Inlägg



Simojoki Pekka, edustaja

Rubrik:
Kyrkan 2020 - Framtidsredogörelse för Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland, allmänna utskottets betänkande 4/2011 om kyrkostyrelsens framställning 11/2010 - Fortsatt behandling

Plenum:
Onsdagen den 9 november 2011 kl. 18.00

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kollegat. Aloitan vanhaan seemiläiseen tapaan tarinalla. Vein autoni katsastukseen. Se on minulle kova paikka, koska olen huono automies ja siellä tulee aina ongelmia. Sieltä se virkamies tuli puku päällä, näin jo kaukaa, että se hymyilee. Tiesin, että hän nauraa minun autolleni jo valmiiksi. Hän tuli lähelle, heilautti kättään ja sanoi: "Terve, taas myö nähtiin". Murisin hänelle jotain, että "terve, terve". Sitten hän katsoi minua ja sanoi: "Simojoki, me ollaan nähty ennenkin, etkö muista. Musiikkimies olen minäkin". Siinä kohtaa tajusin, että tämä katsastusmies on ihan oikeasti ystävällinen ihminen. Me istuimme sitten autoon ja ajoimme sisään, katsottiin iskareita ja jarruja ja sitten alkoi tulla tarinaa. Muistan siitä muutamia otteita. Hän kertoi näin: "Tiedätkö, yhtenä päivänä, tänne tuli nainen, toi autonsa katsastukseen ja mä näin papereista, että sillä oli synttärit. Arvaa mitä mä tein? Kun mä palautin ne paperit, mä tempasin sille kevätlaulun". "Siis sä lauloit sille". "Juu, lähti tosi liikuttuneena". Ajattelin, että varmaan lähti. Onko sinulle koskaan laulettu kevätlaulua katsastuksessa? Sitten hän jatkoi ja kertoi: "Tänne tuli yhtenä päivänä vanha rouva, joka pelkäsi niin kamalasti, että oli koko aamun rukoillut: "Jumala, anna mulle uskovainen katsastusmies". "No, minullehan se sattui ja meillä oli vanhan rouvan kanssa aivan mahtavat keskustelut." Sitten hän vähän vakavoitui ja sanoi: "Juu, yhtenä päivänä tuli sitten suomalainen nelikymppinen mies, joka oli ihan hajalla, sillä oli äiti kuollut. Tiedätkö, kuule, me käytiin miesten kesken niin mahdottoman hienot keskustelut. Katsastusvuoro kyllä venyi, mutta meillä oli aivan mahtavat keskustelut. Mä jopa luin hänelle yhden runoni, minkä mä olin tehnyt, aivan hengellisen runon, ja minusta tuntui, että se kolahti kaveriin. Voi, kun mä olisin halunnu antaa hänelle sen runon, mutta mulla ei ollu siitä printtiä. Mutta tiedätkö, kävi niin hyvin, että sen kaverin auto ei menny läpi. Hän joutui tulemaan uudestaan ja minähän olin sitä runon kanssa odottamassa".

No, sitten me mentiin ulos. Minun autoni tällä kertaa pääsi läpi, mutta en päässyt pälkähästä, nimittäin meillä meni varmaan vielä kymmenen minuuttia siellä ulkona, kun istuttiin autossa. Hän lauloi minullekin sen kevätlaulun. Sitten hän luki minullekin sen runon ja aivan lopuksi hän sanoi strategiset sanat, sanat, jotka jäivät soimaan minun päähäni. Hän sanoi näin: "Ihmiset sanoo, että katsastusmiehen homma on tämmöistä typerää auton rassaamista. Ei muuten ole! Jumala lähettää joka päivä aivan tavattoman mielenkiintoisia ihmisiä. No, nähdään taas vuoden kuluttua". Ja kaveri lähti seuraavan kimppuun.

