Inlägg



Häkkinen Seppo, piispa

Rubrik:
Utveckling av parokialprincipen; Kyrkostyrelsens utredning för kyrkomötet (Kyrkostyrelsens framställning 1/2011)

Plenum:
Måndagen den 2 maj 2011 kl. 13.00

Text:
Herra arkkipiispa, hyvät edustajat. Kirkkohallitus sai vuosi sitten kirkolliskokoukselta toimeksiannon selvittää parokiaalisuusperiaatteesta poikkeamisen mahdollisuutta. Kirkkohallitus on nyt tehnyt työtä käskettyä ja käsittelyssämme on asiaa koskeva selvitys. Se osoittaa kuinka pitkään kysymys parokiaalisuudesta on ollut kirkon agendalla. Kirkkohallituksen selvityksessä tätä keskustelua on kuvattu kahden viime vuosikymmenen ajalta, mutta ainakin vielä pari vuosikymmentä siitäkin taaksepäin olisi ollut mahdollista mennä. Käsillä ei siis ole mikään uusi asia. Kirkkohallituksen selvitys osoittaa ne suuret muutokset, jotka pitäisi tehdä mikäli parokiaaliperiaatteesta luovuttaisiin. Kyse olisi samalla periaatteellisesti erittäin merkittävästä muutoksesta kirkkomme elämässä. Asia ei koske ainoastaan hallintoa, väestökirjanpitoa, verotusta ja hautaustointa. Näitä tärkeämpinä perusteina parokiaaliperiaatteen säilyttämiselle pidän sitä, että kotipaikkaan sidottu seurakunnan jäsenyys varmistaa, että kirkko on läsnä koko kansan keskuudessa kaikkialla. Alueeseen sidotussa seurakunnassa otetaan huomioon jäsenten erilaisuus ja pidetään huolta jäsenistä, jotka uhkaavat jäädä syrjään. Aluepohjaisessa seurakunnassa tehdään myös verkostoitunutta yhteistyötä muiden alueen toimijoiden kanssa kansankirkon ihanteiden mukaisesti. Koko seurakunnan alueelle kattavasti suunniteltu seurakuntatyö takaa sen, että kaikki alueen asukkaat ovat seurakunnan vaikutuspiirissä ja toimintaan jää vain vähäisiä katvealueita. Yhtenevät seurakuntien ja kuntien rajat voivat myös rakenteellisesti tukea kirkon jäsentymistä ja verkostoitumista suomalaiseen yhteiskuntaan ja sillä tavalla turvata edellytyksiä kirkon toiminnalle. Näin parokiaalisuus koskee olennaisesti kirkkomme elämää, identiteettiä ja tulevaisuutta. Olen siis vahvasti parokiaaliperiaatteen kannalla.

Tästä edellä sanomastani huolimatta kirkkohallituksen selvitys jättää kaksi kysymystä, joihin toivoisin keskustelun kirkossamme suuntautuvan. Ensimmäinen koskee parokiaaliperiaatteen kehittämistä. Kirkkohallituksen selvityksessä oleva katsaus keskusteluunkin osoittaa sen, että hyvin paljon on keskusteltu siitä, millaisia vaihtoehtoja parokiaalijärjestelmän rinnalle tai sitä täydentämään olisi luotava. Sen sijaan juuri ketään ei tunnu kiinnostavan miten itse parokiaalijärjestelmää olisi kehitettävä, jotta se vastaisi entistä paremmin muuttuvan toimintaympäristön nostattamiin kysymyksiin ja olisi samalla uskollinen kirkon itseymmärrykselle. Kirkkohallituksen monin tavoin ansiokkaassa ja laajassa 30-sivuisessa selvityksessä ainoastaan viimeisen sivun kahdessa kappaleessa on tähän liittyvää pohdintaa. Ymmärrän, ettei parokiaaliperiaatteen kehittäminen kuulunut kirkolliskokouksen tehtäväksiantoon kirkkohallitukselle, mutta jälleen kerran lopputulos jää kovin laihaksi, merkitään asia tiedoksi, vaikka juuri itse asian kehittämiseen pitäisi kiinnittää huomiota. Jossakin meillä tulisi olla se joukko, joka tätä keskustelua käy.

