Inlägg



Marjokorpi Lasse, edustaja

Rubrik:
Kyrkans fyraårsberättelse 2004-2007
Monikasvoinen kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2004-2007 (Kyrkostyrelsens framställning 6/2008)

Plenum:
Tisdagen den 4 november 2008 kl. 9.15

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Aluksi huomio kiintyi kirjan nimeen. Muistelen nähneeni kirjastossa joskus kauan sitten julkaistun kirjan Monikasvoinen itä. Siinä kerrottiin Kaukoidän kansoista, tulee mieleen monirotuisuus, moniuskontoisuus, valtava ihmisten paljous. Nyt tämä meille jaettu kirja on siinä suhteessa erinomainen, että se kartoittaa ihmisten mielipiteet melkein mihin tahansa kirkkoon liittyvään asiaan. Sitten se voi kyllä olla vahingollinen, jos näitä mielipiteitä käytetään ohjenuorana, jonka nojalla pyritään suuntautumaan tulevaisuuteen.

Tämä maailma ei nimittäin kykene auttamaan itseään. Kerron siitä yhden ajankohtaisen esimerkin, joka sopii myös vertauskuvaksi siitä, mitä tapahtuu kristikunnassa. Nythän me olemme ajautuneet koko maailmantaloutta koskevaan kriisiin. Ilmiö alkoi näennäisen pienistä tapahtumista. Amerikkalaiset pankit ottivat tavakseen myöntää asuntolainoja vaivautumatta liikaa kyselemään lainan ottajien maksukyvyn ja vakuuksien perään. He halusivat laajentaa osuuttaan markkinoista myöntämällä lainoja hivenen löysemmin perustein ja tarjoamalla inhimillisempää palvelua, jossa ei tehty hankalia henkilökohtaisia kysymyksiä varallisuudesta, veloista ja maksukyvyistä, kunhan vain saatiin lisää asiakkaita. Toiminnan tappiollisuuden peittämiseksi liberalisoitiin finanssimarkkinoita, roskalainat myytiin suurille investointipankeille. Ne taas siirsivät ne niin sanottuina johdannaisina spekulatiivisille investoijille ympäri maailmaa. Toiminta rupesi jo pari vuotta sitten huolestuttamaan asiantuntijoita, mutta mitään ei tehty tilanteen korjaamiseksi.

Nyt on maksupäivä tullut. Luottolama koski ensiksi etiikkaa eli arkisen pankkitoiminnan rutiineja. Ei vaivauduttu tutkimaan, aikooko tai voiko asiakas suoriutua veloistaan. Ei myöskään valvottu tarpeeksi pankkien omia toimia, tappioista ei välitetty, vaan ne siirrettiin johdannaisiin. Toiseksi se koski pankkitoiminnan teoriaa eli finanssioppeja. Ajateltiin, että spekulatiivisten investointien varaan voidaan rakentaa kansakunnan varallisuus. Näin tehtiin varsinkin Islannissa. Kun uusi pankkiteoria alkoi kaataa pankkeja eri puolilla maailmaa, tuli kiire siirtää pankkeja valtion haltuun, mikä tarkoitti sitä, että eräiden keinottelu lankesi kaikkien kansalaisten maksettavaksi. Kolmanneksi tämä luottolama koski uskoa. Etiikasta ja opista luopuminen johti siihen, että menetettiin usko koko toiminnan pysyvyyteen ja tulevaisuuteen. Ei enää uskallettu tehdä mitään. Nyt ei kukaan uskalla antaa lainaa, sijoittaa, ostaa tai rakentaa, kun on menetetty usko siihen, että järjestelmä pelaa ja toiminnalla on tulevaisuus. Kaikkien pyrkiessä tinkimään menoistaan koko yhteiskunnan toiminnot uhkaavat hyytyä. Ehkä se on hyvä niin.

