Inlägg



Mäkinen Kari, arkkipiispa

Rubrik:
Sessionen öppnas

Plenum:
Måndagen den 5 november 2012 kl. 10.45

Text:
Arvoisat kirkolliskokousedustajat, ärade kyrkomötesombud.

Harvoin, jos koskaan kirkossa on niin paljon kuin viime aikoina työskennelty sen selvittämiseksi, mitä kirkolle ja tälle kulttuurille on tapahtumassa. Sitä varten ovat tulevaisuusselonteot, strategiatyöskentelyt ja Kirkon nelivuotiskertomukset, monista keskusteluista puhumattakaan. Esiin on tullut monta näkökulmaa.

Joku tuo esiin sen, että jäsenmäärä vähenee, talous heikkenee, henkilöstön määrä supistuu, toimintoihin osallistujien määrät hiipuvat ja perinteisiin uskomuslauseisiin kiinnitytään vähemmän. Näkymä on laskevan hämärän näkymä. Kirkko on matkalla yhteiskunnassa marginaaliin ja uskonto, sikäli kuin sitä on, vetäytyy yksityiselle alueelle.

Toinen muistuttaa, että niinhän muillekin käy. Kaikki suuret kirkot ja instituutiot menettävät jäseniään, koko Eurooppa kärvistelee epävarmuuden keskellä. Eräänlainen näköalattomuus ja voimattomuus asuu koko kulttuurissa. Globaalissa perspektiivissä eurooppalaiset kirkot näyttävät vaurailta, hyvin koulutetuilta, teologisesti ja intellektuaalisesti korkeatasoisilta, mutta jotenkin väsyneiltä ja verettömiltä. Oma kirkkomme heijastaa koko läntisen kristillisyyden ja eurooppalaisen kulttuurin tilannetta.

Kolmas sanoo: – Ei tuo ole koko totuus, hyvä jos edes puolet. Kirkon työntekijät voivat kertoa työn vahvuuksista ja onnistumisesta, uudenlaisista työtavoista, monipuolisesta yhteistyöstä ja lisääntyvästä kiinnostuksesta uskoa kohtaan. Diakonia on vahvaa, uskottavaa ja arvostettua. Kirkko puhuu hiljaisella läsnäolollaan ja teoillaan, vaikka se ei näy tilastoissa ja julkisuudessa. Näkymä on valoisa ja vahva.

Neljäs toteaa, etteivät Jumalan ikävä, merkityksen ja rakkauden kaipuu ole mihinkään kadonneet, päinvastoin. Ne tuntuvat monissa henkilökohtaisissa kohtaamisissa. Juuri nyt kirkon odotetaan yhä enemmän nimenomaan kirkkona osallistuvan julkiseen keskusteluun etiikasta, arvoista ja syvistä elämän peruskysymyksistä.

Näkymiä on monia. Kaikki ne on syytä ottaa vakavasti. Kysymykseen, mitä tapahtuu todella, ei ole yhtä yksiselitteistä vastausta. On tärkeää, että työskentely jatkuu. Vaikeinta ja samalla rohkeinta voi olla luopua varmoista tulkinnoista ja suostua ymmällä oloon ja ristiriitaiseen todellisuuteen. Siinä tarvitaan paljon luottamusta, uskoa ja levollisuutta. Juuri sellaista näen, hätäilemätöntä tavallista perustyötä ja elämää, jossa kirkkona elämisen uudelleenarviointia tapahtuu ilman että sitä kirjataan yhteenkään mietintöön. Mutta tunnistan muutoksen keskellä myös väsymystä, varmojen suuntaviittojen kaipuuta, voimattomuutta ja riittämättömyyden tunnetta. Niiden takia haluan nostaa esiin kaksi näkökulmaa kirkkona olemiseen.

