Inlägg



Jolkkonen Jari, piispa

Rubrik:
Komplettering av kyrkolagen och kyrkoordningen med bestämmelser om nya diakonämbetet (Kyrkostyrelsens framställning 1/2015) - Remissdebatten fortsätter

Plenum:
Torsdagen den 7 maj 2015 kl. 18.00

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Jouduin syksyllä viemään autokorjaamolle meidän perheen yksinkertaisen minibussin, jota naapurit vähän ilkkuen sanovat lahkobussiksi. Tehtäväksianto oli yksinkertainen: pyysin korjaamaan pakosarjassa olevan ongelman. Ja sitten korjaamolla korjattiin monta osaa, mikä vei aikaa ja rahaa, ja lopputulos oli se, että oli korjattu iso määrä ehjiä osia. Siis aivan muuta kuin piti. Ja toiseksi varsinainen ongelma oli yhä korjaamatta. Eli alkuperäinen tehtävä oli unohtunut ja johtamisjärjestelmässäkin paljastui erilaisia aukkoja. Tämä on ehkä sellainen pitkä kuva tästä pitkästä prosessista, ja myönnän olevani siihen itsekin osallinen, koska olen ollut yhdessä työryhmässä.

Minusta tuntuu kivuliaalta sanoa mitään kriittistä kirkkohallituksen esityksestä. Se ajatuksena jo aiheuttaa suurta syyllisyyttä, koska tiedän, että työtoverit ovat öitä valvoneet ja ahkerasti työskennelleet. Ja minä toivon, että tämä pitkään vireillä ollut asia saataisiin maaliin. Jos ja kun se tapahtuu, haaveilen, että kirkko perustaa jonkinlaisen hoitokodin kaikille diakonaattiuudistuksessa haavoittuneille veteraaneille. Ja siellä mekin saamme kirkkoneuvos Huokunan ja monen muun veteraanin kanssa sitten istua kiikkustuolissa vierekkäin ja syödä luumukiisseliä.

Kun vertaan tätä esitystä ja toimeksiantoa, totean, että mitä sanotaan kaitsennasta, hengellisistä oikeuksista ja viran tunnustuksista, se täsmää. Toisaalta tosiasia on, että käsillä oleva esitys poikkeaa myös hyvin monissa kohdissa kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen yhdensuuntaisesta tehtäväksiannosta. Näin pitkässä prosessissa valmistelussa ei voi eikä tarvitse enää palata kaikkiin mahdollisiin lausuntoihin. Pitää keskittyä siihen viimeiseen toimeksiantoon. Se on sitova ja se rajaa, ja se myöskin helpottaa valmistelua. Se löytyy neljä vuotta sitten annetuista kirkolliskokouksen lakivaliokunnan mietinnöstä ja erityisesti siihen kuuluvasta perustevaliokunnan 24-sivuisesta lausunnosta sekä sitten piispainkokouksen lausunnosta 2011. Ja tätä lähtötilannetta helpotti se, että nämä lausunnot olivat yllättäen yhdensuuntaisia ja muodostivat johdonmukaisen tehtävän. Vuonna 2011 kirkolliskokouksen perustevaliokunta edellytti, että kirkkohallitus valmistelee esityksen "tämän lausunnon mukaisesti ja kiinnittää erityisesti huomiota vokaation ja ornaation suhteeseen". Ja vastaavasti piispainkokous totesi, että "Piispainkokouksen lausunnon toisessa osassa on esitetty ne kohdat, jotka poikkeavat uudistuksen lähtökohdista, tehtäväksiannosta ja aiemmista linjauksista ja jotka tulee muuttaa ennen lopullista hyväksymistä." Nyt kuitenkin totean tässä seuraavassa seitsemän kohtaa, joissa kirkkohallituksen esitys poikkeaa kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen tehtäväksiannosta, ja lopuksi yritän vähän pohtia syitä.

Ensinnäkin kirkolliskokouksen perustevaliokunnan ja piispainkokouksen tehtäväksianto lähtee siitä, että meillä on jo oikea diakonian virka ja että käsillä olevan uudistuksen tulee rakentua olemassa olevan diakonian viran varaan ja sen kehittämiselle, mahdollisesti laajentamiselle. Kirkkohallituksen esitys ei vain poikkea tästä tehtäväksiannosta vaan se moittii sitä ja se torjuu sen sivuilla 39 ja 40 ja esittää, että nyt perustetaan kokonaan uusi diakonivirka. Poikkeaminen on merkittävä, ja syyt jäävät mielestäni epäselviksi, ja se herättää kysymyksen suhteesta jatkuvuuteen. Eikö meillä siis ole oikeaa diakonian virkaa ja oikeita vihkimyksiä? Tällainen kysymys herää myös, kun esityksessä puhutaan puolinaisista vihkimyksistä ja varastoon vihkimisistä, kun kuvataan nykykäytäntöä. Kun vihin kahden viikon päästä diakonian virkaan ihmisiä, en voi kyllä tällä lailla heidän hengellistä identiteettiään vahvistaa.

