Inlägg



Kujala Erkki, edustaja

Rubrik:
Förbud mot diskriminering på basis av kön och personlig övertygelse vid prästvigning (Ombudsinitiativ 5/2006)

Plenum:
Tisdagen den 9 maj 2006 kl. 9.00

Text:
Herra arkkipiispa, hyvät edustajatoverit. Aloite, jota nyt käsitellään, on mielestäni kirkon yhtenäisyyden kannalta keskeinen ja seurakuntien tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeä. Tiedän, että asettuminen tällaisella aloitteella piispojen yhteistä päätöstä ja jo vuosia harjoitettua käytäntöä vastaan, on sopimatonta. Mutta olen ryhtynyt tällaiseen tekoon omantuntoni ja lukuisten kirkon tulevaisuudesta huolestuneiden ihmisten puhuttelun takia. Aloitteeni tarkoittaa todella sitä, mitä otsikossa sanotaan eli sukupuoliseen ja henkilövakaumukseen perustuvan syrjinnän kieltämistä pappisvihkimyksessä. Olen ensimmäistä kautta täällä kirkolliskokouksessa enkä tiedä kaikkia niitä vaiheita, millä piispoille on annettu valtuudet nykykäytäntöön, että he voivat kieltäytyä järjestämästä erillisvihkimystä sellaisille miespuolisille pappiskandidaateille, jotka suhtautuvat kielteisesti naispappeuteen. Tämä epäkohtahan on ollut käytännössä vallalla jo vuosia aiheuttaen paljon tyytymättömyyttä kirkkoa kohtaan. Sen kanssa on vain eletty, siitä on myös paljon keskusteltu eri tasoilla. Eräät viimeaikaiset tapahtumat ovat nyt kuitenkin aiheuttaneet sellaisia seurauksia, että asiaa ei voida enää piilotella tuomiokapituleissa eikä keskustelua kieltää piispallisella auktoriteetilla. On aivan selvästi nähtävissä, että kirkon johdossa on nyt päätetty panna vakaumuksensa perusteella naispappeuteen kielteisesti suhtautuvat kuriin pakkotoimin. Sitä osoittavat erillisvihkimyksen kieltämiset, eräät ikävällä tavalla julkisuudessa tulleet provosoidut tempaukset liitännäisineen sekä ns. Heikan komitean mietintö. Kaikki kunnia hyvät piispat teille, tiedän työnne vaativuuden, arvostan kykyjänne hiippakuntienne hallinnoimisessa ja seurakuntien paimenten kaitsemisessa, mutta tämän naispappeusasian hoitamisen taidossa on toivomisen varaa. Se ei pakkotoimin hoidu. Siksi sitä on meidän kirkolliskokouksena yhteisvoimin ja rukouksella Herran eteen nöyrtyen mietittävä ja soviteltava.

En ole teologi, olen toimittaja. Olen 40 vuotta kestäneen journalistiurani aikana tehnyt tuhansia ja taas tuhansia haastatteluja Suomen kaikissa osissa, olen tavannut ihmisiä miltei kaikilta elämän alueilta rappioalkoholisteista, työttömistä, eri alojen työllistetyistä presidentteihin saakka. Olen ollut myös esimiehenä ja päällikkönä ja tiedän, että pakolla ja sanelupolitiikalla ei joukkoja voi menestyksellisesti ohjata ja johtaa muuta kuin armeijassa. Nyt kun olen saanut olla kirkon luottamushenkilönä kaikilla tasoilla pienen seurakunnan diakoniakylätoimikunnasta alkaen tänne kirkolliskokoukseen saakka, olen tullut siihen tulokseen, että meiltä kirkon toimijoilta puuttuu hurskaudesta huolimatta usein kyky asettua toisen ihmisen osaan. Se taito meiltä puuttuu. Puheissa ja kirjoituksissa sitä kyllä painotetaan, mutta kuinka moni pappi, piispa tai luottamushenkilö asettuu ojanpientareella makaavan juopon tai konkurssin tehneen viereen ja kysyy aidosti, mitä sinulle kuuluu. Tai asettuu ilman ennakkoasenteita keskustelemaan toisin ajattelijan kanssa. Sama tilanne on aika lailla tämän naispappeusasian kanssa. Huomautan, että en ole suinkaan kiivailija puoleen enkä toiseen tässä asiassa, mutta yritän pitää Raamattua ohjenuorana, sillä mitään muuta perustaa meillä ei ole. Meidän pitää pystyä nyt löytämään tähän asiaan kristillisen rakkauden pohjalta löytyvä ratkaisu. Ei tasa-arvon eikä pakkovallan. Mielestäni koko tätä naispappeuskeskustelua vaivaa toisen osapuolen osaan asettumisen puute. Molemmin puolin pitäisi kiivautta vähentää ja pyrkiä sovinnollisuuteen. Sitä ei valitettavasti Heikan komitean mietintökään lupaa. Kaikkinainen kurinpidolla uhkaaminen tulisi mielestäni olla nykykirkolle vierasta paitsi tietysti silloin, jos rikotaan raskaasti maallisia lakeja tai opetetaan harhaoppeja ja toimitaan vastoin pyhän Raamatun sanaa.

