Inlägg



Pura Liisa, edustaja

Rubrik:
Kyrkan 2020 - Framtidsredogörelse för Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland, allmänna utskottets betänkande 4/2011 om kyrkostyrelsens framställning 11/2010

Plenum:
Onsdagen den 9 november 2011 kl. 9.00

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, rakkaat sisaret ja veljet. Yleisvaliokunnan tulevaisuusselonteossa tekoon ei todellakaan voi sanoa kuin kiitos. Olette siihen paneutuneet, saaneet pieneen tilaan olennaisen. Kiitos kuuluu myös muille valiokunnille, jotka ovat tuoneet oman näkemyksensä mitä vahvuuksia ja heikkouksia kirkkomme tulevaisuudesta odotamme tai pelkäämme. Olemmehan myös tulevaisuudessakin kiinni siitä mitä Jumalan Pyhä Henki meille antaa. Selonteossa on paljon hyviä toteutettavia ehdotuksia, jotka käytännössä seurakunnissamme auttaisi niitä työntekijöitä kuin myös vapaaehtoisia yhteen hiileen puhaltamalla sytyttämään yhteyden, johon sen jokainen jäsen haluaisi sitoutua. Jossa Jumalan elävän veden virrat juoksisivat sydämeltä sydämelle antaen ykseyttä, johon tämäkin selvitys tähtää. Paljon on viimeisten vuosikymmenten aikan mietitty ja suunniteltu, mikä olisi parasta seurakunnassamme. Mikä antaisi ykseyttä Kristuksen kirkolle. Usein vain ne eivät käytännössä toteudu, niin kuin täällä on jo sanottu, vaan hautautuvat paperimassojen alle. Muistan selvityksen 90-luvulta ja mihin kirkko tähtää vuoteen 2000. Joku seurakuntalainen totesikin, kirkko vain tähtää, mutta paholainen ampuu. Toivon, että tämä selonteko lähetettäisiin jokaiseen seurakuntaan, missä seurakunnan työntekijät yhdessä luottamushenkilöiden kanssa tutustuisivat, mitä omassa seurakunnassa voitaisiin toteuttaa tämän tekstin avulla, mitä tulevaisuusselonteossa meille on kerrottu. Itse 60-luvulta seurakunnan luottamushenkilönä mukana olleena haluaisin tässä puheenvuorossani tuoda tuntojani ja myös niitä tuntoja, mitä olen saanut terveisiä seurakuntalaisiltani teille rakkaat kirkolliskokousedustajat.