Ajelin kotiin ja olin jotenkin aika hämmentynyt ja ihmeissäni. Yhtäkkiä tajusin, että tavallinen katsastusmies oli opettanut minulle tärkeitä asioita. Tajusin, että tämä katsastusmies omalla tavallaan palautti minulle uskon kirkon tulevaisuuteen. Hän oli kuin toivon merkki monien huonojen uutisten keskellä, ja uskon, että kun pidetään silmät auki, niitä toivonmerkkejä tulee vastaan yllättävän paljon yllättävissä paikoissa. Tapasin häntä myöhemminkin ja oikein piti tarkistaa, että kaveri oli ihan kunnon luterilainen, uskokaa tai älkää. Tosin hänellä oli jotain epäilyttäviä yhteyksiä Kansanlähetys-nimiseen äärikristilliseen järjestöön. Mutta ei kukaan ole täydellinen. Tämä kaveri näytti minulle konkreettisesti sen, mitä tarkoittaa, kun tavalliset kirkon jäsenet elävät todeksi sen, mitä uskovat. Mitä se on, kun tavalliset kristityt vievät Jumalan todellisuuden keskelle ihmisten arkea luonnollisesti ja hymyillen. Samalla tajusin senkin, että kyllä siihen vielä melkoinen kulttuurivallankumous tarvitaan ennen kuin tämä meidän 'kirkko'-niminen, usein niin kasvoton palvelulaitos saadaan muuttumaan 'kirkko'-nimiseksi yhteisöksi, jossa seurakuntalaiset eivät enää ole asiakkaita eikä yleisöä. Uskon, että niitä toivonmerkkejä on onneksi. Ei se ole mahdotonta. Ehkä se jonain päivänä tapahtuu, ja silloin kirkko ei ole enää se, vaan me.

Haluan jakaa teille muutaman maankiertäjän ajatuksen liittyen tähän monella tavalla kehuttuun ja erinomaiseen tulevaisuusselontekoon. Erityisesti haluan tuoda terveiset eräältä henkilöltä, jolla oli suuri huoli kirkosta ja sen tulevaisuudesta. Hän oli minulle erittäin tärkeä henkilö, ja uskallan väittää, että kyseessä oli ehkä meidän kirkkomme merkittävin vaikuttaja viimeisten viidenkymmenen vuoden ajalta. Moni varmaa arvaa, kenestä puhun. Hän oli ystäväni evankelista Kalevi Lehtinen. Heinäkuun alussa minulla oli kunnia olla mukana hänen viimeisellä missiokeikallaan Seinäjoki-areenalla. Hän siis puhui, minä lauloin. Kun kohtasimme, hän hymyili ja rutisti minutkin tapansa mukaan niin, että kylkiluut rutisivat. Mutta en voinut olla huomaamatta, kuinka kuihtunut tämä vanha, paljon nähnyt ja kärsinyt saarnamies oli. Kun hän puhui ehkä noin 5000 kuulijalle, näytti siltä, että evankelista-parka ei edes enää pysy pystyssä, mutta kyllä hän pysyi. Katse oli yhä kirkas, innostus tarttui ja sanoma oli selvä. Hän ei tapansa mukaan koskaan väsynyt kehumaan Vapahtajaansa. Viimeinen näky, kun kiireessä poistuin areenalta, jäi mieleeni. Jälleen kerran lukemattomat ihmiset polvillaan alttarilla sielunhoitajan kanssa Vapahtajan edessä, eikä siinä touhussa kyyneliä säästelty. Jotenkin sekin näky antoi uskoa kirkon tulevaisuuteen.

