Inlägg



Mäkinen Kari, arkkipiispa

Rubrik:
Sessionen öppnas

Plenum:
Måndagen den 4 november 2013 kl. 10.45

Text:
Arvoisat kirkolliskokousedustajat, ärade kyrkomötesombud.

Syyskuussa julkaistiin hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin viides raportti. Raportin viesti on selkeä ja karu. Kasvihuonekaasupäästöt, jotka 95 % varmuudella aiheutuvat ihmisten toiminnasta, muuttavat paraikaa maapallon ilmastoa peruuttamattomasti. Muutokset ovat verrattain nopeita. Jos päästöt kasvavat nykyistä vauhtia, lämpötila maapallolla nousee 3 - 5 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Se merkitsee elämän olosuhteiden ratkaisevaa muutosta. Muutoksesta kärsivät eniten ne, joilla ei ole varaa sopeutua. Se on jo todellisuutta, vaikka meille täällä ilmastonmuutos on vielä ensi sijassa yli 800 tutkijan välittämää tietoa, jonka paikkansa pitävyydestäkin saatamme keskustella. Kansainvälisistä ponnisteluista ja asetetuista tavoitteista sekä ilmasto- ja ympäristötietoisuuden lisääntymisestä huolimatta kasvihuonekaasupäästöt eivät ole vähentyneet. Lähes koko aineellinen hyvinvointi, jonka kasvattaminen on ollut viime vuosisatojen suurin kehityshanke maailmassa ja jonka hedelmiä me paraikaa nautimme, perustuu fossiilisten polttoaineiden käytölle ja siten hiilipäästöille. Tästä syystä muutoshaaste on suurempi kuin mikään muu tähän asti ihmiskunnan historiassa. Haaste sinänsä ei ole uutinen, ja ilmastopaneelin raportti häipyikin otsikoista suhteellisen nopeasti maailman muiden akuutisti dramaattisempien ongelmien tieltä. Monet tahot, niin valtiolliset päättäjät kuin talouselämä ja kuluttajat, myös kirkot, ovat kuitenkin jo aiemminkin eri tavoin pyrkineet ottamaan haasteen huomioon. Oma kirkkomme on mm. ilmasto-ohjelman, ekopaastokampanjan ja ympäristödiplomien kautta pyrkinyt olemaan mukana vastuunkannossa.

Den femte rapporten från den mellanstatliga panelen för klimatforskning har ett klart budskap. De av mänskan förorsakade klimatgaserna håller på att förändra jordens klimat på ett bestående sätt. Förändringarna påverkar mest dem som inte har råd att anpassa sig. När man läser rapporten kan man i den känna igen samma raka, oförskönade budskap som hos Gamla Testamentets profeter. Statliga beslutsfattare, ekonomer, konsumenter och också vår kyrka har på olika sätt försökt beakta utmaningen. Det oaktat har växthusgaserna inte minskat.

Kun luen ilmastonmuutospaneelin tutkijoiden viileän analyyttistä viestiä, se tuntuu ravistelevan syvemmältä kuin vaatimus kestävää kehitystä edistävistä toimista. Ravistelu koskee myös kirkkoa. Tunnistan raportissa samaa kaihtelemattomuutta, joka on ominaista Vanhan Testamentin profeetoille. Profeetat asettivat ympäröivän todellisuuden Jumalan tahtoa vasten ja paljastivat sen, mikä särki Jumalan tarkoittaman elämän. Niin ilmastotutkijat nyt tekevät. Heidän viestinsä on tämän päivän profeetallinen viesti.

Viesti haastaa kirkkoja unohtamaan luonnontieteen ja kristinuskon väliset jännitteet ja historialliset ristiriidat. Tässä olemme samassa rintamassa. Kirkkojen profeetallinen viesti maailman elämän puolesta ei ole eri kuin ilmastopaneelin tutkijoiden. Päinvastoin, kirkkojen on toimittava kaikupohjana tämän päivän profeettojen huudolle, ettei se huku maailman tapahtumien ja ongelmien loputtomaan virtaan. Ilmastonmuutos liittää meidät tiiviisti yhteen. Kun sanon meidät, tarkoitan koko ihmiskuntaa. Kristityn hiilijalanjälki ei eroa ateistin hiilijalanjäljestä. Vaikutus on sama. Ilma jota hengitämme ja tuuli joka puhaltaa eivät tunne kansallisia rajoja eivätkä kirkko- ja uskontokuntien rajoja.

