Inlägg



Marjokorpi Lasse, edustaja

Rubrik:
Förbud mot diskriminering på basis av kön och personlig övertygelse vid prästvigning (Ombudsinitiativ 5/2006)

Plenum:
Tisdagen den 9 maj 2006 kl. 9.00

Text:
Kunnianarvoisa Arkkipiispa, rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa. Alkuvuonna televisiossa näkyi mainos, jossa sivumennen sanoen kului hukkaan kirkon varoja. "Ihmisellä ei ole viimeistä käyttöpäivää". Nyt tämä asia, jota olemme käsittelemässä, on vakava kysymys siksi, että siinä on kysymys ihmisen viimeisestä käyttöpäivästä. Kirkossamme on kasvava vihkimättömien pappien varasto, jotka huolimatta pappistutkinnosta ja kristillisestä uskosta eivät saa vihkimystä. Tässä on kyseessä hengellisen vakaumuksen perusteella tapahtuva syrjintä ja kun se koskee vain miehiä, siinä voidaan nähdä sukupuolisen syrjinnän piirteitä.

Mikä on sitten kristillinen vakaumus? Kristillinen vakaumus on saatu evankeliumin perusteella ja Jumalan sanan tutkimisen pohjalta. Sitä ei ole luettu puolueohjelmista eikä iltapäivälehdistä. Se kuuluu esimerkiksi näissä Paavalin sanoissa: "Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?" Tämä menossa oleva aika on sellainen, että se käyttää suunnattomasti aikaa, varoja ja dosentteja kehittääkseen vakaumuksettoman kristinuskon. Sellaisen joka sulautuu kaikkeen ja on vailla väriä, vaikutusta eikä synnytä vastaväitteitä.

Aikakautemme ymmärtämiseksi on välttämätöntä luoda silmäys kahteen kulttuurivirtaukseen, joiden keskellä me elämme, nimittäin modernismiin ja postmodernismiin. Emmehän useinkaan itsekään tiedä mitä ne merkitsevät. Modernismi oli menneen ajan suuntaus, joka pyrki kieltämään ja kumoamaan kaikki perityt arvot. Sen lähtökohtana oli vastapuolen kumoaminen. Se pyrki avoimesti tieteen, kehityksen ja edistysuskon pohjalta romuttamaan vanhat käsitykset niin tieteessä, taiteessa kuin uskonnossa. Yhteiskunnassa se tarkoitti vallankumousta, luonnontieteessä evoluutioteorian yksinvaltaa, kirkossa maallistumista, taiteessa muodon hylkäämistä. Postmodernismi on vastavaikutus modernismille - sen tosikkomaisuudelle, sen edistysuskolle, sen maailmanparannusyrityksille, sen oikeassa olemisen halulle. Postmodernikatsomus suhtautuu eri ilmiöihin suvaitsevasti, sen mukaan ei ole olemassa vain yhtä totuutta. Se alentaa tieteen pelkiksi kertomuksiksi maailman luonteesta ja edellyttää perässä tulevan parempia selityksiä. Niitä suuntauksia, jotka ovat vaikuttaneet pitkään historiassa tai saaneet laajalta kannatusta, se kutsuu suuriksi kertomuksiksi. Kristinusko, islam, marxismi tai evoluutioteoria ovat näitä suuria kertomuksia, joita tulee koko ajan lisää.

Nyt meidän kirkkomme on latvasta päin vaipumassa postmodernismiin. Kirkko elää siinä ja puolustaa sitä, mikä merkitsee samalla kristinuskon hylkäämistä. Se tarkoittaa, että kaikki katsomukset ovat kirkossa hyväksyttyjä ja oikein. Papin virkaa saa huoletta hoitaa, vaikka ei usko Jumalan luoneen tätä maailmaa, vaikka ei usko Kristuksen syntyneen neitseestä, sovittaneen maailman syntejä, nousseen ylös kuolleesta tai tulevan takaisin. Kirkko elää postmodernismissa ja laiminlyö samaan aikaan kristinuskon opetuksen ja vieraannuttaa ihmiset siitä. Vakaumuksettomuus on arvossa ja vakaumusta vainotaan, sitä ei saa näyttää. Postmodernismi on huomaamatta tunkenut myös suomalaisen elämäntavan läpi. Television, internetin ja niiden mukaan tuoman globaalin kulttuurin vaikutuksesta koko sukupolvemme on tajuamattaan niellyt postmodernismin aakkoset. Se merkitsee: toiseuden sietäminen tarkoittaa ettei totuutta voi olla olemassa. Postmodernismin jäljessä tuleva seuraava keikaus on jo näkyvissä. Toiseuden sietäminen muuntuu vähitellen ylivertaiseksi totuudeksi, jonka mukaan muut totuudet on arvosteltava. Siitä tulee totalitaarinen toiseusfilosofia. Sen vuoksi nykyihmisen moraalia, uskontoa ja etiikkaa arvioidaan yksinomaan tästä kapeasta näkökulmasta, miten hän sietää perinteisistä arvoista poikkeavaa käyttäytymistä. Pisimmillään tämä uusi elämän normitus johtaa siihen, että tästä kapeasta ja nurjasta elämän arvostuksen vinkkelistä tulee koko elämää hallitseva ylinormi, jonka perusteella kaikki muut normit ja periaatteet tuomitaan.

