Inlägg



Salmi Samuel, piispa

Rubrik:
Ändring av lagstiftningen om kyrkans lokala strukturer, lagutskottets betänkande 1/2015 om Kyrkostyrelsens framställning 3/2014 - Första behandlingen

Plenum:
Onsdagen den 6 maj 2015 kl. 9.00

Text:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat.

Kirkkohallitus, lakivaliokunta ja hallintovaliokunta ovat tehneet paljon työtä, joka monelta osin se ansaitsee arvostusta ja kiitostakin. Tämä ei kuitenkaan estä tuomasta esiin asioita, jotka mielestäni vielä ovat keskeisiä ja ovat koko hanketta ajatellen myös kriittisiä. Täällä on tietyissä puheenvuoroissa viitattu meneillään oleviin muihin kirkkomme rakennetta koskeviin suunnitelmiin ja tällä kohtaa totean, että saman asian minkä jo kaksi vuotta sitten Rovaniemellä kirkkoherrojen kokouksessa, että kirkkomme perusongelma uudistusten keskellä on siinä, että me emme näe kokonaisuutta, vaan pyrimme ratkaisemaan kysymyksiä pala palalta. Tarvitsemme kokonaiskartan ennen kuin voimme tehdä yksityiskohtia koskevia päätöksiä.

Tämä tarkoittaa siis sitä, että mielessäni olisi sellainen suunnitelma, joka on nyt kenties tekeillä. Tässä nähdään miten kirkon keskushallinto, hiippakuntahallinto ja seurakuntahallinto niveltyvät toinen toisiinsa mielekkäällä tavalla. Yksi visio voisi olla, jos asiaa karrikoi, on tämän kaltainen. Etelään syntyy suuret seurakuntayhtymät. Niiden sisällä on valtavasti taloudellista osaamista, ulkomaansuhteita ja muita erityisosaamisen alueita, jotka ovat suoraan kirkkohallituksen kanssa kilpailevia osaamismuotoja. Siis tällä pienellä karikatyyrillä haluan todeta sen, miten voimme joutua tilanteisiin, joissa meillä kokonaiskartan puuttuessa syntyy tilanne, jossa tulee vakaviakin hiertymiä. Ei vain keskushallintouudistuksen kannalta, vaan myös hiippakuntahallinnon kehittämisen kannalta. Miten suhtautuu kirkon episkopaalinen luonne tähän kokonaisuudistukseen sen jälkeen, kun se asia kenties sitten lähes viimeisenä tuodaan tähän kokonaiskuvaan mukaan. Siis kokonaisratkaisu ensin ja sitten yksityiskohdat.

Toiseksi kysymys identiteetistä. On tehty laajakantoinen ratkaisuehdotus, joka toteutuessaan merkitsee valtavaa henkistä prosessia koko meidän kirkossamme. Paljoakaan ei ole kiinnitetty keskustelussa huomiota siihen, millä tavoin tämä henkinen prosessi aiotaan ohjata ja millä tavalla yleensä. Tässä tilanteessa, jossa näin käy, miten hoidetaan sitä ihmisten kokemusta, että jälleen kerran on tehtävä uusi koalitio tai uusi tapa hahmottaa omaa asemaansa meidän kirkossamme.

Kysymys on myös taloudellisista resursseista. Kuinka paljon niistä on puhuttu tämän uudistuksen yhteydessä? Ei kai ole kovinkaan yksinkertaista havaita, että toteutuessaan tämä hanke käsittää koko joukon, valtavan määrän erilaisia kokoontumisia, matkoja, työpanoksia, niin sanottuja kiinteitä kustannuksia. Ja niiden laskeminen ja esittäminen on vähintäänkin puolitiessä jos kohta sitäkään.