Niin kuin tiedämme, Kalevi Lehtinen kutsuttiin kotiin kahta viikkoa myöhemmin lenkkarit jalassa kesken juoksulenkin. Kun tieto vanhan evankelistan kuolemasta levisi, muistan Kotimaa 24 sivuston kirjoittaneen, että kyseessä oli kuulemma vaikuttaja "kirkon marginaalista". En mahtanut sille mitään, silloin oli ihan pakko kysyä: Jos tämä evankelista todella oli kirkon marginaalissa, niin hyvänen aika, missä on kirkko? Lehtisen Kale on vaikuttanut minuun suuresti ja ehkä satoihin tuhansiin suomalaisiin, ehkä luultavasti enemmän kuin me kaikki yhteensä. Täälläkin on varmasti monia, jotka voivat kertoa samaa. Hän yritti loppuun saakka saada meihin nuoriin ja väsyneisiin tarttumaan innostavan unelman kirkosta, joka lähtee liikkeelle ja rakastaa ihmiset Jeesuksella. Sellaisesta kirkosta, joka lähtee bunkkereista maailmalle ja vie mullistavan sanoman mukanaan. Muistan, kun hän joskus vertasi kirkon todellisuutta jalkapallo-otteluun. Kentällä juoksee 20 miestä, jotka kipeästi kaipaisivat lepoa, katsomassa istuu 50 000, jotka kipeästi kaipaisivat liikuntaa. Hän halusi erityisesti herättää henkiin ja pelastaa meidän kirkossamme yhden uhanalaisen lajin eli evankelistat. Hänen unelmansa oli väkevän missionäärisyyden läpäisemä kirkko. Niin kuin tiedämme, kasvavat kirkot ovat aina missionäärisiä.

Kun lueskelin junassa valiokunnan mietintöä ja tätä selontekoa, Lehtisen ajatukset tulivat väkisin mieleeni koko ajan. Selonteko ja mietintö ovat monin tavoin erittäin ansiokasta tekstiä, niistä löytyy hyvää analyysiä ja pohdintaa. Meidän kirkollamme on paljon vahvuuksia, esimerkiksi diakonia- ja nuorisotyö, johon itse usein työssäni törmään. Ne ovat todella ajassa mukana. Myös johtopäätökset ovat oikeansuuntaisia ja sitä minun kaipaamani missonäärisyyttäkin löysin. Se täytyy tunnustaa, että kovasti iloitsen myös, kun luin piispojen kannanottoja tähän selontekoon. Esimerkiksi nämä ajatukset: "kehitetään seurakuntatyötä entistä tavoittavampaan suuntaan" tai että "lähetys on kirkon olemassaolon varsinainen syy ja olemisen tapa". Ne tuntuivat todella hyviltä. Mutta samalla mietin, että mitä tuo kaikki käytännössä tarkoittaa. Se onkin jo paljon epäselvempää. Miten nuo ajatukset saa jalkautettua? Se tuntuu meidän kirkossamme välillä kummallisen vaikealta tai ainakin siitä ollaan kovasti eri mieltä. Olen vuosien aikana ihmetellyt sitä lähes traumaattista suhdetta, mikä meidän kirkollamme tuntuu olevan esimerkiksi sanaan "evankeliointi". Tuntuu, että se on joillekin suorastaan kirosana, joka tarkoittaa lähinnä jonkunlaista luterilaiselle sopimatonta väkisin käännyttämistä. Vielä siteeraan vanhaa Lehtistä. Hän antoi evankelistalle uuden nimen: "valtuutettu ilosanoman tuoja". Kuulostaa erittäin paljon paremmalta. Hänen kanssaan kun juttelin ja häntä kuuntelin, hänelle evankeliumi oli yksinkertaisesti sitä, että me teemme kaikkemme, jotta ihminen ja Jeesus Kristus saisivat kohdata. Kristus hoitaa loput. Ei siihen ole mitään lisättävää. Se on meidän ainoa tehtävämme. Se kelpaa varmasti myös luterilaiselle. Lopulta kaikki muu on lillukan varsia. Kirkon ainoa tehtävä on elää, toimia, tehdä työtä niin, että tavallinen suomalainen ja Jeesus Kristus kohtaavat toisensa. Kaikki muu tulee mukana. Mietin, että olisiko nyt aika tunnustaa, että meidän maamme on tänä päivänä lähetyskenttä. Olisiko nyt aika nostaa kissa pöydälle ja uskaltaa tehdä kirkolle, uskaltaisiko tuota sanaa oikein sanoa, evankelioimisstrategia. Hienoa toki on, olen ollut mukanakin, että jopa muutama kirkon evankelioimiskonferenssikin on jo nähnyt päivänvalon. Voisiko se olla vielä jotain enemmän, pitkäjännitteistä ja määrätietoista?

