Inlägg



Karppinen Hannele, edustaja

Rubrik:
Kyrkans fyraårsberättelse 2008-2011. Utmanad kyrka. Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland åren 2008-2011 (Kyrkostyrelsens framställning 9/2012)

Plenum:
Fredagen den 9 november 2012 kl. 9.15

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Tämä kirjan sisältö ei, niin kuin täällä nyt on lukemattomia kertoja sanottu, ole kaikilta osin kovin mairittelevaa luettavaa kirkolle. On alaspäin meneviä käyriä ja vähenevää uskoa. Minusta meidän jokaisen pitää nyt katsoa peiliin ja ottaa kertomus vakavasti ja tehdä siitä johtopäätöksiä. Täällä sanotaan sivulla 407 kirkon strategiassa, joka on tällä hetkellä voimassa, näin: "kristillinen kirkko on olemassa, jotta ihmisissä syntyisi usko pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan ja rakkaus lähimmäisiin." Ja sitten vielä: "kristittyjen yhteisölle on aina ollut tunnusomaista keskinäinen yhteys ja osallisuus." Minun sydäntäni lähellä on aina ollut perheet ja lapset ja heidän asiansa. Niihin on täällä tänäänkin jo jossain määrin viitattu. Toissapäivänä edustaja Kirsi Hiilamo, johon täällä on jo aikaisemminkin viitattu, puhui perheasiain neuvottelukeskuksesta muun muassa ja sen tärkeästä tehtävästä, ja miten sille työlle on paljon kysyntää. Monissa perheissä on niin paljon hätää ja pahoinvointia. Minulle tuli mieleen semmoinen asia, että mitä me voisimme tehdä ennen kuin ihmiset ovat siinä tilanteessa, että tarvitaan perheasiain neuvottelukeskuksen apua. Se on kuitenkin usein enemmän vaurion korjaamista tai sen yrittämistä kuin, että voitaisiin tehdä jotain, mikä olisi ennaltaehkäisevää. Voisiko kirkko panostaa enemmän perheiden tukemiseen, pariskuntien parisuhteiden tukemiseen, ennen kuin ollaan hädässä? On monenlaista järjestöjen tekemää parisuhdetyötä ja mielestäni kirkko voisi tehdä enemmän tai panostaa semmoiseen työhön. Vapaaehtoiset voisivat tässä työssä olla iso voimavara eikä kaiken tarvitse olla työntekijöiden harteilla. On olemassa erilaisia työmuotoja kuten esimerkiksi Parisuhteen palikat ja Mennään eteenpäin. Sivulla 413 tässä kirjassa sanotaan näin: "Eurooppalaiset tutkimukset osoittavat, että keskeinen maallistumista edistävä tekijä on kristillisen kasvatuksen heikkeneminen" ja vähän eteenpäin: "Juuri epäonnistuminen uskonnollisessa sosialisaatiossa johtaa siihen, että uudet sukupolvet ovat vähemmän aktiivisia ja heikommin uskomuksiin sitoutuneita." Ja vielä edelleen: "Kristillisen kasvatuksen puuttuminen lapsuudessa ennustaa usein myös sitä, että henkilöt ovat aikuisenakin etäällä uskonnosta. Erityisen suuri merkitys on omien vanhempien uskonnollisuudella." Eli tässä puhutaan kristillisestä kasvatuksesta. Sivulla 81 sanotaan, että vuonna 2011 77,9 % Suomessa syntyneistä lapsista kastettiin. Se oli 46 723 lasta. Aika monta! Miten näiden lasten kasteopetus? Kastettujen lasten kristillisestä kasvatuksesta huolehtiminen on kuitenkin pääasiassa perheiden vastuulla, kotien vastuulla. Varmasti kirkko voisi siinä olla enemmän tukemassa, erilaisilla nykyaikaisilla tavoilla, senkin lisäksi että on messuja ja perhemessu ja vastaavia. Lapset rakastavat kertomuksia ja myös Raamatun kertomuksia. Niitä pitäisi lapsille kertoa paljon, ja lapsilla on oikeus kuulla ja oppia tuntemaan se Vapahtaja, jonka omaksi heidät on kastettu. Kaikesta päätellen parantamisen varaa on, koska rippikoulussa nuoret, vaikka niin monet sen käyvät, eivät kiinnity kirkkoon. Heillä ei ole kristillistä pohjaa syntynyt aikaisemman elämän varrella. Minusta siihen pitäisi satsata tavattomasti. Kun itse olin nuori aikuinen, nuoret aikuisethan on tämä ongelmajoukko, aika oli tietysti hyvin toisenlainen. Kun me mieheni kanssa muutimme opiskelupaikkakunnalta Oulusta tuonne Ylä-Savoon, oudon kulttuurin keskelle, kauas omaisista, niin me menimme kirkkoon. Siellä oli silloin paikkakunnalle tullut uusi pappi ja oli hänen tulosaarnansa, ja me menimme hänen luokseen ja kysyimme, haluaisko hän ja hänen perheensä, että perustettaisiin yhdessä raamattupiiri, ja niin me perustimme raamattupiirin ja siihen liittyi pari muutakin pariskuntaa ja sen reilun vuoden aikana, minkä me siellä paikkakunnalla asuimme, siihen porukkaan syntyi pari vauvaa. Meillä oli siinä yhteisö ja näin meidän ei tarvinnut olla orpoja oudolla paikkakunnalla. Ehkä nykyaika on toinen, mutta uskon silti, että tämmöiset pienpiirit ovat tavattoman tärkeitä ihmisten yhteisöllisyyden kokemisen paikkoja. Siinä varmaan on yksi asia kanssa, jossa kirkko voisi enemmän tukea ja luoda pienpiirejä ja tukea semmoisten syntymistä. Niitähän toki on, mutta niitä olisi hyvä vahvistaa. Pienryhmässä saa kokea osallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Vielä yksi asia tuolla takapenkissä tuli mieleen pari päivää sitten, kun puhuttiin isospankista. Voisiko perustaa semmoisen mummo ja pappa -pankin? Kun isot ikäluokat jäävät eläkkeelle, niin voisiko kirkossa olla joku tämmöinen mummo ja pappa -pankki, josta semmoiset perheet, jotka ovat orpoina kaukana omaisista, voisivat saada semmoisen varamummon tai varapapan. Se voisi olla uutta vapaaehtoistoimintaa. Ehkä semmoista jossain onkin, en tiedä. Jeesus sanoi: Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä. Meidän tehtävämme on kertoa näille kastetuille lapsillemme Vapahtajasta. Kiitos.


Tillbaka