta sitten konkreettisesti ajatus ei välttämättä olekaan hyvä. Nimittäin tämän nykyisen päärakennuksen kohdalla on Tapani Rantalan mukaan - kysyin, voinko tämän kaiken kertoa, ja hän sanoi, että ilman muuta - nykyisen päärakennuksen kohdalla on se ongelma, että ikkunat ja ikkunaseinät eivät pidä tarpeeksi hyvin lämpöä sisällään. Ja siitä seuraa se, että erityisesti työhuoneet jäähtyvät, ja ilman lisälämmittimiä työhuoneissa on usein noin 16-17 asteen lämpötila. Jos lämpöä ryhdytään laskemaan, työskentelyolosuhteet tässä talossa monin paikoin olisivat käyneet mahdottomiksi, tai sitten olisi tarvittu lisälämmittimiä, joitten vaatima energia olisi mahdollisesti syönyt sen hyödyn, mitä tästä olisi tullut. Näin ollen en tehnyt tätä ehdotusta. Mutta sitten sain myöskin Tapani Rantalalta tiedon siitä, että täällä talossa aiotaan tehdä remontti, mahdollisesti ensi vuonna, jonka yksi tärkeä ulottuvuus on tämän lämpötalouden ja energiatalouden parantaminen. No, siis tämä oikeastaan kertoo sen, miten vaikeitten ja monimutkaisten asioitten kanssa olemme tekemisissä silloin, kun yritämme ottaa konkreettisia askeleita vaikkapa ilmastonmuutoskysymyksessä. Siitä huolimatta jätän teille mietittäväksi, olisiko teillä seurakuntataloissa ja kirkoissa mahdollista laskea lämpötilaa yhdellä tai kahdella asteella, jolla olisi jo huomattava vaikutus.

Yksi työrupeama on siis päätöksessä. Se on jättänyt jäljen, niin kuin meidän elämämme jättää jäljen, myöskin ympäristöön ja ilmastoon. Ja se on jättänyt jäljen meihin. Ja arvelen, että työrupeama, vaikka se ei ole ollut kaikkein intensiivisimpiä, joita meillä on ollut, se on myös tarvinnut ja vienyt teiltä energiaa ja voimia. Toivon, että teillä on tämän jälkeen aikaa ja tilaa hengittää rauhassa, levätä, sulattaa kaikkea sitä, mitä täällä on tapahtunut, ja antaa Jumalan tehdä työtä itse kussakin. Niin kuin meissä tekee työtä kaiken tämän muutoksen, kaikkien sen vaikeuksien keskellä, kaikkivaltias ja armollinen Jumala. Kiitos siis teille, arvoisat edustajat, tästä viikosta. Kiitos erityisesti varapuheenjohtajille, pääsihteerille, puhemiesneuvostolle, joitten kanssa olemme läheisesti työskennelleet, valiokuntien puheenjohtajille ja sihteereille. Koko kirkolliskokouksen henkilökunnalle, tiedotukselle, kaikille teille, jotka olette mahdollistaneet tämän viikon työskentelyn ja tehneet siitä yhden osan kirkon arkista matkaa eteenpäin. Vår Herres Jesu Kristi nåd, Guds kärlek och den Heliga Andens delaktighet vare med oss alla. Siunatkoon meitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Aamen.

Olen antanut itselleni kertoa, että lounasta on saatavana kello 10.30. Ja siitä syystä laulamme ruokavirren, joka on samalla kiitosvirsi ja päätösvirsi. [Hyvät edustajat, muistakaa jättää nimikyltit pöydille. Kiitos.] Virsi 597.


Tillbaka