Inlägg



Marjokorpi Lasse, edustaja

Rubrik:
Kyrkan 2020 - Framtidsredogörelse för Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland, allmänna utskottets betänkande 4/2011 om kyrkostyrelsens framställning 11/2010

Plenum:
Onsdagen den 9 november 2011 kl. 9.00

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Tulevaisuusselonteko on luonteeltaan toimintaympäristöanalyysi. Siinä käsitellään globaaleja ja kansallisia muutoksia, sekä uskonnollisen ja kirkollisen elämän muutoksia. Näiden pohjalta on esitetty kolme hahmotelmaa tulevaisuuden seurakunnasta. Olemme siis sen suuren kysymyksen edessä, mistä kirkko saa tulevaisuutensa. Tulevaisuuttahan ei luoda, tehdä tai tuoteta, vaan se annetaan. Kirkko ei saa sitä yhteiskunnalta, ei edes jäsenkunnaltaan, vaan tulevaisuus saadaan Jumalan sanan välityksellä. Kaikkina aikoina kristityt ovat joutuneet suuntautumaan tulevaisuuteen Jumalan sanan varassa. Sen varassa on löydetty tie eteenpäin, usein hyvinkin vaikeissa tilanteissa. Siksi kuten piispainkokouksen lausunnossa todetaan, kirkon usko pohjautuu Raamattuun, sen perustehtävä on hengellinen. Tämän tehtävän hoitaminen tarkoittaa evankeliumin puhdasta julistamista ja sakramenttien oikeaa toimittamista.

Kirkon tulevaisuus näyttää olevan monella tavalla uhattuna sekä ulkoa että sisältä päin. Varsinainen uhka on - sen jälkeen kun kristinuskon koko elämän kattava viitekehys on päässyt hajoamaan ympäriltämme - kaikkialta meitä vastaan tuleva maallistuminen. Sen ylivalta kaikkialla pyrkii imemään myös kirkon mukaansa. Otan tässä nyt esille muutaman seikan, joissa katsoisin kirkon tehtävän määrittelyn ontuvan, juuri tämän maallistumisen paineen vuoksi.

Piispainkokouksen lausunto toteaa, että Jeesuksen seuraamisen ihanne koskee kaikkia kastettuja. Meitä kaikkia koskeva Jumalan sanan vaatimusten ja lupauksien muuttaminen vain ihanteiksi tekee kristityn elämästä yritystä tehdä hyvää ja parantaa maailmaa. Ihanteet eivät ole kovin kaukana utopioista ja niihin liittyy helposti ajatus, että ne koskevat vain harvoja. Ihanteista puhuminen poikkeaa luterilaisesta teologiasta, joka on lain, siis Jumalan tahdon ja evankeliumin julistamista. Ne molemmat kohdistuvat koko ajan ihmisiin. Jumalan sanan valossa käy ilmi ihmiselämän syntisyys ja pahuus. Vaatimuksillaan se kuolettaa kaikki ihmisyritykset ja saa meidät näkemään suuren mahdottomuutemme Jumalan edessä. Evankeliumi taas lupaa syntiselle pääsyn synneistä ja pukee hänet Kristuksen ansioihin. Siihen uskomalla voidaan sitten kristityn vapaudessa toimia Kristuksen todistajana maailmassa.

Lausunto määrittelee kirkon perustehtävän tavalla, josta ei oikein nouse ilmoille tuo kirkas ääni, joka kuului esimerkiksi Lutherin teeseissä, kun hän kirjoitti näin: "Kirkon todellinen ja ainoa aarre on evankeliumi Jumalan armosta." Lausunnossa ihmiselämää koskeva Jumalan tahto on määritelty uudelleen nykyaikaisin termein: pyhän kunnioitus, vastuullisuus, oikeudenmukaisuus ja totuudellisuus. Ongelmaksi muodostuu, että nämä keksityt arvot vetävät kuitenkin maallistumisen suuntaan. Pyhän kunnioitus on yleisuskonnollinen ilmiö. Sinänsä oikeat asiat, vastuullisuus, oikeudenmukaisuus ja totuudellisuus ilmentävät kuitenkin vain yleisinhimillistä etiikkaa ja moraalia, johon kriittisyys nykyisiä yhteiskunta- ja kulttuuri-ilmiötä kohtaan perustetaan. Kirkossa on nykyään omaksuttu kielenkäyttö, jossa uskosta ei sovi puhua ilman samaan aikaan tapahtuvaa rakkaudesta puhumista. Julistuksesta ja lähetyksestä ei voi puhua ilman samanaikaista puhetta diakoniasta ja yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Tällöin katoaa jotakin evankeliumin aitoudesta, kun pitää koko ajan mainita, että sillä on sosiaalisia ulottuvuuksia. Nehän ovat selviä, mutta eivät sellaisia, että niiden nojalla täytyisi koko ajan perustella olemassaolo tälle maailmalle. Kielenkäytölle on keksitty oikein nimi, kontekstualisaatio. Pelkään pahoin, että jos tämä käsite tuodaan pöydälle vieraantuneen ihmisen kanssa, niin hänet iäksi vaiennetaan.