Muistan nuoruudestani Ambomaalla, että siellä oli jokaisella pienellä puskaseurakunnallakin omat työhön siunatut evankelistat. Evankelistat, jotka yleensä olivat maallikoita. Ihmettelen vaan, että mihin me olemme heidät kadottaneet. Eikö sellainen työntekijäryhmä löydy myös Raamatusta? Mitäs jos lähdettäisiin vaikka liikkeelle siitä, että kirkko alkaisi kouluttaa maallikoista näitä evankelistoja? Toinen asia, mitä olen miettinyt, on kaksi termiä. Semmoiset hienot termit kuin "perustyö" ja "kansankirkko". Niilläkin tuntuu olevan vaikka minkälaisia tulkintoja. Olen nimittäin kuullut niin monta kertaa ja nähnyt, että kun jotkut innokkaat, usein maallikot, kehittelevät jotain ulospäin suuntaavaa toimintaa, tapahtumaa, missiota tai kampanjaa, pian tulevat viisaat ja jyräävät sen maan rakoon. No, puhumattakaan jos siinä sattuu olemaan mukana niitä vapaita veljiä. "Se ei ole kirkon perustyötä", tuttu lause. Tai, että "se ei sovi kansankirkolliseen ajatteluun", vielä tutumpi lause. Näistä löytyy kyllä esimerkkejä ihan tarpeeksi viime ajoiltakin. En malta olla ottamatta esimerkiksi tuota paljon puhuttua pääkaupunkiseudun mediamissiota. Siihen ei moni meidän luterilaisen kirkkomme seurakunta voinut osallistua, kun se ei kuulemma sopinut kansankirkolliseen ajatteluun. Samaan aikaan pääkaupunkiseudulla on tänään jo puoli miljoonaa ihmistä, jotka eivät kuulu mihinkään seurakuntaan. No, muutamassa rohkeassa seurakunnassa kuitenkin tehtiin nopeat päätökset - tunnustan, että tämä kampanja tuli aika nopeasti. Siellä otettiin riskit ja lähdettiin mukaan. Olin parissa kolmessa mediamission tapahtumassa itse mukana soittamassa. Muistan yhdessä seurakunnassa, kun ihmettelin sitä innokkaiden vapaaehtoisten määrää, joka pyöri siellä ympäriinsä, kirkkoherra hymyili ja sanoi: "No, me ollaan saatu lainaksi noista muista seurakunnista, jotka eivät ottaneet osaa." Ihmiset halusivat olla mukana. Erään toisen mukana olleen seurakunnan edustaja totesi: "Tyhmiähän me olisimme olleet, jos emme olisi olleet mukana, kun meidän alueen ihmiset soittavat".

Olen usein ihmetellyt, että mikä ihme on se kansankirkko, joka kieltää meiltä luterilaisilta evankeliumin julistamisen. Yksi ystäväni ehdotti seurakunnassaan papille, että ruvettaisiin pitämään kirkossa uudenlaisia tilaisuuksia, jotta kirkosta vieraantunutta väkeä voitaisiin saada mukaan. Pappi oli vain todennut, ettei sellaisia tarvita, ne eivät ole perustyötä. Hän oli sanonut: "Ei sillä ole merkitystä tuleeko väkeä vai ei. Tärkeintä on se, että kirkossa rukoillaan ja kirkko on läsnä keskellä kylää." Siinäkö vastaus? Sitäkö on se kansankirkollinen ajattelu? Minusta se kuulostaa lähinnä keskiajan pimeältä katolisuudelta. Kuka se olikaan, joka aikanaan totesi, että "ei tässä maassa evankeliumia tarvita, riittää kun kirkonkellot soivat sunnuntaisin"? Olen kuullut jonkun sanovan myös, että "riittää, kun kirkossa on valot". Tällaisen Suomen maata ristiin rastiin kiertävän päässä tuollainen tulkinta ja ajattelumaailma on ihan käsittämätöntä. Se tuntuu olevan mahdollisimman kaukana ihmisten arjesta. Ei se kerta kaikkiaan riitä enää, että kirkonkellot soivat tai että kirkossa on valot! Se aika on jo takana. Olen myös huomannut, että tulevaisuudesta puhuttaessa moni tuntuu kuin hukkuvan otteella tarttuvan tuohon sinänsä hienoon ja kauniiseen ajatukseen ja käsitteeseen 'kansankirkko'. Sitä hoetaan kuin mantraa. Kyllä minä tiedän ja iloitsen, kuinka paljon kansankirkko on tuonut hyvää ja siunausta tälle maalle ja itse, jos minulta kysytään, soisin sen pysyvän. Iloitaan siitä niin kauan kuin se on mahdollista, mutta pitäisikö meidän tänään ennemminkin kysyä, mitä on olla kirkko kuin epätoivoisesti uskotella, että kansankirkko on ja pysyy aamen ja iankaikkisesti.