Tätä taustaa vasten on ilmeistä, että kirkko, joka keskittyy puolustamaan omia asemiaan ja on huolissaan ensi sijassa itsestään, oppinsa puhtaudesta ja kannatuspohjansa laajuudesta, on kadottanut identiteettinsä, suola on käynyt mauttomaksi. Kirkko on olemassa maailmaa ja maailman elämää varten, ei itseään varten. Tutkijoitten raportti perustuu elollisen ja elottoman luonnon merkkien tarkkaan tunnistamiseen. Sitä ajatellen muistan, mitä Jeesus sanoi seuraajistaan: ”Jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” Nyt ääni kuuluu jäätiköiltä, merivedestä ja ilmavirtauksista.

Lynn White, yksi ympäristötietoisuuden herättäjistä, nosti 1960-luvulla esiin kysymyksen, onko kristinusko ihmiskeskeisenä uskontona osittain syyllinen kulttuurimme vääristyneeseen luontosuhteeseen, jonka seurauksista myös ilmastonmuutoksessa on kyse. Väitteestä on kiistelty ja se on kiistetty. Mutta se on osaltaan havahduttanut kirkkoja ympäristövastuuseen ja tunnistamaan luomisuskon merkityksen. Pidän kuitenkin syyllisten etsimistä tällä tavoin turhana. On kuin Adam ja Eeva kinastelisivat ja osoittelisivat toisiaan: tuo se oli. Teknisesti kehittyneen ja taloudellisesti vauraan maailman osan kirkkoina olemme joka tapauksessa osa sitä elämänmuotoa, joka on johtanut tähän tilanteeseen. Emme voi irtautua siitä, emme katsella ulkoa, emme osoittaa moraalista ylemmyyttä emmekä vaieta.

Ajattelen Saksan protestanttisten kirkkojen itsearviointia toisen maailmansodan jälkeen. Silloin ei riittänyt vedota tunnustuskirkon vaikutukseen, ei marttyyreihin, ei kristittyjen kriittisiin ääniin. Stuttgartin synnintunnustuksessa 1945 kirkot tunnustivat osallisuutensa: me olimme siellä, me olemme osa sitä historiaa, joka on ihmisen häpeä ja kauhistus.

Vähän myöhemmin, 1949, niin ikään saksalainen Heinrich Böll julkaisi romaanin ”Adam, missä olit?”. Se jatkoi samaa itsekriittistä arviota taustana Raamatun alkukertomukset. Romaani on kertomus ihmisestä sodan kauheuden keskellä, yhtaikaa uhrina ja osallisena. Siinä kaikki verukkeet ja pyrkimykset selittää asioita murenevat. Ulkopuolista ei ole. Jumala kysyy, niin kuin Jumala kysyi ensimmäiseltä ihmiseltä, joka häpeillen yritti paeta syötyään hyvän ja pahan tiedon puusta: Adam, missä olet? Ihminen, missä sinä olet? Niin Jumala kysyy nyt, kun elämän olosuhteet muuttuvat ilmaston lämmetessä: Adam, missä sinä olet, missä sinä olit, kun tämä tapahtui?

En halua syyllistää. Siihen ei ole mitään syytä. Syyllistäminen on mahdollista vain ulkopuolelta. Sen sijaan vauraan maailman kirkkojen on mahdollista nöyrästi tunnustaa, että meistä on kysymys, me olimme siellä, me olemme osa. Verukkeita ei ole, ei edes se, että me vain elämme elämäämme niin kuin on meille mahdollista, emme ole tarkoituksella pahoja ihmisiä tai tuhoamassa elämää. Olemme vain halunneet elämästä täällä vähän parempaa. Se kaikki on totta.