Yhteiskuntamme on paljon muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Kuitenkaan kirkon sanoma ei ole muuttunut. Sen juuret ovat syvällä ja vahvat. Tärkeää siis tulevaisuuden tutkimisessa on myös menneisyys. Mitä siitä olemme oppineet. Sain viime viikolla aikakauslehtiä marraskuulta 1941, jolloin elettiin välirauhaa, jolloin Karjalaan palattiin takaisin suurin toivein. Lehtikirjoitukset olivat kuin yö ja päivä tämän päivän julkaisuihin. Usko Jumalaan oli kuin jokapäiväinen leipä, arvot olivat kohdallaan, ja Jumalan avusta kirjoitettiin rohkeasti. Laki ja evankeliumi olivat kansaa yhdistävä voima. Kunnia annettiin hänelle, jolle kunnia kuului. Myös urheille miehille ja naisille, jotka taistelivat kansamme itsenäisyyden puolesta. Hädän leipää ja ahdistuksen vettä oli juotu, mutta Herra armahti. Tästä on kuljettu 70 vuotta, pitkä matka, eikä voi sanoa, että aina oikeaan suuntaan. Koti, uskonto ja isänmaa, kulmakivet ja tukipilarit, joiden varaan Suomea on rakennettu, ne on paljolti unohdettu. Pyhäkoulussa jo lauloimme lapsien kanssa viisaasta ja tyhmästä miehestä, josta toinen rakensi kalliolle ja toinen hiekalle. Onko siis kirkkomme perustus horjumassa. Sitä moni seurakuntalainen on kyselemässä, samoin itsekin usein miettien. Ensiksi koti. Kotiemme arvon pohjana on vuosikymmeniä olleet kristilliset arvot. Kristillinen koti on Jumalan lahja. Oikean kodin muodostavat isä, äiti ja lapset, jos Jumala niitä antaa. Siihen on kätketty Jumalan siunaus. Muita niin sanottuja perhemalleja ei Raamatussa ole. Siksi Jumalan siunaus on tässäkin sidottu sanaan. Toiseksi isänmaa. Suomi ja suomalaisuus ovat itsenäisyytemme ajan merkkipaaluja, joiden puolesta on maksettu kova hinta. Emme koskaan saa unohtaa, että rakas isänmaamme on Jumalan lahja. Maamme tulevaisuus on hänen kädessään, siksi meidän tulee viljellä ja varjella isänmaatamme ja pyytää, että vielä meille annettaisiin armonaikaa. Saamme rukoilla kansamme puolesta, sen päätien niin kirkon kuin koko valtiovallankin puolesta. Kolmanneksi uskonto. Luterilaisuus on kristinuskon perustus. Pyhä Raamattu on uskomme vankkumaton pohja. Antaako pasuuna tänään selvän äänen. Synti synniksi ja armo armoksi. Raamattu on syntynyt Pyhän Hengen innoittamana. Uskomme Pyhään Kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja Jeesukseen, hänen poikaansa, joka neitseestä syntyi, Neitsyt Mariasta, jonka joka sunnuntai uskomme tunnustuksessa luemme, niin itsellemme kuin seurakunnan yhteydessä. Siunaamme myös Israelia, koska Raamattu meitä siihen kehottaa. Olemmehan juutalaisilta saaneet Sanan ja Jeesuksen Vapahtajan, johon uskomalla voidaan pelastua iankaikkiseen elämään, hänen armostaan. Meillä kaikilla on kuitenkin Sanasta erilaisia näkemyksiä ja painotuksia. Näin on ollut aina ja aina tulee olemaan. Olemmehan matkalaisia, perillä ei ole enää raja-aitoja eikä oppikysymyksiä. Siksi Jeesus opetti jäähyväispuheessaan, että "he yhtä olisivat". Kaikki muu katoaa, rakkaus ei. Rakkaus sai muodon Jeesuksessa, uskossa häneen mekin saamme lahjaksi hänen rakkauttaan. Tämä rakkaus on sidottu totuuteen, joka on Jumalan sanaa. Sen ohi ei meidänkään ole lupa mennä.

Selonteossa vilahti sana oleminen riittää. Kirkko seisoo paikallaan ja se luo turvallisuutta. Kuitenkin tiedämme, joka sunnuntai jumalanpalveluksen pitäisi olla ykseyden ja yhteyden sydän. Tutkimus osoittaa, tiedämme sen myös omasta seurakunnastamme, miten pieni prosentti osallistuu päiväjumalanpalvelukseen. Pappimme joskus tympääntyneenä sanoikin: Parasta olisi panna lappu luukulle, avataan tarvittaessa. Kirkon ykseyttä, sanomaa niin harva seurakuntalainen tarvitsee. Onhan tietenkin turvallista, että se kirkko seisoo paikallaan, jos joskus tulen sitä tarvitsemaan. Mutta elääkö kristitty ihminen ilman Jumalan Sanaa, ruokaa ja pyhää ehtoollista ja sitä yhteyttä hänen viinipuussaan elävänä oksana myös palvellen niillä lahjoilla, jota itse kunkin olemme saaneet. Armosta pelastumme, siksi jumalanpalveluksessa saarnattu evankeliumi on Jumalan voima. Ilosanoma, jota joka seurakuntalainen tarvitsee. Tämä tulee hyvin selvästi esille tulevaisuuden selonteossa. Kati Niemelä ja Hanna Salomäki, jotka ovat tehneet tutkimusta seurakuntiemme toiminnasta, sanoi itsekin yllättyneensä, kuinka paljon esimerkiksi herätysliikkeemme rikastuttavat seurakuntiemme toimintaa. He ovat aktiivisia osallistujia lahjoineen. Siksi kirkkomme päättäjien tulisi tukea ja kannustaa myös niitä, joille Jumalan sanan totuus on omantunnon asia, mistä ei voi luopua. Saahan seurakunnassamme toimia myös toinen ääripää. Hyväksytään kaikki rakkauden nimessä. Pahalta ovat tuntuneet lausunnot, että seurakunnassa ei ole tilaa kaikille. Tiedän ja olen nähnyt miten aktiivisia seurakunnissa herätysliikkeiden jäsenet ovat. On paljon nuoria perheitä, jotka osallistuvat heidän toimintaansa. Ennen kaikkea jumalanpalvelukseen. Itse olen saanut omakohtaisen uskon oman seurakuntamme Raamattupiirissä. Olen kai siis luterilainen herännäinen. Mutta olen nähnyt herätysliikkeiden piirissä paljon hyvää. Täydellisiä ei missään seurakunnassa olla, eivät he niin kuin ei myöskään mekään.