Opin, tradition ja toiminnan paikka
Ensimmäinen koskee oppia, traditiota ja toimintaa. Ne kaikki ovat kirkolle välttämättömiä. Oppi määrittää identiteettiä ja ilmaisee kirkon uskon sisällön. Ilman traditiota puuttuisi jatkuvuus, eikä perintö siirtyisi sukupolvelta toiselle. Näkyvä kirkko on elämää ja toimintaa, ei vain teologiaa tai sisäistä uskon maailmaa. Näistä kolmesta, opista, traditiosta ja toiminnasta, on myös tässä salissa puhuttu paljon. Opin osalta on välillä jopa kiistelty siitä, kuka on oikeaoppisin ja kuka uskollisimmin tulkitsee Raamattua ja kirkon tunnustusta. On käyty rajanvetoa tradition jatkuvuuden ja muuttuvan kulttuurin välillä esimerkiksi virsikirjan ja kirkkokäsikirjan uudistusten ja raamatunkäännöstyön yhteydessä. Aktiivinen toiminta puolestaan on puoli vuosisataa ollut kirkkona olemisen ensisijainen tapa. Sitä varten seurakunnissa on moniammatillinen, ammattitaitoinen henkilöstö. Kirkolliskokouksessakin on toistunut halu kehittää toimintaa vastaamaan muuttuvan elämän haasteita ja halu asettaa toiminta rakenteiden ja hallinnon edelle.

Kyrkan behöver alla dessa tre – läran, traditionen och verksamheten. Läran definierar identiteten och uttrycker innehållet i kyrkans tro. Utan tradition saknas kontinuitet, och arvet går inte vidare från den ena generationen till nästa. En synlig kyrka är liv och handling, inte bara teologi eller en inre trons värld.

Näitä kolmea, oppia, traditiota ja toimintaa, ei tule väheksyä. Sen sijaan voi kysyä, missä niiden paikka on. Mielikuvissa ne toisinaan asettuvat ikään kuin kirkon ja ihmisen väliin. Kirkko nähdään niiden läpi, ja Jumala on jossain niiden takana. Toisella puolen ovat kirkko ja Jumala ja toisella puolen ihminen. Ihmisen osaksi tulee sovittautua opin, tradition ja toiminnan muodostamaan kokonaisuuteen. Tätä pyritään auttamaan kysymällä, voisiko oppia tulkita, traditiota muokata tai toimintaorganisaatiota kehittää, jotta tämän ajan ihminen voisi löytää niissä paikkansa.

Samalla saattaa käydä niin, että juuri tällä tavoin kuin huomaamatta luodaan ihmisen arviointikriteeri. Ajattelen niitä monia kirkon jäseniä, tässäkin salissa, jotka hiljaa kysyvät, käynkö riittävästi jumalanpalveluksissa, tulisiko minun olla aktiivisempi seurakunnassa ja uskonkohan varmasti niin kuin kirkko opettaa. Tai ajattelen niitä kirkon työntekijöitä, jotka ovat arkoja siitä, mitä voivat ja saavat ajatella ja puhua. Jos mielikuvissa oppi, traditio ja toiminta asettuvat kirkon ja ihmisen väliin, se saattaa synnyttää levollista oman paikan löytämistä ja aktiivisuutta mutta myös riittämättömyyden tunnetta, väsymistä, kun ei täytä kuviteltua mittaa ja lopulta loitontumista, kun näkee vain sen, mikä on eteen asetettu, eikä Jumalaa, joka jää sen taakse.

Kirkon opetuksen omaksuminen, tradition noudattaminen ja toimintaan osallistuminen ovat 150 viime vuoden ajan olleet useimmiten kriteereitä, joitten perusteella myös sosiokulttuurista muutosta on arvioitu. Seurauksena on ollut tulkinta vääjäämättömästi ja kiihtyvästi etenevästä vieraantumisesta ja sekularisaatiosta. Kirkolle se on merkinnyt asettautumista ikään kuin puolustusasentoon. Ja tässä yhteydessä usko saattaa näkyä yhtenä maailmankatsomuksena, joka kilpailee muitten katsomusten ja uskontojen kanssa eräänlaisilla katsomusmarkkinoilla, ja kirkko siihen katsomukseen perustuvana uskonnollista aktiivisuutta harjoittavana toimijana. Odotus tietoisesta, määritellystä vakaumuksesta on ihmiselle varsin kova vaatimus. Sen paineessa voi käydä niin kuin nuorelle Mika Waltarille, joka kamppaili kirkon ja uskon kanssa syvissä ristiriidoissa. Hän kirjoitti uskonnollisen romaanin Jumalaa paossa, jonka Suomen Merimieslähetysseura mieluusti otti kolportööriensä kaupattavaksi. Uskotulleen Jalo Sihtolalle Waltari kirjoitti: ”Ja koska olisi itsensä kieltämistä kirjoittaa vastoin vakaumustaan, kehitin samalla itsellenikin jonkinlaisen uskonnollisen vakaumuksen, mikä kieltämättä oli minulle tarpeellista.” On selvää, että kirkollisen ympäristön odotusten takia muodostettu vakaumus mureni pian. Uskon kamppailu ja ristiriidat olivat kokonaan toinen asia. Jumala ei jättänyt Mika Waltaria rauhaan.

