Inlägg



Huttunen Jukka, edustaja

Rubrik:
Komplettering av kyrkolagen och kyrkoordningen med bestämmelser om diakonatet (Kyrkostyrelsens framställning 2/2011)

Plenum:
Måndagen den 2 maj 2011 kl. 13.00

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokoustoverit. Nyt esillä oleva kirkkohallituksen esitys halunnee olla pitkän prosessin päätepiste ja siitä mielestäni kuulin tuossa Pekka Huokunan esittelypuheenvuorossakin kaikuja. Se tavoite on tietenkin tässä vaiheessa jo oikein hyvä, vaikka sitä nyt ei tuossa esityksessä suoraan sanotakaan. Diakonaattiasia on saatava johonkin päätökseen. Onkohan jo niin, että jatkuvasti keskeneräinen keskustelu diakonaatista on enemmän syömässä siihen kaavailtua virkakuntien identiteettiä kuin sitä lisäämässä. Koko hankkeen ehdottomasti kannatettavin tavoite on tietenkin juuri tämä eri kirkon tehtävissä työskentelevien identiteetin vahvistaminen nimenomaan kirkon työntekijöinä ja sen tehtävien toteuttajina. Selvää on, että diakonaattiuudistus ei voi olla ainoa identiteettiä vahvistava toimi, työssä tarvitaan erilaisia keinoja. Mutta myönnettävä on myöskin se, että tämä on merkittävä ja iso asia varmasti koko kirkossa, uskoisin, että myös näiden diakonaattiin kaavailtujen työntekijäryhmien kohdalla. Voisin olla tukemassa kirkkohallituksen esityksen peruslinjoja. Tuon ystäväni Pekka Huokunan puheenvuoron jälkeen saattaisin olla pikkuisen enemmänkin tukemassa sitä, mutta jos peruslinjoihin kuuluu se, ettei vihkimys diakonaattivirkoihin ole kelpoisuusvaatimuksena diakonaatin tehtäväalueen virkoihin, en oikein voi olla sellaista menettelyä kannattamassa. Kirkkohallituksen esityksessä todetaan vienosti - tämä oli mielestäni kirkolliskokousurani parhaimpia kirkkohallituksen esityksen kohtia kokonaisuudessaan - "on mahdollista nähdä ongelmallisena se, että samoissa tehtävissä seurakunnassa voisi toimia sekä vihittyjä, että vihkimättömiä työntekijöitä". Siis on mahdollista nähdä ongelmallisena tämä asia. Mutta sitten kirkkohallituksen mielikuvitus loppuu yllättäen hyvin nopeasti, kun esityksessä todetaan heti perään: "on kuitenkin vaikea arvioida, millaisia ongelmia tästä aiheutuisi". Tämä ei nyt ollut tarkoitettu vitsiksi, vaan minun mielestäni se kertoo ihan selkeästi sen, minkä kuulin Pekankin äsken puheenvuorossaan sanovan. Tämän kysymyksen äärellä tuo työryhmä ja itse kirkkohallituskin on joutunut pitkään istumaan. Minusta ongelmaksi riittää jo se, että seurakunnissa olisi kahdenlaisia kanttoreita, kahdenlaisia diakonian viranhaltijoita, kahdenlaisia nuoriso-ohjaajia jne. Vihittyjä ja vihkimättömiä. Kahden kerroksen väen ilmiö on kovin lähellä, siitä vaikutelmasta en voi itse päästä irti. Uudet viranhaltijat valittaisiin todennäköisesti aina vihittyinä tai vihittäväksi pyrkivinä, jolloin tilanne ainakin henkisesti edelleenkin kärjistyisi. Tuossa esityksessä ja Pekka Huokunan esittelypuheenvuorossa voitiin todeta se, että vihittyä voidaan käytää seurakuntatyössä monipuolisemmin kuin vihkimätöntä työntekijää. Jos et siis ole niin erinomaisen työstä tykkäävä, älä ihmeessä liity vihkimysjonoon. Tässä vain haluan kuvailla niitä ongelmia, mitä saattaa tulla tämän mallin toteuttamisen jälkeen. Mielestäni kirkkomme ja sen seurakunnat eivät tarvitse tällaista epäselvyyttä omaan työhönsä. Jos diakonaatti tulee, pitäisi säätää korkeintaan riittävän pitkä siirtymäaika niille, jotka eivät halua vihkimystä ja haluavat päästä esimerkiksi eläkkeelle ilman kätten päälle panemista. Sanonpa myös tämän toisen asian jota olen miettinyt. Ei voi olla liikaa korostamatta sitä, mitä esityksessäkin korostetaan ja jonka kirkkoneuvos Huokuna toi hyvin esille, että diakonaattiin vihittyjen tulee voida tehdä niitä tehtäviä, jotka ovat ominaisia heidän työssään. Kanttori johtaa musiikkia, diakonian viranhaltija tekee karitatiivista palvelutyötä, nuorisotyöntekijä kasvattaa ja kasvaa lasten ja nuorten kanssa. Näitä kaikkia asioita käsittääkseni korostetaan. Mutta sitten kuitenkin korostetaan uusina hengellisinä oikeuksina pääosin jumalanpalvelustehtäviä omalla tehtäväalueellaan, kuten Pekka äsken korosti. Itse pappina toivoisin tulevaisuudessakin, että nuorisotyöntekijä, diakonaattiin vihitty ja seurakunnan pastori voisivat tehdä sellaista yhteistyötä kasvatustyössä, jossa pappi voisi vastata jumalanpalveluselämästä kasvatustyössäkin. Siis toinen toisensa osaamista kunnioittavaa yhteistyötä. Ajattelen myös niin, että jos nuoriso-ohjaaja esimerkiksi hoitaa omalla alallansa, leireillä tai muissa tilanteissa jumalanpalveluselämää, me vahvistamme vain sitä käytäntöä mikä nyt on jo näkyvissä seurakunnissa, joissa pappien osallistuminen nuorisotyöhön on käsittääkseni vähentynyt siitä, mitä se on ollut hyvinä kultaisina aikoina, silloin nuoruuden aikoina 60- ja 70-luvuilla. Ja sillä asialla on monenlaisia vaikutuksia. Toivoisin, että valiokunta tai valiokunnat valmistellessaan mietintöä, pohtisivat vielä näitä kysymyksiä ja ihan vilpittömästi toivon, että me voisimme päästä tässä kirkolliskokouksessa pienen viilauksen tai vähän suuremmankin viilauksen jälkeen hyvään lopputulokseen diakonaattiasiassa.




Tillbaka