Kirkkomme on nyt ajautunut tähän samaan tilanteeseen. Ensiksi nakerrettiin kristillisen etiikan pohjaa, kun siitä kiinni pitäminen olisi johtanut ristiriitaan kansanjoukkojen mielipiteiden ja käytäntöjen, hienosti sanoen käytänteiden kanssa. Kristillinen etiikka yritettiin siirtää pelkästään ihmisjärjellä päätettävien asioiden joukkoon vastoin Raamattua ja Vähän katekismuksen opetuksia. Näin haluttiin välttyä konfliktilta kansan, median ja sen älymystön kanssa, jolla ei ole älyä. Etiikassa pääsivät vallalle länsimaisen ateismin ja maallistumisen eettiset johdannaiset sekä ajattelutapa, että syntiä ei voida enää nimetä, ettei menetettäisi asiakkaita. Kymmenen käskyä siirrettiin muuttuvien asioiden rakkauden koriin eli romukoppaan. Jumalan käskyt hylättiin ja sitten alettiin opettaa ihmiskäskyjä. Jumalan sanan hylkääminen johtaa aina eettiseen arvotyhjiöön. Eettiseen turhautumiseen löydettiin lääkkeeksi spekulatiivisia hyveitä, jotta menetetyn eettisen arvovallan sijasta saataisiin moraalista loistokkuutta. Sitä on asettuminen syrjäytyneiden, sorrettujen ja pienen ihmisen puolelle, kirkon ympäristöohjelma, ilmasto-ohjelma, rauhantyö, vihreät rippikoulut ja paljon muuta sellaista. Toiseksi tämä koski kirkon oppia. Kun selvä Jumalan sana hylätään, tilalle tulevat mainostoimistojen imago-kampanjat ja televisiopappien jokaviikkoiset irtiotot kristinuskosta. Mutta jos kristinuskon ydin hylätään, minkäänlaisella pr-toiminnalla ei voida palauttaa ihmisten luottamusta. Niinpä kolmanneksi se koski uskoa. Kun kadotetaan usko Jumalaan ja hänen sanaansa, niin ei enää rohjeta toimia sen mukaan. Suomalaisten kirkollinen osallistuminen on Euroopan alhaisimpia. Samaan aikaan niissä kirkoissa, jotka ovat pysyneet uskollisina omalle opilleen, jumalanpalveluksissa käynti on pysynyt korkeana.

Viime kesänä karavaanarimatkalla Puolassa ja Ukrainassa huomasimme, että esimerkiksi Bialystokissa niin roomalaiskatolisessa kuin ortodoksisessa kirkossa suuri osa jumalanpalvelukseen osallistuvista seisoi kirkon pääoven takana, kun he eivät enää mahtuneet kirkkoon. Meidän kirkkomme näyttää nyt päinvastaista kehitystä, kun länsimaisen sekulaariteologian johdannaiset ja Ruotsin kirkolta lainatut teologiset roskalainat alkavat erääntyä maksettaviksi. Samalla tämä hengellinen lama erääntyy koko seuraavan sukupolven maksettavaksi: lasten, joilta puuttuu isä taikka äiti tai molemmat - puuttuu turvallinen koti, jossa vanhemmat olisivat läsnä, nuorten, joita ei ole enää rohjettu opettaa Jumalan sanalla, vaan heidän omilla aivoituksillaan, aikuisten, joiden perhe-elämän pahoinvointi tuottaa väkivaltaa, ja joiden elämää kepeä maallistunut shoppailu ei koskaan voi tyydyttää.

Sen vuoksi kirkon nelivuotiskertomusta lukiessa sen erinomaisista katsauksista huolimatta tuntuu hälyttävältä siinä ilmenevä teologinen tyhjyys. Jumalan sanasta ei ammenneta tulevaisuuden näkymiä, suuntaa haetaan yhteiskunnan trendeistä ja kansan käyttäytymisestä. Mielipidetiedustelujen prosentit ohjaavat kirkon kannanottoja maallistumisen kanssa samaan suuntaan. Tämä maailma on eksyksissä eikä kykene auttamaan itseään ilman Jumalan sanaa, ilman Kristuksen tuntemista, ilman evankeliumia. Kirkon tehtävä ei ole suuntautua tulevaisuuteen gallup-tutkimusten ja sosiologisten ennusteiden varassa. Sen tehtävä ei ole etsiä sanomaansa ajan virrasta. Tällä tiellä, jossa kirkko ymmärtää itsensä sellaiseksi instituutioksi, jolla ei ole muuta tekemistä kuin siunata ja lohduttaa, tapahtuu maailmassa mitä tahansa, se vajoaa merkityksettömyyteen.