Ei kuulkaa tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja, jos uskaltaa sanoa, että ehkä viidenkymmenen, ehkä seitsemänkymmenen vuoden kuluttua meillä ei enää ole kansankirkkoa. Uskon, että meillä on kirkko, ja toivottavasti se kirkko on eteenpäin katsova, missionäärinen ja kasvava kirkko. Muistaakseni evankelista Lehtinen joskus totesi jotenkin näin: "Pelkään pahoin, että kansankirkko tulee kuolemaan, mutta uskon, että luterilainen kirkko selviää, ja tiedän, että Kristuksen kirkko kestää ja voittaa". Paljon olemme kuulleet täällä puhuttavan, että me kuulemme "heikkoja signaaleja". Täytyy tunnustaa, että lopulta en tiedä, mitä ne heikot signaalit ovat, mutta välillä ihmettelen sitä, kuinka me niin huonosti kuulemme niitä vahvoja signaaleja, jotka tulvivat joka paikasta. Tämä maa ja tämän maan ihmiset kaipaavat enemmän kuin koskaan Jeesusta Kristusta ja sitä muutosvoimaa, mitä hän tuo tulleessaan. Me niin usein toteamme alistuneesti, että "no, tämä on nyt päivän trendi, josta kärsivät myös puolueet ja urheiluseurat, väki ei vaan tule, ei tule kun ei tule". Minä väitän, että tämä ei pidä paikkaansa! Ihmiset ovat tänään niin yksinäisiä, niin rikkinäisiä, niin juurettomia, että heillä on aivan valtava tarve kuulua johonkin, johonkin, jossa välitetään. Kaipuu positiiviseen yhteisöllisyyteen on ihan suunnaton. Jos sitä ei kirkko tarjoa, kuka sitten tarjoaa. Ei ainakaan puolueet ja urheiluseurat. Minun mielestä siinä on se tuhannen taalan paikka, jos me vain sen näemme ja kuulemme. Karu totuus on vain se, että lampaat tulevat sinne, missä tarjotaan ruokaa. Nyt on aika katsoa peiliin. Nyt on aika jättää näpertely, uskaltaa rohkeasti uudistaa meidän tapamme ja käytäntömme ja mennä radikaalisti viemään evankeliumia sinne, missä ihmiset ovat, ja rakentaa koteja, missä leipää riittää.

Istuin jokin aika sitten konsertissa yleisön joukossa. Yhtäkkiä viereeni tuli nuori mies, joka kääntyi ja kuiskasi siinä konsertin kestäessäni korvaani ja sanoi: "Olin teidän konsertissanne yhdeksän vuotta sitten. Sinä kysyit, kuka haluaa seurata Jeesusta. Minä olin yksi niistä". Sitten se kaveri lähti hämärään. Jotenkin tajusin taas kerran, miksi on seurakunta ja miksi tätä työtä tehdään. Hyvät ystävät, minä uskon, että meidän kirkolla ei ole hätäpäivää, jos me vaan muistamme, miksi olemme olemassa. Meillä on hyvä tulevaisuus, jos me todella muistamme, että "lähetys on kirkon olemassaolon varsinainen syy ja olemisen tapa", niin kuin piispat viisaasti kirjoittivat.

Haluan omasta puolestani kiittää teitä vaihtelevasta ja mielenkiintoisesta kaudesta, ja niin kuin meillä muusikoilla on tapana, sanon tähän lopuksi, että "kiitos ja anteeksi".


Tillbaka