Med Heinrich Böll har kyrkan orsak att fråga vilken roll kyrkan spelar i klimatförändringen. I Bibelns urberättelser frågade Gud Adam: Var är du? Också kyrkan har anledning att ödmjukt erkänna att frågan ställs också till den. Det är tid att tillsammans med stater och företrädare för det ekonomiska livet och kulturlivet erkänna sin skuld och bära sitt ansvar. Det är förutsättningen för all djup och oundviklig förändring.

Ajattelen, että kirkot voivat olla niitä, jotka kutsuvat valtioita, talouselämää, kaikkia toimijoita, koko meidän kulttuuriamme ei vain parannukseen ja oikeudenmukaisen vastuun kantamiseen, vaan myös yhteisen osallisuuden tunnustamiseen ja katumukseen. Se on kaiken muutoksen syvä ja välttämätön tausta. Rohkeus ja muutos edellyttävät nöyryyttä. Nyt on sen aika.

Ajoin tänne tänä aamuna omalla autolla, kuulun niihin tässä maailmassa jotka kuluttavat suhteellisesti ottaen tavattoman paljon, toisinaan teen sen eettisin valinnoin, toisinaan en. En voi enkä osaa astua tästä kaikesta ulkopuolelle. Sitä ajatellessani kuulen Jeesuksen äänen, alakuloisen ja loputtoman myötätuntoisen: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.”

Heinrich Böllin ”Adam, missä olit?” on myös romaani voimattomuudesta, yhden ihmisen voimattomuudesta maailman suurten voimien virrassa. Tunnistan tämän voimattomuuden, kun näen miten vaikeaa kansainvälisten ilmastosopimusten aikaansaaminen on, miten kaukana ovat tavoitteet niin muutoksen hillinnän kuin siihen sopeutumisenkin osalta. Tunnistan sen, kun näen taloudellisten etujen kyltymättömän voiman, joka työntää niin usein luomakunnan kestokyvyn toisen luokan kysymykseksi nopeiden voittojen rinnalla. Ymmärrän sietämättömän ristiriidan: fossiiliseen energiaan ja kulutukseen perustuva kasvu ei voi jatkua, mutta sen pysäyttämisestä kärsivät ensin kaikkein heikoimmassa asemassa olevat. On monia perusteita ajatella, että olemme tiellä, joka ei pääty hyvin, ei voi päättyä. Ja siinä yhden ihmisen tai yhden kirkon toimet ovat kovin pieniä, ja maailma kovin ristiriitainen ja monimutkainen, eikä kaikkia arkisten toimienkaan vaikutuksia voi ennakoida. Tämä voimattomuus on nähtävä ja tunnustettava. Se voi olla jopa tärkeämpää kuin moraalisten vaatimusten esittäminen. Rohkeinta ja vaativinta saattaakin olla katsoa kaihtelematta todellisuuden monimutkaisuutta ja ristiriitaisuutta, eikä kääntää katsetta pois tai etsiä suoria ratkaisuja ja selityksiä. Siksi tarvitaan kirkkoa, joka seisoo levollisesti ja suostuu myös ymmällä oloon, epävarmuuteen ja moraaliseen ristiriitaisuuteen. Se saattaa olla meille kirkossa vaikeaa. Olemme tottuneet selittämään ja antamaan vastauksia ja ohjeita. Nyt on suostuttava sietämättömän vaikeaan todellisuuteen, joka ei katoa selittämällä. Siinä, sen keskellä, Paavali sanat ovat rohkaisevat: ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia.”
När vi ser vår litenhet och maktlöshet i strömmen av världens starka krafter är det viktigt att vi inte söker snabba lösningar eller vänder bort blicken. Vi kallas att som kyrka stå lugna och mitt i osäkerheten uthärda det outhärdliga, den moraliska motstridigheten och ofullständigheten. Paulus ord uppmuntrar oss när han säger att han alltid är ansatt, men inte kringränd, rådvill, men inte rådlös. I sista hand är det fråga om vårt hopp.

Viime kädessä on kysymys toivosta. Tietoa meillä on, mutta viime kädessä on kysymys toivosta. Ilmastoraporttia lukiessa olen ajatellut toivoa kolmesta näkökulmasta.