Kirkkopalvelut on yhteisö, joka on palvellut meidän kirkkoamme hyvin tärkeällä tutkimuksella. Segmenttitutkimus 360 on paljastanut tutkimustuloksin sen tosiasian, josta esimerkiksi itse olen puhunut aikaisemmissa kirkolliskokouksissa eri asioiden käsittelyn yhteydessä. Silloin sanomani oli mututuntumaa, mutta nyt sillä on myös faktaa taustanaan. Eli Suomi on vahvasti erilainen vähintään kahdella tavalla: etelä ja pohjoinen. Se mikä etelässä näyttää hyvältä, ei välttämättä ole mikään ratkaisu pohjoisessa Suomessa. Pohjoinen Suomi, entiset Oulun ja Lapin lääni ja etenkin Lappi, on alue jota leimaa suurten etäisyyksien kokonaisuus. Matkat ovat pitkät, niin kuin sen tiedämme. Sitä on mantran tavoin täällä hoettu vuosikausia, mutta olisi varmaan nyt jo aika se myös tunnustaa, että matkat ovat todellisuus, joka määrittää meidän kirkollista identiteettiämme pohjoisessa Suomessa. Jos pakkoliitoksiin seurakuntayhtymiä aiotaan pohjoisessa ajaa, se merkitsee matkojen entistä suurempaa pitenemistä. Jos ajatellaan työvoiman liikkuvuutta yksittäisen työntekijän virkamatkaksi saattaa venyä usea sata kilometriä päivässä. Ja toisaalta, ja mikä on esitettävä hyvin vakavana havaintona, on se, että silloin jos suuria seurakuntia ajetaan yhteiseen yhtymään, silloin myös hallinto pakosta siirtyy kauemmaksi yksityisen seurakuntalaisen näköpiiristä, ja tietyllä tavalla voimme sanoa, että valta siirtyy suuriin keskuksiin ja reuna-alueet alkavat näivettyä. Tätä seikkaa ei muuta toiseksi se, että nyt on sanottu, että seurakuntayhtymät voidaan muodostaa hyvin väljiksi ja joustaviksi, tunnemme ja näemme tämän vahvan ja sinänsä tärkeän tavoitteen. Mutta sanoisinko tähän myös vahvasti sen, että elämä on kuitenkin jotain muuta, kuin paperilla sanottu todellisuus. Olisiko kuitenkin niin, että kun asiaa toteutetaan käytännössä, huomataan että vahvemmat jyräävät heikommat. Tämä kokonaisuus sisältää myös haasteen juuri tähän liittyen. Meidän kotoisen Suomemme reuna-alueet ovat haaste meidän kirkkomme keskushallinnolle. Sitä olen myös yrittänyt viestittää silloin, kun meillä on vakavia puutteita työntekijäresursseissa. On seurakuntia, jotka joutuvat tuskallisen vaikeissa olosuhteissa työskentelemään ja viemään kirkon sanomaa sinne, missä sitä tarvitaan ja myös diakonisin keinoin, missä apu on tarvittavin, sinnekin apua on vaikea joskus viedä. Reuna-alueet eivät ole Suomen ongelma. Kun niistä puhutaan, on joskus kiusallinen tunne siitä, että syntyy vaikutelma ikään kuin tässä olisi joku sellainen ongelma, josta pitäisi puhua meidän kokonaiskirkossamme tai yhteiskunnassa yleensä. Kuitenkin itse näen ja te myöskin itse tiedätte, jotka olette käyneet pohjoisessa Suomessa, että Suomen reuna-alueet, niin Oulun kuin Kuopion hiippakunnassa, ne reuna-alueet ovat Suomen kruunu. Sinnehän te tulette katsomaan kauniita maisemia ja siellä sielunne lepää. Ja siellä saadaan virvoittua toukomettisten laulusta. Suomen valtio on saamani tiedon mukaan juuri tuoreeltaan tehnyt ratkaisuja miettimällä esimerkiksi sitä, miten Utsjoen kunta voisi saavuttaa erityiskunnan aseman tulevissa ratkaisuissa. Tämä on vasta suullinen tieto, sillä tässä salissa saattaa jollain olla ihan konkreettisempaa kerrottavaa tästä. Mutta se mihinkä tämän liitän, on tutkimustyö. Tohtorin väitös, joka julkaistiin 5.12. Oikeustieteiden tohtoriksi väitteli hiippakunnassamme toimiva kunnan johtaja. Tällä hetkellä Kittilän vt. kunnan johtaja Kyösti Tornberg. Hän väitteli kuntien pakkoliitoksista. Hänen väitöskirjansa sisältää mielenkiintoisen osion reuna-alueiden erityislainsäädäntömahdollisuuksista Suomen valtiossa. Tornbergin väitöskirja antaa myös aiheen miettiä sitä, olisiko meidän kirkossamme mietittävä myös reuna-alueiden kirkollista lainsäädäntöä aivan uudella tavalla ja näiden alueiden henkinen ja hengellinen tarve otettava huomioon aivan eri tavalla kuin tähän asti.

Siis kehitetään nykymallia edelleen. Otetaan tuumaustauko, niin kuin Rovaniemen kirkkovaltuuston ja neuvoston kokouksessa, jossa sain vierailla ja josta voin luultavasti hyvin uskottavalla tavalla sanoa, että ilmapiiri oli juuri tämän kaltainen. Odotetaan, mitä valtiovalta tekee. Mietitään ja katsotaan ja tehdään ratkaisuja vasta sitten. Ajatus pakkoliitoksista pois. Kaikki tässä salissa eivät varmaankaan pidä rinnastuksista, mutta sanon kuitenkin yhden rinnastuksen, kun ajattelen tulevan lainsäädäntötyön kehittämisen tarpeita ja sitä mihin suuntaan pitäisi kehittää meidän seurakunta rakennettamme ottaen huomioon myös reuna-alueiden rikkauden. Meillä on niin kuin täällä on todettu, varaa kehittää esimerkiksi kirjurijärjestelmää valtion korvaaman rahan turvin kahdella miljoonalla eurolla vuodessa ja on selvää että tällainen järjestelmä vaatii sen kehittämisen, mitä sille on esitetty. Siitä ei kahta sanaa ole. Mutta miksi ei kehitettäisi kulttuurisesti arvokkaitten seutujen seurakuntaelämää selkeästi suuremmalla solidaarisuusasenteella ja solidaarisuusmaksulla kirkkomme rakenteessa, kuin tähän asti on tehty. Se on mielestäni kirkkomme velvollisuus.


Tillbaka