Toiseksi tehtäväksianto lähtee siitä, että vihkimysvirassa käytetään kirkkolainsäädännössä klassisia taikka vakiintuneita käsitteitä, mutta tästä poiketen ehdotetaan, että luodaan kokonaan uusi käsite diakonivirka. Miksi? Minun pitäisi olla tästä hyvilläni, koska olen ollut edesmenneen professori Heikki Kotilan diakonaattityöryhmässä esittämässä lähes vastaavaa käsitettä diakoninvirka. Tämä ehdotus tuli torjutuksi, ja mielestäni oli demokraattista hyväksyä se. Taustalla on kokemus siitä, että kielellisillä keinoilla, siis uusiotermeillä tai vanhojen termien uustulkinnoilla ei kyetä ratkaisemaan substanssia eli itse asiaa koskevia ongelmia. Miksi nyt palataan vanhaan ehdotukseen, joka on tullut moneen kertaan torjutuksi, ja mitä sillä lopulta ratkaistaan?

Kolmanneksi tehtäväksiannossa sekä piispainkokous että perustevaliokunta pitävät teologisesti mahdollisena vokaatiota ja vihkimystä sekä seurakunnan diakonian virkaan että diakonisiin tehtäviin yhteiskunnassa. Tällöin kirkko voi vihkiä ja lähettää myös esimerkiksi diakonissan saattohoidon tehtäviin tai diakonin vammaisjärjestön palvelukseen toteuttamaan diakoniaa, ja näinhän tapahtuu tai tämä on mahdollista nytkin. Esitys poikkeaa tästä ja haluaa poistaa vihkimykset ja lähettämisen yhteiskunnan tehtäviin. Rajaus on siis tässä ahtaampi kuin piispainkokouksen ja perustevaliokunnan. Lisäksi esityksessä on mielestäni sisäinen jännite. Perusteluissa hyväksytään vihkimys vain palvelussuhteeseen kirkossa, mutta pykälissä hyväksytään myös vihkimys opetustehtäviin palvelussuhteessa oppilaitokseen.

Neljänneksi tehtäväksianto lähtee siitä, että kirkon hallintoon liittyviä edustuksia ei muuteta, mutta että samalla pyritään turvaamaan diakonian virkaan vihittyjen edustus kirkon hallinnossa muilla tavoilla. Ehdotus poikkeaa toimeksiannosta esittämällä muun muassa tuomiokapituleihin diakoniasessoria. Minusta tämä tavoite on ymmärrettävä, mutta keino ei. Tuomiokapituli ei hoida diakoniaan kuuluvia tehtäviä eikä diakonien henkilöstöasioita. Molemmat kuuluvat seurakunnille. Ehdotus tarkoittaa käytännössä sitä, jos konkretisoin, sanokaamme, Kiuruveden kokenut ja arvokasta työtä tekevä ja itse asiassa vuoden diakoniksi valittu diakoni Tanja Reinikainen käyttäisi vuodessa kuukauden työajastaan matkustaakseen Kuopioon päättämään Joensuun rovastikunnan pappien kesälomista ja Hyrynsalmen kirkon lattian korjaamisesta. Tällaisista asioista meillä on viime aikoina päätetty. Eikö paljon tarkoituksenmukaisempaa olisi se, että hän saisi diakonian viranhaltijana edustuksen esimerkiksi Kiuruveden seurakuntaneuvostossa, joka johtaa Kiuruveden seurakunnan varainkäyttöä ja vastaa myös diakoniasta seurakunnan alueella? Kiuruveden seurakunnan budjetti on muuten suurempi kuin tuomiokapitulin budjetti. Ja 420 seurakuntaneuvostoa on enemmän kuin 9 tuomiokapitulia.

