Inlägg



Simojoki Pekka, edustaja

Rubrik:
Partnerskapslagens följder för kyrkan; biskopsmötets utredning för kyrkomötet, kontitutionsutskottets betänkande 4/2010 om biskopsmötets framställning 2/2010

Plenum:
Torsdagen den 11 november 2010 kl. 9.15

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, rakkaat ystävät. Ajattelin säästää teitä puheelta ja laulaa, mutta en saanut lupaa siihen, ja tyydyn tähän ihan hyvällä mielellä, joudutte vaihteen vuoksi kuuntelemaan sitten puheen. Olen vain tällainen kitaran rämpyttäjä, en hyvä väittelijä tai suuri ajattelija, joten en aio pitää mitään esitelmää, niitähän täällä on kyllä ollut. Haluan kuitenkin jakaa muutaman ajatuksen siitä, mitä itse olen miettinyt tästä asiasta, ja, hyvät ystävät, ensimmäistä kertaa elämässäni olen kirjoittanut puheen! Tämä on minulle historiallinen hetki.

Kun joskus kaksikymppisenä nuorena miehenä uskonasia kolahti ja innostuin Jeesuksesta, lupasin Jumalalle, että pidän Raamatusta kiinni, maksoi mitä maksoi. Tämän lupauksen takia olen tässä ja tämän lupauksen takia olen kolmenkymmenen vuoden ajan kiertänyt maata kitara kainalossa. Olen saanut kohdata valtavan määrän ihmisiä, ehkä enemmän kuin kukaan tässä salissa. Olen saanut kulkea ja itkeä monien rinnalla. Nuo ihmiset ovat olleet heteroita, homoja, nuoria ja vanhoja, niin sanottuja kunnon kansalaisia ja rikollisia, laidasta laitaan, ihan tavallisia suomalaisia. Tämä kysymys homoseksuaalisuudesta ei ole kuitenkaan koskaan noussut kovasti esille tai ollut kovin ajankohtainen, vaikka ystäväpiiriin kuuluu myös muutamia rakkaita homoystäviä. He tietävät, että tuo Simojoki on 'patavanhoillinen', ja tietävät, mitä minä ajattelen, ja minä itse olen jättänyt asian heidän ja Jumalan väliseksi omantunnon asiaksi. Tätä teemaa en muista koskaan ottaneeni esille yhdessäkään julkisessa konsertissa, ja luulenpa etten otakaan. Olen ajatellut niin, että minun tehtäväni on julistaa evankeliumia, ei vastustaa jotain yksittäistä asiaa, ja edelleen lupaan, että keikalle lähden, oli kysyjä kuka tahansa. Uskon, että kun evankeliumia julistaa, Jumalan Sana tekee itse kussakin tehtävänsä. Jokainen voi tehdä ne omat johtopäätöksensä. Minä en rupea ketään Raamatulla lyömään.