Toinen kysymys koskee yhteisöllisyyttä. Mielestäni tämä kysymys on jäänyt parokiaalikeskustelussamme liiaksi syrjään, vaikka se on yksi keskeisimpiä syitä koko kysymyksenasettelulle ja paljolti juuri siksi tämä asia on nyt jälleen kerran meidän edessämme. Yhteisöllisyys on olennaisen osa seurakuntaelämää, joten juuri yhteisörakenteen tukeminen ja uudistaminen on parokiaaliperiaatteen kehittämisen kenties tärkein tavoite. Seurakunta muodostuu alueelliseksi yhteisöksi erityisesti siellä, missä asukkaiden elämäntapa pysyy muuttumattomana, liikkuvuus on vähäistä ja seurakunnan alue on pieni. Pienissä seurakunnissa tällainen yhteisöllisyys on yhä luontevaa. Lisääntyvä liikkuvuus, ihmisten elämäntapojen eriytyminen, yhtenäiskulttuurin sirpaloituminen ja monikulttuurisuus vähentävät asuinpaikkaan kiinnittymistä. Siten paikallisseurakunnan merkitys on heikentynyt erityisesti suurissa kaupungeissa ja taajamissa, joissa seurakuntien rajojen hahmottaminenkin on monille vaikeaa. Tiedämme myös sen, että yhteisöllisyyden uusimmat muodot eivät perustu alueeseen tai sosiaaliseen kohtaamiseen, ne muodostuvat vaikkapa internetissä ja ovat entistä tilapäisempiä. Tämäntyyppinen virtuaalinen yhteys ja yhteisöllisyys on kirkollemme vielä aika tuore asia. Alueellisuudella ei välttämättä ole merkitystä, kun kokoontujina ovat esimerkiksi seurakuntien nuoret tai nuoret aikuiset, kielivähemmistöjen edustajat tai herätysliikkeen jäsenet.

Pystyykö kirkkomme vastaamaan odotuksiin uudenlaisesta yhteisöllisyydestä, joka ei perustu asuinosoitteeseen? Miten me tästä näkökulmasta käsin kehittäisimme parokiaaliperiaatetta? Miten, edelleen pitäen pohjana tuota monella tavalla, niin kuin edellä halusin kuvata, tärkeäksi näkökulmaksi osoittautunutta ja perustaksi osoittautunutta parokiaaliperiaatetta, mutta kykenisimme vastaamaan samalla näihin uusiin yhteisöllisyyden odotuksiin? Kirkon haasteena on kyetä yhdistämään moderni yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Se merkitsee sellaista yhteisöä, jossa erilaisille yksilöille on tilaa. Tästä viime vuosikymmeninä nousseesta yksilöllisyydestä ja sen korostumisesta on tullut varsin pysyvä ilmiö, joten sitä vastaava uusi yhteisöllisyyskin on rakennettava sen ehdoilla. Onkin syytä tehdä ero käsitteiden yhteisöllisyys ja kollektiivisuus välillä. Tuo kollektiivisuuden taustalla oleva latinan sana merkitsee suomeksi "määrätä koolle, kutsua tai sitoa yhteen", näin se ikään kuin viittaa pakkoyhteisöön. Sen sijaan yhteisöllisyys puolestaan juontuu latinan sanasta communico, joka merkitsee "tulla osalliseksi, tehdä yhteiseksi tai jakaa yhteisestä". Miten me pääsisimme tällaista pakkoyhteisöajattelusta osallisuuden yhteisöön? Paluuta vanhaan yhteisöllisyyteen ei enää ole. "Meidän kirkko - osallisuuden yhteisö" onkin kirkkomme strategian osuva nimi, se osoittaa sen suunnan johon meidän tulee kulkea. Mutta miten kehitämme parokiaaliperiaatteelle rakentuvaa seurakuntamallia siten, että se ottaa huomioon erilaisen yhteisöllisyyden tarpeen ja rakentuu osallisuuden yhteisöksi? Tämä on olennainen kysymys kirkkomme tulevaisuudelle ja siten käsittelyssämme oleva asia jää yhä elämään, sillä tähän me emme kyllä ole vielä löytäneet vastausta, emme ole kunnolla edes sitä keskustelua aloittaneet.


Tillbaka