Inlägg



Simojoki Pekka, edustaja

Rubrik:
Möjligheten att inrätta personförsamlingar i den nya församlingsstrukturen (Ombudsinitiativ 4/2014)

Plenum:
Onsdagen den 7 maj 2014 kl. 9.00

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät ystävät. Huomenta kaikille, terveisiä kotoa! Olin siellä suorittamassa lapsivaikutusten arviointia.

Muistan, kun ensimmäisen kerran monta vuosikymmentä sitten astuin nuorena opiskelijapoikana Temppeliaukion kirkkoon Helsingin kansainvälisen seurakunnan jumalanpalvelukseen. Sieltä löytyi uskomattoman lämmin yhteisö, jossa oli ympäri maailmaa saapuneita eri rotuisia, eri kielisiä, eri näköisiä ihmisiä. Myös suomalaisia. Heidän joukossaan oli edustettuina myös kymmeniä kirkkokuntia ja kansallisuuksia. Tämän porukan yhdisti tuo pieni ja eläväinen seurakunta, johon he kokoontuivat viikottain ympäri Etelä-Suomea. Koditon opiskelijapoika tajusi löytäneensä oman yhteisön, joka tuntui kodilta heti. Täystoimisesti palkattuja työntekijöitä oli vain pastori ja siksi kaikki mahdollinen tehtiin yhdessä suurella ilolla ja tarmolla. Minunkin kitarani sai heti töitä. Tämä kokemus on muokannut suuresti minun käsitystäni siitä, minkälainen seurakunta voisi olla. Jälkeenpäin tajusin, että tämä oli itseasiassa myös minun ensimmäinen kokemukseni henkilöseurakunnasta. Haluankin tuoda muutaman näkökulman tähän tärkeään asiaan hieman eri näkökulmasta kuin edustaja Ansaharju.

Viime vuosina olen työni puitteissa törmännyt erilaisiin henkilöseurakuntiin tai sen tapaisiin yhteisöihin lukemattomia kertoja. Välillä on tuntunut siltä, että uusia pieniä seurakuntia syntyy ympäri Suomea kuin sieniä sateella, vuosittain kymmeniä ellei enemmänkin. Kun sitten olen saanut tutustua lähemmin johonkin yhteisöön, olen tajunnut sen, että yleensä sen jäsenet ovat käytännössä kaikki nykyisiä tai entisiä luterilaisia. Monet niistä ovat jopa syntyneet luterilaisen seurakunnan piirissä. Monet kerrat olenkin joutunut miettimään, mikä on tähän ajanut, mikä meidän seurakunnissamme on ollut vikana? Mikä meiltä on puuttunut? Miksi tuo into ja aktiivisuus ja ilo ei ole kanavoitunut meidän kirkkomme voimaksi? Miksi on lähdetty perustamaan jotain uutta? Sitä on syytä todellakin miettiä ja siksihän me täällä olemme. Syynä tuntuu olevan esim. kokemukset yhteisöllisyyden puutteesta, jäykkyydestä, kohtaamattomuudesta tai turhautuneisuudesta siihen, ettei löydy omaa paikkaa palvella. Syyt löytyvät varmasti myös herätysliiketaustoista, niin kuin äsken kuultiin, traditioista, opillisista syistä, toimintakulttuurista ja ties mistä. Oli syy mikä tahansa, joka tapauksessa tällaisia yhteisöjä syntyy koko ajan tässä maassa.

Monta kertaa, ehkä liiankin monta kertaa, olen kuullut tämän tyyppisen tarinan: "Minulla ei ole ollut mitään yhteyttä omaan paikallisseurakuntaani, mutta sitten löysin tämän lämpimän yhteisön, joka tuntui heti omalta ja jossa sain heti mielekkään paikan palvella. Tuntuu niin turhalta maksaa veroja jollekin, jonka kanssa ei ole mitään tekemistä. Siksi erosin ja voin kymmenykseni nyt maksaa tänne."

Maailmaa kiertäessäni olen tajunnut sen, että tänä päivänä jo varmaan suurin osa maailman seurakunnista on nimenomaan erilaisia henkilöseurakuntia, joiden jäseniä yhdistää sisällöt eikä asuinkuntien rajat. Sama tilanne on todellisuutta kaikkialla, myös lähetyskentillä. Myös meidän kirkkomme sisällä toimii nyt jo yhteisöjä, jotka käytännössä ovat henkilöseurakuntia. On kohtaamispaikkayhteisöjä, Tuomasmessu-yhteisöjä ja herätysliikkeiden ympärille kokoontuvia jumalanpalvelusyhteisöjä. Käytännössä näistä yhteisöistä kodin löytäneet pitävät usein varoillaan yllä kahta järjestelmää ja varmaan moni heistäkin kysyy, mitä ihmeen järkeä tässä on. Voi olla, että tulevina vuosina moni näistäkin yhteisöistä irrottautuu omiksi seurakunnikseen tai itsenäisiksi yhteisöiksi. Tästäkin löytyy lähihistoriasta esimerkkejä ihan tarpeeksi. Tällaisessa tilanteesta ja huolestaan ymmärtääkseni on noussut myös tämä edustaja Ansaharjun aloite.

Vanhat suuren kirkkokunnat tuntuvat pitävän kiinni historiallisista syistä syntyneistä parokiaalijärjestelmistään rystyset valkoisina. Monta kertaa olen ihmetellyt, minkä takia se näyttää olevan niille niin elämän ja kuoleman kysymys. Syyksi on esitetty verotuksen ongelmat tai väestökirjanpitosyyt. Mutta tällaisena tietotekniikan aikakautena tuollaiset selitykset on vain hätävalheita, senhän jo lapsikin tajuaa. Ymmärrän kyllä sen pelon, että näin syntyisi jotain "parempien kristittyjen" eliittiseurakuntia, mutta uskon, että hyvin kontrolloituna ja yhteisillä pelisäännöillä tämäkin vaara voidaan välttää. Ymmärrän, että toki parokiaalijärjestelmä on palvellut hyvin tässä maassa ja palvelee varmaan vielä pitkään, mutta sen murtuminen ja rapautuminen on jo selvästi alkanut. En voi ymmärtää, miksi ei parokiaalijärjestelmän sisälle ja rinnalle voi antaa mahdollisuutta ottaa mukaan tällaisia uudenlaisia vaihtoehtoja, joita syntyy joka tapauksessa. Näin saataisiin niidenkin tuoma voima ja innovaatio kokonaisuuden hyödyksi ja saataisiin pois päiväjärjestyksestä yksi syy erota kirkosta. Uskon, että tällaisen henkilöseurakuntamallin mahdollisuuden voisi helposti sisällyttää meneillään olevaan seurakuntarakenneuudistukseen niin kuin Ansaharjukin sanoi. Se antaisi meille tulevaisuutta ajatellen lisää pelimerkkejä, joustavuutta ja työkaluja, vaikka parokiaalisuus pysyisikin perusmallina. Uskon myös, että tulevaisuudessa kasvaa joka tapauksessa vaatimus siitä, että ihmiset vain yksinkertaisesti haluavat valita itse oman seurakuntansa ja yhteisönsä!

Tiedän, että tästä asiasta on aikaisemminkin puhuttu ja voi olla, että perinteiseen tapaan tämä aloite jälleen kerran ammutaan alas, mutta olen täysin varma, että se kyllä nousee sieltä uudestaan ja uudestaan tulevinakin vuosina. Tarve on päivänselvä ja henkilöseurakunnat ovat joka tapauksessa vääjäämätöntä tulevaisuutta, haluttiin tai ei. Kannatan ehdotusta. Kiitos.


Tillbaka