Nyt kirkossamme on jo menossa sellainen tuhoisa kehitys, että tasa-arvo ja homouden hyväksyminen ovat varsinaisiksi periaatteiksi, joiden nojalla virka-asemassa päästään eteenpäin. Tämä kehitys sisältää selvän vaaramomentin. Jokainen Raamatun vastainen elementti, joka on hyväksytty kirkkoon ei ole ainoastaan itsessään kirkon tulevaisuutta uhkaava tekijä. Sen hyväksyminen johtaa ennen pitkää tilanteeseen, jossa sitä edeltänyt normaali kristillinen ja Raamatun mukainen käytäntö vähitellen demoralisoidaan. Kirkkomme on antanut perään modernin yhteiskunnan väärille elämäntavoille sukupuolielämässä. Nyt papinvaaleissa kysytään, hyväksyykö pappi avoliitot, avioerot ja homosuhteet ja näin moraalittomuuden hyväksymisestä, mikä kristikunnassa on aina ollut häpeä ja on edelleenkin, siitä on tullut kirkollisessa viranhaussa ansio ja kunnia-asia.

Sitten toinen kysymys. Kysymys sukupuolisesta syrjinnästä. Tässä nyt päästään sohaisemaan oikein mehiläispesään. Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi ja he ovat samanarvoisia keskenään. Samalla hän on luonut kummatkin sillä tavoin erilaisiksi, että kumpikin on oikeastaan arvokkaampi kuin toinen. Jumala ei ole kuitenkaan tarkoittanut miehen ja naisen välistä erilaisuutta kilpailun, erimielisyyden tai taistelun alueeksi. Päinvastoin siinä toteutuu elämän rikkaus, ihastuttavuus ja tasapaino. Erityisen vaikeasti analysoitava ja monisyinen on tilanne niin sanotun tasa-arvon kohdalla. Tasa-arvo on valistuksen ja Ranskan vallankumouksen ihmisten tietoisuuteen iskostama tunnuslause. Se pohjautui kuitenkin ateistiseen ja uskonnottomaan filosofiaan, joka muilta ulottuvuuksiltaan oli kristinuskon vastainen. Se nojaa deternimistisen luonnontieteen mukaiseen ihmiskäsitykseen, jossa ei tunnusteta sitä että ihminen on luotu. Hän on Jumalan kuva, hän on vastuullinen teoistaan, hän on ikuisuusolento.

Jumalan sana opettaa, että ihmiset on luotu samanarvoisiksi. Tämä opetus perustuu Jumalan luomistyöhön, Kristuksen lunastustyöhön ja kaikkia odottavaan tulevaan tuomioon. Nyt sellainen tasa-arvo-käsitys, joka kieltää kaikki nämä, ei kuitenkaan voi olla kristinuskon mukainen. Nykyinen käsitys tasa-arvosta nousee tästä Ranskan vallankumouksen perinnöstä, joka ei tunnusta ihmisen erityisasemaa, ei hänen vastuullisuuttaan Jumalan edessä eikä Jumalan luomisessa antamia erilaisia tehtäviä miehelle ja naiselle. Nyt me näemme modernissa yhteiskunnassa miten elämää hallitseva väärä tasa-arvo-filosofia korotettuna ylinormiksi tuottaa lähinnä vahingollisia hedelmiä - riitaa, avioeroja, oikeusjuttuja, yksinäisiä ja hyljättyjä lapsia ja vanhempia. Vähitellen alkaa varsinkin tiedotusvälineissä normalisoitua sellainen ajattelutapa, että kaksi ihmistä ei voi elää ja asua yhdessä koko elämäänsä. Avioeroja suorastaan lietsotaan. Näin koko perheinstituutio löyhtyy.

Tasa-arvo on sikäli vaikea aihe käsiteltäväksi, että se on alue, jossa jokaisen on harjoitettava jokapäiväistä kilvoitusta eikä siinä päästä valmiiksi. Sen vuoksi monikaan ei uskalla sanoa mitään asiasta, koska pelkää joutuvansa leimatuksi niillä tuhansilla leimoilla, joilla aikamme kulttuuri on suvaitsevaisuudessaan valmis listimään jokaisen toisinajattelijan. Kirkon pitäisi kaikessa opetuksessaan opettaa yksiavioisuutta, elämänikäistä uskollisuutta ja rakkautta, tukea avioliittoa ja perheitä ja tehdä pesäeroa sukupuolielämän "harmaaseen talouteen", joka kukoistaa yhä lisääntyvänä ilmiönä myös sen työntekijöiden keskuudessa. Tässä saattaisi avautua tie aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Kirkkomme on tässä kysymyksessä ajautunut merkilliseen ristiriitaan itsensä kanssa. Uskonnollisissa katsomuksissa se edustaa postmodernismia eli sallii kaiken. Mutta sitten kun tulee kyse asiasta, joka pohjautuu maallistuneen yhteiskunnan pohjimmaiseen vakaumukseen eli tasa-arvoon, niin silloin tämä postmoderni satuilu häviää kuin tuhka tuuleen. Silloin kaivetaan esille työvälinevarastosta vanha modernismi, joka ei sietänyt toisinajattelua, ei tieteessä, taiteessa eikä uskonnossa. Tuo, joka halveksi kaikkea vanhaa perinteistä ja arvokasta ja pyrki tuhoamaan uskonnon, moraalin ja kaiken sen minkä Jumalan sanan pohjalta olemme saaneet.