Jouduin kuitenkin yllättäen pari vuotta sitten pysähtymään ja käymään syvemmin läpi tätä kysymystä. Tahtoisin viedä teidät pieneksi hetkeksi kesään 2008: Olin kuoron kanssa konserttimatkalla Euroopassa, Saksassa. Eräänä vapaailtana pidimme seurat, ja yllättäen, varoittamatta eräs laulajista tuli ulos kaapista. Tämä noin kolmekymppinen nuori nainen kertoi teini-iässä tajunneensa, että hän on lesbo, pojat eivät kiinnostaneet ollenkaan. Myöhemmin hän elikin monen vuoden ajan suhteessa toisen naisen kanssa. Hän oli kuitenkin syvästi kristitty ihminen ja kertoi koko ajan tienneensä, että tämä ei ole oikein eikä Jumalan tahto. Kun tuo suhde loppui, hän kertoi löytäneensä kristittyjä ystäviä, joiden tuen ja rukousten avulla hän kertoi käyneensä läpi pitkän eheytymis- ja paranemisprosessin. Tänä päivänä hän on naimisissa, pienen tytön onnellinen äiti ja laulaa alttoa minun kuorossani edelleen. Hän kertoi kyllä tietävänsä, että tänään ei ole muotia kertoa tällaisesta muutoksesta, eikä tietyissä piireissä hänen kokemukseensa tietenkään edes uskota, koska se kuulemma ei ole mahdollista. Hän tähdensi kuitenkin, ettei siitä välitä, sillä paranemisen kokemus oli todellista, eikä sitä häneltä voi ottaa pois. No, mennään pari viikkoa eteenpäin. Yllättäen minulle Suomeen palattuani soitti Aamulehden toimittaja. Hän pyysi kirkolliskokousedustajalta kommenttia siihen, kun julkisuuteen oli tullut tieto, että rovasti Liisa Tuovinen oli siunannut homoparin. Vastasin jotenkin näin: "En pysty sitä hyväksymään, koska Raamatun kanta on selvä." Korostin kuitenkin, että vaikka ihmisten tekemiä asioita emme voi hyväksyä, ihminen on itse aina, joka tilanteessa hyväksyttävä ja arvokas. Vastaus oli ilmeisesti väärä ja epämuodikas, sain kunnolla pitkin korviani yleisönosastossa. Tapani ei ole asiasta lehden palstoilla ruveta riitelemään, mutta sen verran ikävästi riepoteltiin, että asia jäi vaivaamaan. Jouduin oikeasti kysymään itseltäni kovia kysymyksiä. Olenko minä aivan pieleen ymmärtänyt tämän asian? Onko raamatuntulkintani ihan metsässä? Eikö Raamattu olekaan Jumalan sanaa? Eikö Pyhä Henki olekaan johtanut Raamatun kirjoittamista? Onko Jumala erehtynyt? Olenko minä jotenkin kylmä, julma ja suvaitsematon? Enkö rakasta lähimmäistäni? Nämä kipeät kysymykset pyörivät päässä monta päivää. Lopulta panin Jumalankin tiukoille ja vaadin häneltä vastausta, olen sen tehnyt monta kertaa aikaisemminkin. Kuulostaa ehkä yllättävältä, mutta sain vastauksen: Lähdin tapani mukaan kävelylle näiden ahdistavien ajatusten kanssa, kun näin erään tutun naapurinmiehen seisovan talonsa edessä. Kun hän näkin minut, hän kutsui minutkin pihalle, osoitti taloaan ja sanoi ylpeänä: "Katso, Pekka, tuota talon väriä. Olen juuri pessyt talon päädyn homepesulla. Huomaatko, mikä ero entiseen? Ajattele, minä olin jo unohtanut oman taloni värin kokonaan!" Kaveri seisoi hetken hiljaa, ja yllättäen hän jatkoi puhettaan: "Tiedätkö, Pekka, tämä talon pesu on ollut minulle kuin Raamattutunti. Tajusin, että tuo home on kuin synti, joka tulee pikku hiljaa pieninä annoksina elämään, ja lopulta me unohdamme siitä sen alkuperäisen värin." Tuntui kuin sydän olisi pysähtynyt, kun kuulin hänen sanansa. Vastasin hänelle: "Et ehkä tiedä, mitä sanoit ja mistä sanasi sait, mutta minä sain juuri vastauksen erääseen kipeään kysymykseen. Kiitos." En kertonut hänelle, mistä on kyse.

Hyvät ystävät, meillä on nyt kyse siitä, mikä on meidän talomme väri. Onko Jumalan Sana meidän uskomme perustus ja kuinka rohkeasti uskallamme sitä tulkita? Tiedättekö, missä ja minkälaiset seurakunnat ovat maailmassa kaikkein elinvoimaisimpia ja kasvavat tänään kaikkein nopeimmin? Tähän jo edustaja Riikonen viittasikin. Ne ovat suuri joukko erilaisia tunnustuksiin sitoutumattomia, karismaattisia ja helluntailaisia seurakuntia, erityisesti Etelä-Amerikassa, paikoin Afrikassa, Aasiassa ja erityisesti Kiinassa. Ja Intiassa myös. Olen saanut maailmaa kiertäessäni tutustua monien näiden kirkkojen ihmisiin. Niille vahvin tunnuspiirre on se, että ne ovat Raamatun suhteen erittäin konservatiivisia, lähes poikkeuksetta. Mutta ne ovat monet erittäin liberaaleja, kun on kyse muodoista, tavoista tai traditioista. Missä seurakunnat sitten heikkenevät, kuihtuvat ja jopa kuolevat tänä päivänä? Sen kyllä tiedämme. Ne ovat näitä suuria protestanttisia kirkkokuntia erityisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Niille tunnusmerkillistä on paikoin erittäin voimakas liberalisoituminen suhteessa Raamattuun, mutta samalla ne ovat muotojen ja tapojen suhteen usein erittäin konservatiivisia. Olen viime aikoina lukenut erään Kiinan vainotun kotikirkkoliikkeen johtajan, Veli Yunin kirjaa. Tämä mieshän on istunut vankilassa monta vuotta, ja häntä on kidutettu raa'asti uskonsa tähden. Hän kertoi, kuinka heiltä vietiin pois kaikki mahdollinen, kirkot takavarikoitiin, papit vietiin vankilaan, heille jäi vain Jeesus. Se riitti, sillä kaikesta vainosta huolimatta siellä on saatu kokea ehkä kristikunnan historian suurimmat herätykset. Puhutaan jopa yli sadasta miljoonasta kiinalaisesta kristitystä. Veli Yun totesi kirjassaan jotenkin näin, en muista sanatarkasti: "Teidän länsimaisten kirkkojen suurin ongelma on se, että te ette pidä Raamatusta kiinni. Siksi teidän kirkkonne ovat heikkoja ja tulevat surkastumaan". Jotenkin pelkään, että välillä olen näkevinäni näitä kuoleman merkkejä myös meidän rakkaassa kirkossamme.