Myös lähetyksestä puhuttaessa korostetaan sen kokonaisvaltaista ymmärtämistä niin, että siihen kuuluu evankeliumin julistamisen lisäksi diakoninen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Lähetystyö on kyllä maailman sivu ollut puolittain diakoniatyötä. Se on ollut sen luonnollinen puoli. Onko diakoniasta nyt tullut näyteikkuna, josta tarvitsee koko ajan soittaa torvea maailmalle siihen tyyliin kuin Jeesus varoitti vuorisaarnassa tekemästä. Diakoniaa ei voi erottaa seurakunnan uskosta, yhteisestä jumalanpalveluksesta ja evankeliumin todistuksesta maailmalle. Äskeiset lähetyksen määrärahojen vähennykset ovat iskeneet kohtalokkaasti juuri tähän kristillisen todistuksen ja diakonian suoneen. Lähetyksellä on myös yhteiskunnalliset ulottuvuutensa, mutta ne ovat tulleet myöhemmin seurauksina, eikä varsinaisina tietoisina tavoitteina.

Puhe kaikkia koskevasta diakonisesta vastuusta saattaa kuitenkin olla harhakuva sen peittämiseksi, että muutoin toiminta ei tavoita ketään. Tässä yhteydessä on vaikeaa olla lausumatta julki epäilystä siitä, hyödyttääkö tällaisten selontekojen laatiminen lainkaan kirkkoa. Alhaalta nousevien mielipiteiden kaaoksen paneminen näytteille voi olla samanlainen hetkellinen mediatapahtuma kuin Marttaliiton peitteistä tuomiokirkon portaille kyhätty maailman suurin tilkkutäkki, joka kyllä saa julkisuutta, mutta tuskin jäi pitemmäksi ajaksi lämmittämään moniakaan. Tapahtuma oli sikälikin valaiseva, että siinä kirkkoa käytettiin vain toimintaympäristönä, josta hajauduttiin maailmaan ja josta tie ei vienyt seurakunnan jumalanpalvelukseen. Mikä oli sen vaikutus tuomiokirkon seurakuntaelämään?

Tällaisten tilkkutäkkien sijasta me tarvitsemme jatkuvasti sellaista eteemme piirrettyä freskoa, joka avaa eteemme koko olemassaolon salaisuudet, kuten Michelangelon teokset Sikstiiniläiskappelissa. Jumalan sanassa klassisen kristinuskon opin mukaan ymmärrettynä meille on annettu vastaus aina luomisesta ihmiselämän lopulliseen päämäärään saakka. Se on Kristuksen syntymässä, elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa tullut pelastus, joka vie aina taivaaseen saakka, kun sen uskoen vastaanotamme.

Lausunnossa todetaan kirkon olevan siirtymässä jälkikristilliseen aikaan, jolloin kytkös maallisen ja hengellisen vallan välillä purkautuu. Siinä noteerataan myös se arvokas näkökohta, että kirkon varhaiset menestystekijät ovat hyvä malli nykyiselle kirkollekin. Sillä tulisi sen vuoksi olla valmius omaksua myös vastakulttuurinen rooli. Kirkkommehan on viime vuosikymmeninä noudattanut yleensä päinvastaista suuntaa. Kaikessa on pyritty seuraamaan valtiota ja kuntaa. Kirkon sanoma on muotoiltu yhteiskunnassa vallitsevien trendien perässä. Lausunnossa haetaan valmiutta perustella uskoa älyllisesti. Olisikohan se aikaisemmin tapahtunut älyttömästi, kun usein on vain liitytty johonkin muotifilosofiaan? Älylliseltä kepeydeltä vältytään, jos puhe on Jumalan sanaan perustuvaa, sen varaan sidotun omantunnon mukaista, koetellusta vakaumuksesta nousevaa ja tapahtuu ilman mitään laskelmia sen maallisista tai kirkollisista seurauksista. Piispainkokouksen lausunnossa todetaan, että luterilainen kirkko tunnustaa sitä uskoa, jota Jeesuksen Kristuksen yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko on aina tunnustanut. Tämä on totta, mutta ollakseen luterilainen, kirkkomme olisi palattava takaisin jokaisessa sellaisessa kohdassa, missä tästä tunnustuksesta on poikettu.