Kiitän yleisvaliokuntaa selonteossa, kuinka kauniisti puhutaan myös tästä kipeästä asiasta. "Herätysliikkeillä on oma tehtävänsä, tärkeä tehtävä tulevaisuuden kirkossa, sikäli kun he tahtovat osallistua yhteisen kirkkomme rakentamiseen". Siksi meidän tehtävämme on rukoilla herätystä kansallemme. Pyhä Henki on ainut, joka voi eheyttää, parantaa ja uudistaa, antaa rakkautta, hyväksyä toinen toisemme niin kuin alkuseurakunnan kristityt. Heistä sanottiin, katsokaa kuinka he rakastavat toinen toisiaan ja rukoilla herätystä, ei sitä, mitä sodan vuosien suuri hätä sai aikaan, vaan, että Jumalan rakkaus herättelisi ihmisiä kodeista seurakuntaan, sanan ja sakramenttien yhteyteen, löytämään elämän Kristuksen yhteydessä.

Se, mitä tulevaisuuden kirkossa toivomme on ykseys ja rakkaus, samaan suuntaan pyrkiminen. Kaikkein parhaiten mielestäni se on toteutunut näiden kahdeksan vuoden aikana valiokuntatyöskentelyssä. Siitä suuret kiitokset niin Kemppaiselle kuin kenttäpiispa Niskaselle, joiden johdossa yleisvaliokuntana olemme saaneet toimia. Asioista olemme olleet monestikin hyvin eri mieltä, mutta rakkaudellanne ja viisaudellanne olemme päässeet yksimielisyyteen. Lopuksi kaikille teille rakkaat: siunaus olkoon jokaisen teidän kanssanne, olkoon lamppunne palamassa, kun odotamme Herran paluuta. Ettei vain yllättäisi meitä niin kuin meidän lastenlapsi, joka tuli koulusta yhtenä päivänä ja sanoi: "mummu, mulla on tulossa sellainen ikä". Sanoin, että mikä ikä sulla nyt on tulossa? "No, kun opettaja sanoi, että kaikille lapsille tulee semmonen ikä, että on aina pahalla päällä, eikä viitti tehdä mitään". "No, mikä se semmonen ikä on?", niin lapsi silmät kirkkaana sanoi: "opettaja sanoi, että se on joku horrosikä". Ajattelen, ettei tämä horrosikä saisi meitä vaivata, vaan saisimme todella olla palamassa Jumalan rakkautta ja sitä voimaa mitä hän haluaa jokaiselle omalle lapsellensa antaa. Siinä lainavalossa loistaen. Lopuksi tervetuloa Tammelan kirkkoon syntymäpäiväkonserttiin 19.11. klo 14. Meillä on 1200 hengen kirkko, joten te kaikki kyllä sinne hyvin mahdutte. Tervetuloa!


Tillbaka