Viidenneksi tehtäväksianto lähtee siitä, että toteutetaan uudistus asteittain, monista syistä asteittain, vihkimällä diakonian virkaan tässä vaiheessa diakonian viran haltijat ja nuorisotyönohjaajat. Tätä on perusteltu 30 vuotta sillä, että molempien tehtäviin kuuluu diakoniaa, molempia on jo vihitty, ja molempien vihkimisestä on vallinnut laaja yksimielisyys. Esitys poikkeaa tästä merkittävästi, sen mukaan vihittäisiin diakonian viranhaltijat, nuorisotyönohjaajat, varhaiskasvatuksenohjaajat, lapsityönohjaajat ja lähetyssihteerit. Tästä seuraa, että jatkossa diakonian virkaan vihittäisiin henkilöitä, joista suurinta osaa ei kutsuta diakoniksi ja joista enemmistö ei toteuta diakoniaa siinä merkityksessä kuin se kirkkojärjestyksessä on määritelty. Kysymyksessä on myös suuri 3000 hengen joukko. Minä en tiedä, miten kaitsettavien määrän kaksinkertaistuminen lyhyessä ajassa tai yhdellä kerralla voisi onnistua kunniallisesti tuomiokapituleilta. Itse haluaisin tehdä tämän työn kunnolla, enkä toivo, että kaitsenta jää vain nimelliseksi. Ja siksi olisin toivonut ja toivonkin tätä portaittaista etenemistä. Julkisessa keskustelussa kysymys vihkimisestä on muodostunut herkäksi ja vaikeaksi, koska vihkimykseen on ruvettu lataamaan henkilöstöpoliittisia ja arvottavia merkityksiä. Vihkimyksestä on tehty jonkinlainen arvottamisen mittari, jonka ajatellaan kertovan, kuka tekee tärkeää työtä. Käänteisesti sitten päätellään, että kenen työtä ei arvosteta, ainakaan niin paljon. Tällainen on haavoittavaa, ja tällaisen haavoittavan arvottamisen paljastaa myös kielenkäyttö, jossa puhutaan "mukaan ottamisesta" tai "ulos jättämisestä". Se on esimerkki eksklusiivisesta, siis väärällä tavalla arvottavasta, kielestä, ja samalla siihen sisältyy ajatus, että kasteeseen perustuvan yhteisen pappeuden pohjalta toimiminen kirkossa ja hengellisessä työssä on jotenkin vähemmän arvokasta. Ajatellaan, että kastetut on suljettu ulos jostakin, johon jotkut muut on otettu mukaan. Tähän viitattiin myös 2003, kun puhuttiin muurin pystyttämisestä vihittyjen ja yhteisen pappeuden pohjalta toimivien välille. Vihkimys ei ole palkinto eikä se ole privileegio, se on kutsu sellaiseen diakonian virkaan, jonka juurena on Uuden testamentin diakonoksen virka, joka on vakiintunut kirkon traditiossa ja joka hoitaa Kristuksen kirkolleen antamia diakonian tehtäviä tässä virassa. No mitä nämä tehtävät ovat? Matteuksen evankeliumin 25. luvussa Jeesus puhuu nälkäisten ruokkimisesta, alastomien vaatettamisesta, asunnottomien majoittamisesta, sairaiden luona käymisestä ja vankien auttamisesta ja kutsuu tällaista toimintaa diakoniaksi. Tässä on yhä diakoniatyöntekijöittemme asiakaskunta tänäkin päivänä.

Sitten kuudenneksi vuoden 2011 tehtäväksianto lähti siitä, että uudistuksenkin jälkeen voidaan käyttää nykyisessä käsikirjassa olevaa diakonian virkaan vihkimisen kaavaa. Tästä poiketen nyt esitetään, että tarvitaan kokonaan uusi vihkimyksen kaava.

Ja sitten seitsemänneksi tehtäväksianto lähtee siitä, että uudistus rakentuu diakonian vakiintuneelle merkitykselle, ja nyt se olennainen kysymys, että mitä tarkoitamme diakonialla. Kirkkojärjestys ymmärtää diakonian nimenomaan kristilliseen lähimmäisenrakkauteen perustuvana auttamistyönä. Ja näitä siteerataan myös tuossa mietinnössä. Eli seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avunantaminen. Siis avunantaminen erityisesti niille, joiden hätä on suuri ja joita ei muulla tavoin auteta. Toiminnasta määrätään tarkemmin kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston hyväksymässä diakoniatyön johtosäännössä. No mitä sitten diakoniatyön johtosäännössä sanotaan? Sielläkin puhutaan auttamisesta: että pyritään etsimään, tunnistamaan ympärillä esiintyvää kärsimystä ja hätää ja lievittämään ja poistamaan sitä. Ja vastaava ajatus on diakonian viranhaltijan mallijohtosäännössä. Tästä poiketen esitys laajentaa diakonian tarkoittamaan hyvin laaja-alaisesti ymmärrettyä kirkon palvelua. Siis palvelua yleensä. Tästä on monia seurauksia. Jos diakonia laajennetaan tarkoittamaan palvelua yleensä tai valtuutusta siihen, on selvää, että diakonian merkitys liudentuu ja muuttuu identiteetiltään epämääräiseksi. Merkityksen laajentaminen johtaa sitten muun muassa näihin rajausongelmiin, jos diakonia laajennetaan tarkoittamaan valtuutusta yleensä kirkolliseen palveluun. Eikö silloin pitäisi vihkiä kaikki kirkon hengellistä työtä tekevät ja oikeastaan kaikki kirkkoa uskollisesti palvelevat työntekijät. Enkä minä vitsinä heitä tätä, että onhan Kirkon palvelukeskuksessakin se nimi kirkon palvelukeskus.