Ensinnä toivo on arkista toivoa. Se on arjen jatkumista ja jatkamista, työntekoa, rakentamista, lepäämistä, lasten vaatettamista. Jos nämä lakkaavat, toivo ja elämänusko ovat kadonneet. Siksi arjen jatkumisesta ja pienistä asioista on pidettävä kiinni. Sen rinnalla ekopaaston ja seurakuntien ympäristöohjelmien kaltaiset teot vahvistavat toivoa. Ne ovat ihmisen kokoisia ja ne luovat luottamusta elämään ja huomiseen. Samalla tavoin toivoa ylläpitävät tutkijat, jotka ponnistelevat hiilineutraalin energian kehittämisessä taloudellisesti kannattavaksi, yritykset, jotka laativat ympäristöohjelmiaan, päättäjät, jotka laativat ilmastolakia ja ilmastostrategiaa, valtioiden edustajien neuvottelut, joilla tähdätään vuoden 2015 ilmastokokoukseen. Ja ne, jotka hellittämättä vaativat oikeudenmukaisuutta ja kyltymättömän talouden vallan rajoittamista. Kaikelle tälle on syytä antaa päättäväinen ja luja tuki. Tämä on toivon ylläpitämistä. Tämän toivon ylläpitäminen ei ole kristittyjen yksinoikeus.

Toiseksi ajattelen toivoa, joka on mahdollisimman kaukana toiveikkuudesta ja sokeasta kehitysuskosta. Ajattelen Kristusta, joka on siellä missä kaikki toivo on mennyt eikä hyvistä teoista ole mitään jäljellä. Hän on siellä, missä ovat ilmastonmuutoksen uhrit. Kun maailmaa ja elämää liikuttavat voimat tuntuvat liian suurilta, siirryn mielessäni sen krusifiksin luo, joka on minulle kaikkein läheisin. Se on keskiaikainen veistos Ulvilan kirkossa. Siinä Kristus katsoo vähän alaviistoon, ja kasvoissa on sanomatonta alakuloa ja voimattomuutta. Ei siis lempeyttä, ei rohkeutta, ei suurta tuskaa, ainoastaan alakuloa. Hän on niiden Kristus, jotka eivät jaksa kantaa maailman murhetta mutta tuntevat sen painon.

Kolmanneksi toivo on siinä, että tässä ei ole kaikki. Se on ylösnousemuksen toivoa. Maailma ei ole suljettu tila, jonka sisällä hallitsevat kylmät luonnonlait ja rationaalisesti laskettavat tieteen ja talouden ehdot ja lainalaisuudet. Mielikuvitus, Jumalan lahja, olipa kyseessä taide tai leikki, puhkoo koko ajan aukkoja ja ovia suljetulta näyttävään maailmaan. Mutta niin tekee myös ja ennen muuta rukous. Rukous on avautumista toiseen maailmaan, toisen maailman äänen kuuntelemista. Jos kukaan ei rukoilisi, maailma olisi suljettu ja kylmä. Kirkko pitää toivoa yllä yksinkertaisesti olemalla rukoileva kirkko. Sellaista toivo on. Hiljaista, totuudellista ja lujaa. Ilman sitä kirkollakin on vain moraalisia vaatimuksia. Toivo katsoo kaihtelematta sitä, mikä on totta, ja levollisesti tietää: Kuitenkin Jumala on. Jumalan on taivas ja maa. Saksassa, jo ennen kirkkojen synnintunnustusta ja Heinrich Böllin kysymystä ”Adam, missä olit?”, Dietrich Bonhoeffer kirjoitti silmiensä edessä pelkkä seinä, suljettu tila, ei yhtään valoa eikä ovea. Hän kirjoitti: ”Jos ahdistuksen tie on edessämme - vahvista ääni toisen maailman.”

Med dessa ord och tankar förklarar jag den här sessionen öppnad. Näillä ajatuksilla avaan tämän istuntokauden ja toivotan teidät edustajat ja muut läsnäolijat tervetulleiksi kirkolliskokouksen työskentelyyn.


Tillbaka