Sitten menisin kysymykseen kirkon varhaisista menestystekijöistä. Lokakuun puolivälissä olimme Oulun hiippakunnan matkalla Roomassa, missä tutustuimme moniin varhaiskirkon ajan muistomerkkeihin, kuten Calixtuksen katakombeihin. Nuo roomalaisten entiset hautapaikat oli louhittu maan alle kallioon. Niiden seinissä oli syvennyksiä, joihin vainajat ja marttyyrit oli sijoitettu. Saimme viettää siellä Herran pyhää Ehtoollista parinkymmenen metrin syvyydessä maan alla, missä alkukristityt olivat kokoontuneet Rooman valtiovallan vainotessa heitä. Seiniin piirretyt merkit ja himmeät kuvat kertoivat niistä tunnelmista, joiden vallassa silloin 200-luvun puolivälissä keisari Deciuksen vainojen aikaan oli kokoonnuttu. Sinne oli piirretty kalan kuvia, ikhtys-tekstejä, Kristus-monogrammeja, kuvia Kristuksesta maailmankaikkeuden hallitsijana. Toisin kuin monilla aikamme Raamatun selittäjillä heillä oli oikea kristologia. He uskoivat ylösnousseeseen Kristukseen Jumalan Poikana, joka tulee nyt luoksemme sanansa ja pyhän Ehtoollisen välityksellä ja palaa historian lopulla takaisin.

Siellä oli myös yksinkertainen piirrossarja, joka esitti profeetta Joonaa. Jumala oli kutsunut hänet julistamaan kääntymystä pakanalliselle suurkaupungille Ninivelle. Joona kuitenkin säikähti tätä tehtävää ja lähti idän sijasta länteen asettuen muina miehinä Tarsiiseen menevään laivaan. Laiva joutui kuitenkin valtavan myrskyn keskelle ja moniuskontoiset merimiehet saivat selville, että se johtui Joonasta, joka oli pakenemassa Jumalan hänelle antamaa tehtävää. Katakombien seiniin oli piirretty kuva Joonasta istumasta laivan kannella, merimiehistä paiskaamassa hänet kiehuvaan mereen ja meripedosta, joka nielaisi hänet. Lopuksi se oksensi hänet maalle ja Joona lähti Niniveen saarnaamaan parannusta. Keskellä tätä kaikkea oli myös kuva laivassa ehtoollista viettävästä seurakunnasta. Noita piirroksia katsellessa tuli mieleen kysymys, miksi he kiinnostuivat juuri tuosta Vanhan testamentin kertomuksesta Joonasta. Alkukristityt mielsivät tilanteensa sellaiseksi, että kokoontuessaan maan alla Rooman valtiovallan vainotessa heitä, kirkko oli ikään kuin meripedon vatsassa. Viettäessään ehtoollista katakombissa maan alla, he panivat toivonsa ylösnousseen Kristuksen läsnäoloon, häneen, joka oli kerran nostava heidätkin ylös. Keisarin vainotessa heitä heillä ei ollut mitään hyvää maan päällä odotettavana, mutta he panivat toivonsa Kristukseen, joka kerran veisi heidät iankaikkiseen elämään.

Jumala on kutsunut kirkkonsa viemään evankeliumia tälle maailmalle. Sitä tarvitsevat idän miljardit ihmiset, kristinuskosta pois kääntyvät ihmiset länsimaissa, koko meidän sukupolvemme, jonka elämäntyyliä voisi luonnehtia niin kuin Raamattu sanoo Joonasta: "Hän oli matkalla pois Herran kasvojen edestä." Onko meille käynyt niin kuin Joonalle, että kun pitäisi viedä evankeliumia tälle kansalle ja maailmalle, niin me olemmekin lähteneet päinvastaiseen suuntaan? Olemme vain lyöttäytyneet mukaan länsimaisten yhteiskuntien maallistuneeseen elämään, seuranneet enemmistön elämän arvoja ja filosofioita ja antaneet perään niille, niin että tasa-arvon filosofiasta nousevat johtopäätökset ovat toiminnassa korkeampia normeja kuin Jumalan sana ja kristillisen kirkon oppi. Olemmeko niin kontekstualisoineet itsemme tämän maailman ajatuksiin ja teksteihin, ettei Jumalan sana paina mitään keskellämme? Samalla olemme joutuneet itse myrskyyn. Tämä maailma ei tarvitse kirkkoa hyödyttömänä ja tehtävästään luopuneena. Se on valmis paiskaamaan sen meren aaltoihin, joiden raivo vain yltyy. Joonasta tuli hyödyllinen, kun hän palasi alkuperäiseen tehtäväänsä, jolloin häneen puheensa pitivät yhtä Jumalan sanan kanssa. Hän meni Niniveen ja saarnasi parannusta ja kaupunki kääntyi. Siinä on meidänkin tehtävämme. Evankeliumi on ensiarvoinen ja se on julistettava kaikille syntien anteeksisaamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi.


Tillbaka