Naispappeuden vastustaminen ei ole harhaoppi. Pappisviran avaaminen naisille oli ihmisten tekemä kirkolliskokouksen enemmistöpäätös eikä ole näin sakramentti. Siksi mielestäni piispoilla ei ole oikeutta kieltäytyä vihkimästä papiksi sellaista miestä, joka muutoin täyttää pappisviran vaatimukset ja olisi halukas tulemaan pappina kirkon tai sen lähetysjärjestöjen virkaan. Tähän kieltäytymiseen ei ole laillisia eikä raamatullisia eikä myöskään kirkon tunnustuksen mukaisia perusteita. Kirkon yhteyden ja sen kaikkien jäsenten vakaumuksen kunnioittamisen tähden olisi, kuten jo sanoin, myös niille miehille, jotka täyttävät pappisviran muut vaatimukset, mutta eivät halua raamatullisin perustein vihittäviksi naiskandidaattien kanssa, järjestettävä tarvittaessa todellakin erillisvihkimyksiä. Heidän olisi sallittava toimia papin virassa vuoden 1986 kirkolliskokouksen naispappeuden hyväksymisen yhteydessä päätetyn ponnen mukaisesti. Tuo lähes yksimielisesti kirkolliskokouksessa hyväksytty ponsi kuuluu näin: "Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toimintavapaus ja mahdollisuus tulla vihityiksi ja nimitetyiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin. Kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen". Tämän ponnen mukaisesti tulisi toimia. Vai onko tämän ponnen ajatus jossakin kumottu. Jos on, niin minä pyydän niitä, jotka asiasta tietävät, kertomaan sen tänään täällä. On sanottu, että se ei ole enää juridisesti sitova, mutta eikö tässä asiassa evankeliumin pitäisi mennä lain edelle. Monesti tuntuu siltä, että nykyisin tuomiokapituleista kaikuu lain ääni eikä evankeliumin, jonka pitäisi olla ensisijainen. Mielestäni kirkolliskokouksen pitäisi suhtautua tähän kysymykseen vakavana periaatekysymyksenä eikä siten, kuten on tavallista, että valiokunta tuo aikanaan mietinnön tänne suureen saliin ja esittää aloitteen jättämistä raukeamaan.

Perustelen vielä muutamalla seikalla tätä aloitettani. Eli tämä piispojen nykyisin harjoittama Raamatun sanaan perustumaton tiukka linja aiheuttaa paljon mielipahaa ja kritiikkiä kirkkoa kohtaan lukuisissa seurakuntalaisissa kautta maan. Huoli on paljon suurempi kuin mitä yleisesti luullaan. Piispojen palkkiovallalta tuntuva vakaumustaan puolustavien miesteologian maistereiden syrjintä on kohtuutonta eikä ole omiaan edistämään kirkon tehtävää miltään osin. Kun me puhumme läsnäolon kirkosta ja siellä ollaan nykyisin huolestuneita sitoutuneiden työntekijöiden saamisesta tulevaisuudessa kirkon virkoihin, niin tällainen toiminta on ristiriidassa tämän näköalan kanssa. Uhkaamassa olevan työntekijäpulan edessä ei kirkolla ole varaa jättää näiden Raamattuun pohjautuvan kutsumuksen saaneiden henkilöiden työpanosta käyttämättä. Heidän syrjintänsä hajottaa kirkkoa enemmän kuin rakentaa. Tähän ongelmaan liittyy vielä sellainen näkökulma, joka ehkä tilastoissa jää huomaamatta, että herätysliikkeisiin kuuluvien uskovaisten perheiden pojat jättävät lähtemättä opiskelemaan teologiaa, koska tietävät, ettei ole mahdollisuutta tulla vihityksi papiksi. Tiukka linja aiheuttaa ennen pitkää lisääntyvää kirkosta eroamista ja erillisten hengellisten yhteisöjen syntymistä, erityisesti nuorten keskuudessa. Se näyttää johtavan myös kirkosta erottamiseen.

Kuten jo aikaisemmin sanoin, naispappeuskysymyksen ongelmia ei voida nykyaikana pakolla hoitaa eikä se ole tutkimusten mukaan myöskään työyhteisöongelma kovinkaan monessa seurakunnassa kohuista huolimatta. Ongelmatapauksissa piispojen pitäisi pakkovallan, kurin ja kieltojen sijasta ohjata ja opastaa veljellisellä rakkaudella työyhteisöjä hoitamaan asiaa parhain päin. Nyt syrjityille, uskossaan lujille miehille löytyisi tehtäviä pappeina järjestöissä sekä ongelmia aiheuttamatta pienissä yksipappisissa seurakunnissa. Jos ei kirkon johdossa osoiteta suvaitsevaisuutta myös tähän esittämääni suuntaan, niin on oikeutettua kysyä, mistä näihin tehtäviin tulevaisuudessa saadaan kirkon tunnustukseen sitoutuneita pappeja. Kirkossa pitäisi toimia kaikilla tasoilla ratkaisuja tehtäessä niin, että niistä pystytään vastaamaan ei vain ihmisten, vaan myös Jumalan edessä. Koska me olemme kauaksi poikenneet pois siitä mitä Apostolien tekojen toisessa luvussa sanotaan seurakunnasta, meidän pitäisi koko tämän kysymyksen edessä vastapuoleen kohdistuvan pyhän vihan sijasta pystyä nöyrtymään ja rukoilemaan Johanneksen evankeliumin 17 luvun mukaan Jeesuksen sanoin: "Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä niin kuin sinä Isä olet minussa ja minä Sinussa".


Tillbaka