Kun Jeesus lähetti seuraajansa, Hän ei määritellyt oppilauselmien kokoelmaa, ei kehottanut luomaan traditiota eikä perustanut uskonnollista toimintajärjestelmää. Hän lähetti ihmiset. Myöhemmin henkinen ja sosiaalinen järjestyminen, siis se mitä kutsutaan opiksi, traditioksi ja toiminnaksi, tuli välttämättömäksi, koska Kristuksen kirkko tarvitsi ja tarvitsee sitä oman identiteettinsä ja uskonymmärryksensä tueksi. Mutta olennaista on, että Jeesus lähetti ihmiset. Ensimmäisenä heistä Pietarin, josta hän sanoi: ”Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni.” Pietarin, joka kolmessa kyselytutkimuksessa vastasi: ”Minä en tunne sitä miestä.” Sellainen on kirkon perusta. Siitä nousee kirkon perimmäinen olemisen tapa. Siinä edessä on aina ihminen, ja ihminen on Jumalan edessä. Ihminen, jonka usko voi olla ristiriitainen ja katkelmallinen tai oikullinen niin kuin ihmisen mieli on. Jos haluat tietää toisen ihmisen uskosta jotain, älä kysy, mitä hän ajattelee, miten aktiivinen hän on tai millainen on hänen katsomuksensa. Kysy, millainen on hänen koko todellisuutensa, millainen ulkoinen ja sisäinen maailmansa.

Om du vill veta något om en människas tro, fråga inte vad hon tänker, hur aktiv hon är eller hurdana åsikter hon har. Fråga efter hela hennes verklighet, både den yttre och den inre världen. Kyrkan vilar inte på människors tro, inte på att man tillägnar sig läran, inte på att man följer traditionen eller deltar aktivt. Kyrkan vilar på Kristus. Kyrkan är trons bärare. Kyrkans tro bär oss – det är inte vi som bär kyrkan.

Kirkko ei ole ihmisten uskon varassa, ei opetuksen omaksumisen, ei tradition noudattamisen tai aktiivisuuden. Kirkko on Kristuksen varassa. Kirkko on uskon kantaja. Kirkon usko kantaa meitä, me emme kanna kirkkoa. Kirkon opin, tradition ja toiminnallisen kokonaisuuden paikka ei ole kirkon ja ihmisten välissä. Kirkko kantaa niitä, ei luodakseen mittapuita vaan jotta ihmisellä olisi, mihin oma mieli ja oma usko voi eri tavoin kiinnittyä. Tätä kirkon perusolemusta ja olemisen tapaa tapahtuneet muutokset eivät ole asettaneet kyseenalaiseksi vaan pikemmin nostaneet esiin.