On aivan selvää, että valmistelutyössä täytyy olla vapaus tehdä hienosäätöön ja avoimeksi jääneisiin yksityiskohtiin liittyviä ratkaisuehdotuksia. Ja tässä uudistuksen kohdalla se tarkoittaa erityisesti kysymystä vokaation ja vihkimyksen marssijärjestyksestä, jota esimerkiksi perustevaliokunta pyysi. Tässä tapauksessa tilauksen ja tuotoksen välillä on kuitenkin perustavia eroja, ja käsitykseni mukaan nämä erot selittyvät sillä, että esitys perustuu kokonaan toisenlaiselle käsitykselle diakoniasta ja diakonian virasta kuin mikä on kirkkomme vakiintunut käsitys ja piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen toimeksianto. Ja sen taustalla on, niin kuin on viitattu, katolilaisen australialaisen raamatuntutkijan John Collinsin teoria, joka on mielestäni kiistanalainen ja ongelmallinen. Minulle syntyy sama vaikutelma kuin piispa Kallialalle, eli yhden tutkijan suulla meille kerrotaan, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja oikeastaan kaikki lännen kirkot ovat ymmärtäneet alusta lähtien ja kokonaan väärin, mitä diakonia on ja mitä diakonia tekee. Elikä tämä ei olisikaan oikeaa diakonian ymmärtämistä. Että diakoniassa ei olisikaan kysymys ennen kaikkea kärsivän lähimmäisen auttamisesta vaan valtuuttamisesta yleensä palveluun. Mielestäni lakivaliokunta ja perustevaliokunta joutuvat pohtimaan, että miten suhtaudutaan näihin eroihin, aitoihin eroihin toimeksiannon ja esityksen välillä. Selvitäänkö pykälien muokkauksesta vai pitääkö tämä palauttaa kirkkohallituksen valmisteluun sillä raiteella, jolla se lähti täältä vuonna 2011 ja oikeastaan jo vuonna 2003?

Hyvät edustajat. Minä tapasin viime viikolla oman hiippakunnan diakoneja heidän omasta pyynnöstään. He kertoivat, että vapaaehtoistyöntekijät ovat erittäin tärkeitä kumppaneita. Mutta että diakonian virka pakottaa tekemään töitä myös sellaisten ihmisten keskellä, joita moni luontaisesti vieroksuu: alkoholiongelmaiset, mielenterveyskuntoutujat, kehitysvammaiset ja niin edelleen. He kertovat myös, että kunnan sosiaalitoimi on tärkeä yhteistyökumppani, mutta siinä, missä kunnan sosiaalityöntekijä tekee usein hallinnollisia avustuspäätöksiä kirjoituspöydän äärellä, niin seurakunnan diakonit ja diakonissat tekevät kirjaimellisesti töitä iholla, esimerkiksi lähtemällä leirille ja saunomalla näiden ihmisten kanssa ja auttamalla heitä peseytymisessä. Mielestäni tämä on aivan oikeaa diakoniaa, ei mikään väärinymmärrys. Ja yksinkertainen ajatukseni on, että vihitään diakonian virkaan jatkossakin kaikki, joiden työllä ja viralla on joku yhteys tällaiseen diakoniaan.

Yksi asia on kysyä, millaisia lakipykäliä tarvitaan, toinen asia on kysyä, että mitä voidaan tehdä lakipykälistä riippumatta tässä kaikkien työntekijöitten hengellisen identiteetin vahvistamisessa. Meillä on jo olemassa oikea diakonian virka ja oikea diakonian virkaan vihkiminen, ei mikään kurssijuhla tai semisiunaus. Ja tämän viran kehittäminen jatkuu joka tapauksessa. Meillä on myös ammattitaitoisia ja sitoutuneita nuorisotyön ohjaajia, varhaiskasvatuksen ohjaajia ja lähetyssihteereitä. Myös näiden työntekijöiden työn kehittäminen ja hengellisen identiteetin tukeminen jatkuvat joka tapauksessa.


Tillbaka