Nykyajan perusfilosofia on tasa-arvo. Sitä nyt ei ehkä voida pitää minään filosofiana, vaan kyseessä on suhtautumistapa, oikeastaan tabu. Se on nyky-yhteiskunnan irrationaalinen perussääntö, jota pyritään noudattamaan lähinnä halveksituksi joutumisen pelosta. Sitä ei elähdytä mikään sisäinen intuitio, innostus tai syvällinen eettinen vakaumus. Siitä on tullut pikemminkin kahle, jonka vallassa kunnallis- tai valtionhallinnossa tehdään päätöksiä, joiden oikeellisuudesta tai menestyksellisyydestä ei kenelläkään ole varmuutta. Tasa-arvo-dogmin johdosta kirkkomme, joka muutoin edustaa täydellistä indifferentiaa opin ja elämän kysymyksissä, on valmis lähettämään toisinajattelijat maallisten rangaistusten, virasta erottamisten, virkakiellon ja häpeärangaistusten tielle.

Ortodoksinen piispa Hilarion piti viime syksyn neuvotteluissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa ansiokkaan esitelmän. Hän osoitti miten moderni tasa-arvokäsitys tuottaa suuria ongelmia nyky-yhteiskunnassa. Luonnollinen miehen ja naisen välillä vallitseva tasapaino hajoaa. Sen seurauksena äitiys revitään alas ja vaatimus molempien aviopuolison samanlaiseen osallistumiseen työelämässä johtaa äitiyden halveksimiseen. Perheet jäävät näin pieniksi ja väestönkasvu lakkaa. Toiseksi se tyrmää käsityksen avioliiton kestävyydestä. Nykykulttuuri pitää avioeroa lähes väistämättömänä. Kolmanneksi se markkinoi vapaan rakkauden periaatetta, joka johtaa sukupuolielämän kurjistumiseen ulkopuolisten seksisuhteiden, lukemattomien seksikumppanien, puolison vaihtamisten, esiaviollisten suhteiden ja muiden hyväksikäyttöjen muodossa. Se johtaa sosiaalisiin ongelmiin, väestönkasvun alenemiseen ja lopulta länsimaiden kulttuuriseen häviöön. Kirkkomme on nyt sitoutumassa kohtalokkaalla tavalla tähän tasa-arvokäsitykseen, joka on vahingollinen. Sille on tärkeämpää sitoutua postmodernismiin ja yhteiskunnan enemmistöön kuin kristinuskoon. Se uskaltaa jopa vainota niitä, jotka edustavat kristinuskon enemmistön mukaista virkakäsitystä. Lähes hupaisaa on, että näistä tasa-arvo-piireistä on tehty esitys vanhauskoisten pappien palkan alentamiseksi, kun sitä ennen heitä syrjitään viranhaussa, nimityksissä eikä lisääntyvää miespuolisten vakaumuksellisten teologian maistereiden joukkoon edes vihitä. Se joka tässä häviää on kristillinen kirkko.

Piispat ovat yleensä edustaneet sovittelevia käsityksiä. Miksi he ovat nyt yhdessä pystyttämässä kirkkoon ohjelmaa, joka vastustaa kaikkia sovinnollisia menettelyjä tässä asiassa? Puhtaan tasa-arvo-filosofian antikristillinen luonne tulee myös esille siinä, millaisia hyökkäyksiä sen pohjalta on esitetty kristillistä jumalakuvaa ja kirkon yhteisiä uskontunnustuksia vastaan. Siinä todella tapahtuu samoin kuin alkulankeemuksessa, jossa ihmisen hetkittäinen mieliteko pannaan Jumalan olemassaoloa vastaan ja edellistä pidetään tärkeämpänä. On käynyt ilmeiseksi, että jos tasa-arvon periaatteesta tehdään myös kristillistä uskontunnustusta hallitseva normi, silloin ei enää voida pitää kiinni kristinuskosta. Ruotsin nykyinen kirkko on esimerkki tästä. Tämä kysymys, jota nyt käsittelemme on nimenomaan siinä suhteessa kohtalokas, että se ajan mittaan johtaa kirkon häviöön. Se ei tapahdu hetkessä eikä kerralla, mutta noin 50 vuoden perspektiivissä jälki on kohtalokas, kuten Ruotsin kirkon esimerkki osoittaa. Jumalanpalveluksissa ei käydä, lapsia ei kasteta, noin puolet väestöstä kuuluu siihen ja kirkon talous kestää vain onnekkaan osakesijoittelun voimasta.


Tillbaka