Olen sydän sykkyrällä seurannut tätä viime aikojen keskustelua ja tunnustan, että olen joutunut itseltäni taas kerran kysymään ne samat kysymykset kuin pari vuotta sitten. Tästä asiasta on niin äärettömän helppo tehdä ihmisarvo- tai oikeudenmukaisuuskysymys, josta kukaan ajatteleva ihminen ei tietenkään voi olla eri mieltä. Tunnustan, että ymmärrän vastapuolen argumentteja, riipaisee syvältä monta kertaa, enkä väitä, että toisinajattelijat olisivat hylänneet Raamatun. Heillä on näköjään vain rohkeampi tulkinta asiasta. Mutta itse Raamattua lukiessani en vain kerta kaikkiaan ole löytänyt sellaisia laseja, millä musta valkoiseksi muuttuisi! Monessa asiassa olen ollut rohkea, mutta raamatuntulkinnassa tunnustan olevani erittäin arka. Yritän siitä lapsellisesti edelleen pitää kiinni. Mutta kun kuuntelen täällä puheenvuoroja - esimerkiksi monessa asiassa arvostamani Wille-piispan puheen aikana tuntui, että oma puhe romahti taas kerran - tunnustan, että ei tämä helppo kysymys ole. Moni viittaa Jeesuksen esimerkkiin, kuinka hän meni heikkojen ja syrjittyjen puolelle. Niin meni, mutta näyttää unohtuvan, että Jeesus toi mukanaan aina muutoksen! "Nyt on pelastus tullut tähän taloon", tai: "En minä sinua tuomitse, mene, äläkä enää syntiä tee." On puhuttu paljon rakkaudesta, mutta rakkauteen kuuluu myös totuus. Jos rakastamme ilman totuutta, se ei ole rakkautta. Se vie ihmiseltä myös muutoksen mahdollisuuden. Minä uskon muutoksen mahdollisuuteen tässäkin asiassa, mutta en ole sitä kenellekään väkisin tarjoamassa. Suurin syy siihen, että itse olen yhä tien päällä vuosi vuoden jälkeen on se, kun näkee, miten Jumala toimii, oikeasti, tänä päivänä. Ihmiset muuttuvat, enkä puhu pelkästään homoista vaan meistä kaikista muistakin, ihmiset muuttuvat, elämät muuttuvat, Jumalan Sana tuntuu merkillisesti toimivan.

Täytyy myöntää, että tämän kaiken vyörytyksen keskellä olen minäkin itselleni välillä yrittänyt vakuutella, että "tämä nyt on vain pikkujuttu, joka ei mitään muuta. Annetaan tässä asiassa hieman periksi, niin saadaan pelastettua kansankirkko". Kuka nyt haluaisi tieten tahtoen äärikonservatiivin leiman otsaan tai kuulla olevansa joku terroristifundamentalisti tai sekopää raamattuhörhö, valtakunnanfariseus tai ihmisten vihaaja? Mitä kaikkea tuolla onkaan tullut vastaan kun on lueskellut blogeja ja lehtiä. Kuitenkin minua pelottavat enemmän muutamat pienet sanat kuten Arkkipiispan tv-haastattelussa se pieni sana, "tämä on ensiaskel". Yleensä ensiaskelta seuraavat ne muutkin. Äskeisessä puheenvuorossa painotettiin sana "tässä tilanteessa", joka vähän viittaa siihen, että seuraavassa tilanteessa sitten tehdään jälleen uusia ratkaisuja. Jotenkin itseäni pelottaa raottaa ovea sellaiselle, mistä ei tiedä, mitä sieltä tulee. Muutaman vuoden kuluttua äänestämme kenties moniavioisuudesta, ehkä jonkun vuoden kuluttua äänestämme siitä, mikä on synti tai onko sitä ollenkaan. Ehkä joskus äänestämme siitä, tarvitaanko ristiä enää ollenkaan, kun syntiä ei ole ja sovitusta ei tarvitse. Ja silloin pelkään, että tämä isien kirkko hajoaa lopullisesti. Niin kuin moni kirkko on maailmalla tehnyt. Ruotsista näemme, että väki lähtee edelleen kovalla vauhdilla, vaikka kaikki kompromissit on tehty.