Mitä arviointikriteereihin tulee, Jeesus itse antaa yhden ainoan, lopullisen ja kiertämättömän kriteerin. Se on tuomiosunnuntain evankeliumissa: Mitä te olette tehneet tai jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisistä? Tämän kriteerin valossa historiallinen muutos ei välttämättä näykään vääjäämättömänä vieraantumisena vaan paljon monitahoisempana. Otan vain yhden esimerkin, suhtautumisen kehitysvammaisiin ihmisiin. Heissä ei nähdä enää Jumalan rangaistusta vanhempien synneistä tai eräänlaista valitettavaa virhepainosta, vaan vähitellen on murtautumassa esiin käsitys kehitysvammaisesta ihmisenä kokonaisena, täytenä Jumalan luomana ihmisenä. Sitä voi pitää kristillisen ihmiskäsityksen ja elämänkäsityksen lujittumisena. Ihminen nähdään niin kuin kirkko opettaa, vaikka sitä ei aina osattaisikaan niin sanoa. Tämä varsinainen ja lopullinen kriteeri kirkon on asetettava itsensä eteen, ihmisten eteen, meidän eteemme täällä, kulttuurin ja yhteiskunnan eteen: Mitä tehdään ja jätetään tekemättä kaikkein vähäisimmille. Sellaisina aikoina niin kuin tämä, joka arvostaa kirkossa ja yhteiskunnassa aktiivisuutta, osallistumista ja varmuutta ja valittaa niiden puutetta, tämän kriteerin todesta ottaminen saattaa merkitä vetäytyvien, pettymyksiinsä kääriytyneiden, mieleltään särkyneitten, ristiriitaisten ja epävarmojen rinnalle asettumista ja todesta ottamista, olivatpa nämä sitä uskossaan tai elämässään tai molemmissa.

Rukous
Sanoin nostavani esiin kaksi näkökulmaa. Toinen koskee myös kirkon tapaa olla ja elää, sen ydintä. Se koskee rukousta. Vain rukoileva kirkko on uskottava kirkko. En tarkoita nyt ensi sijassa yksittäisten ihmisten rukousta. Rukous ei ole ihmisen suoritus, jota Jumala tai kirkko tarvitsee. Se on mahdollisuus. Yksittäisen ihmisen rukous voi olla joskus vahvaa ja selkeää, joskus hajanaista tai haihtua tunnistamattomiin. Juuri siksi olennaista on, että kirkko on rukoileva kirkko. Kirkon rukouksen paikka on jumalanpalvelus. Se on enemmän kuin rukousten sanelemista. Se on Jumalan edessä olemista. Siitä jumalanpalveluksessa on kysymys. Jumalan läsnäolon tajusta nousevasta hiljaisuudesta, ehtoollisen salaisuuden toistamisesta, liittymisestä yhteiseen Isä meidän -rukoukseen. Sellaisen merkitystä ei mitata kävijävirroilla.

Viktigt är, att kyrkan är en bedjande kyrka. Kyrkans bön har sin plats i gudstjänsten. Det är fråga om något mera än att rabbla upp böner. Det är att vara inför Gud. Det är detta som gudstjänsten handlar om. Om den stillhet som springer ur medvetenheten om Guds närvaro, om att gång på gång upprepa nattvardens hemlighet, att instämma i den gemensamma bönen Fader vår. Betydelsen av detta mäts inte i antalet besökare.

Jos kirkko lakkaa rukoilemasta, se tarkoittaa käsien laskemista ja antautumista. Jos maailmasta katoaa rukous, tämä on kylmä, suljettu ja armoton paikka, jossa ei ole pelastusta. Jos kirkko lakkaa rukoilemasta, silloin voidaan jäädä laskemaan markkinaosuuksia katsomus- ja uskontomarkkinoilla ja silloin voidaan laskea tuloksia ja tavoitteitten saavuttamista niin kuin missä tahansa palvelu- ja toimintaorganisaatiossa. Kirkko elää rukouksesta. Jos rukous kirkon olemisen tapana lakkaisi, kirkolta haihtuisi kaikki profeetallinen voima ja kaikki erityinen sanottava maailmassa. Kirkolta ja maailmalta haihtuisi rohkeuden ja nöyryyden lähde, usko, toivo ja rakkaus. Rukouksessa kirkko elää.

Näillä ajatuksilla toivotan kirkolliskokousedustajat sydämellisesti tervetulleiksi vuoden 2012 syysistuntokauden työhön ja julistan tämän istunnon ja istuntokauden avatuksi.

Med dessa ord och tankar förklarar jag den här sessionen öppnad.


Tillbaka