Tutkimuksesta käy ilmi, että kirkossamme pidetään arvokkaana sellaista kirkon jäsenyyttä, jossa riittää, että ihmiset ovat tyytyväisiä siihen, että kirkko on ja he kuuluvat siihen, vaikka eivät koskaan osallistu sen toimintaan. Se on jopa yhtä arvokasta kuin niiden mukanaolo, jotka toimivat aktiivisesti seurakunnissa. Tämmöinen ajattelu kertoo, että suuntaa antavana ovat pelkät taloudelliset laskelmat toiminnan kannattavuudesta ja veronmaksajien määrästä. On varmaa, että niin kauan kuin tällainen ajattelu määrää kirkkoa, sen elämä ja toiminta menee alaspäin. Mitenkähän kävisi, jos keskussairaalan johtaja määrittelisi toiminnan tavoitteeksi sen, että kuntalaiset pysyvät tyytyväisinä, kun sairaala on, vaikkei kukaan käykään sairaalassa ja todellisen vaivan tullessa on turvauduttava yksityissairaaloihin, luontaishoitoihin ja puoskareihin. Miksi kirkosta erotaan? Syynä voi usein olla myös kirkon tarpeeton läsnäolo, läsnäolo ilman Jumalan sanaa, itsensä tunkeminen joka paikkaan ilman mitään tarpeellista syytä ja poissaolo ja vaikeneminen siellä, missä tuo sana pitäisi julistaa. Joissakin tilanteissa olisi myös paikallaan tyylikäs tomujen pudistaminen jaloistaan koko paikkakunnalta. Jos evankeliumi ei ole kallein aarteemme, jota haluamme viedä jokaiseen paikkaan ja tilaisuuteen niin ei meillä ole tulevaisuutta.

Tämän teoksen perusteella voi saada näyn tulevaisuuden kirkosta. Se on julkinen laitos, johon ei kuuluta, mutta joka Venäjän ortodoksisen kirkon tapaan hoitaa maksusta uskonnollisia palveluja ja siunauksia, joiden ei välttämättä tarvitse olla Raamatun eikä kirkkomme tunnustuksen mukaisia. Niissä kirkoissa, jotka ovat jääneet sen omistukseen, se pitää yleensä konsertteja ja hyväntekeväisyystapahtumia kevyen musiikin säestyksellä. Lähetystyö on lakannut ja kaupunkien julkisivua hallitsevat minareetit. Täällä kirkolliskokouksessa viljellään hienoja sanoja, sellaisia kuin lopputulema, yhteisöllisyys ja monikulttuurisuus. Ettei vain tällä tiellä edessämme olisi loppumenemä, yhteisöttömyys ja pakanuus. Kirkosta uhkaa tulla vain valtion tai kunnan viraston tapainen uskonnollinen laitos, kalsea julkisivu, jossa luvallisia ovat vain viileät argumentit, ei Jumalan sanaan pohjaavat eikä tunnetta sisältävät. Siellä puhaltavat kylmät tuulet, se puoltaa kaikkia ihmisiä, mutta ei uskalla julistaa heille Jumalan sanaa.

Joitakin aikoja sitten luin unkarilaisen kirjailijan Imre Kerteszin teoksen Kohtalottomuus. Tuo nimi jäi askarruttamaan mieltäni. Kirja kuvasi natsiaikojen ja keskitysleirien tapahtumia. Hitaasti ymmärtäen lopulta tajusin, että se tarkoittaa, että tuo kohtalo tai se mitä tuli näiden ihmisten ylle, jotka olivat niissä mukana, se ei ollut jotakin, joka tuli heidän ylleen luonnonvoiman tavoin. Se oli jotakin, jonka annoimme tapahtua ja valitsimme pienillä ratkaisuillamme.


Tillbaka