Maata kiertäessä olen saanut haistella myös toisenlaista ilmaa. Ehkä tämä kaikki onkin terveellinen tuuletus meidän kirkolle, ehkä se onkin ensiaskel toisenlaiseen muutokseen. Jos me nyt tässä tilanteessa joudummekin palaamaan takaisin alkulähteelle? Se on se sama lähde, jonka pohjalle luterilainen kirkko on rakennettu, mehän olemme aina olleet Sanan kirkko. Eräs rukoileva ystäväni totesi, että "tämä on vain terveellistä, jos väki lähtee toisesta ovesta, niin kohta uutta väkeä alkaa tulla toisesta ovesta, kun Jumala lähettää ja Raamatun Sana kolahtaa". Ihmisiä on heräämässä ja liikkeellä! Minä olen sen nähnyt joka puolella. Ja Raamattu kuluu ihmisten käsissä. Se kun on niin totta, mitä vanhat tapasivat sanoa: "Lampaat tulevat sinne, missä on ruokaa." Vaikka tämä esitys menisikin läpi, jaksan silti uskoa siihen, että se toisenlainenkin muutos on tulossa! Tämän kirkon puolesta kannattaa taistella, jos me edelleen pidämme Raamatusta kiinni, kynsin, hampain ja sydämin, vaikka yleinen mielipide huutaakin korviin: "Onko Jumala todella sanonut?"

Soitin vanhalle isälleni ja juttelimme tästä koko viime aikojen sotkusta. Lopulta kysyin häneltä: "Sano sinä nyt vanhana ja viisaana, mitä tässä pitäisi äänestää?" Vanha rovasti Simojoki totesi hiljaa: "Kuule poika, sinä äänestät, mitä omatunto sanoo. Silloin kun on mentävä suoraan, on turha tehdä mutkia."

Minulla on koko viikon soinut yksi laulu päässä, en sitä nyt ota, siteeraan vain ja lupaan, että yhtään säveltä ei tule. Tämä laulu on tehty kaksitoista vuotta sitten, en ole sitä tähän tilanteeseen tehnyt enkä tässä tarkoita ketään täällä olevia. Olen sen joskus omistanut Suomen valtiolle, mutta jotenkin tuntuu, että tässä on paljon asioita, jotka ehkä tänäkin päivänä osuvat kohdalleen.

"Mikä on se ajan henki, isännäksi päässyt renki,
jonka suuren pillin mukaan täällä tanssittava on?
Ajan henki meille määrää, mikä oikein on ja väärää,
eikä epäillä saa kukaan, se on vastustamaton.
Totuus löytyy vaikka mistä uuden ajan temppelistä.
Mitä teetkin, ei se haittaa, kaikki muutkin tekee niin.
Markkinoiden alttarille, työn ja rahan jumalille
moni sielunsakin laittaa, sydämensä kahleisiin.
Voima löytyy sisältäsi, toteuta vain itseäsi,
ajan henki lupaa sille, joka etsii Jumalaa.
Maista rohkeasti tästä kielletystä hedelmästä,
rakkautta kaipaaville ajan henki tarjoaa.
Kuka rikkoi lahjan parhaan, kuka päästi käärmeen tarhaan?
Täällä eivät mies ja nainen enää löydä toisiaan.
Eikä lapsikaan saa olla enää hiekkalaatikolla,
aikuiseksi pienokainen kasvaa ennen aikojaan.
- Valtakunnassa kaikki hyvin! vanha vartija huutaa silmin hämärtyvin
näkemättä mistä hyökkää vihollinen armoton.
Minne joutuu se valtakunta, jonka paimenetkin nukkuu syvää unta
näkemättä, huomaamatta, mikä hetki yöstä on?
Onko täällä vielä niitä, joille valheet eivät riitä?
Kuka yötä rohkeasti soihdullansa valaisee?
Onko vielä pasuunoita, valtakunnan vartijoita,
jotka aamunkoittoon asti muurin päällä taistelee?"

Kiitos.


Tillbaka