Puheenvuoro



Rajala Pertti, edustaja

Otsikko:
Kirkon kehitysvammaistyön tukeminen ja saavutettavuuden edistäminen seurakuntatyössä (Edustaja-aloite 3/2009)

Täysistunto:
Keskiviikkona 6 päivänä toukokuuta 2009 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Tämän hyvin laajakantaisen keskustelun jälkeen hieman pienempään, edelliseen sisältyvään asiaan ja huomattavasti konkreettisempaankin asiaan. Tässä aloitteessa on kaksi toisiinsa hyvin nivoutuvaa osaa. Siinä on huoli kehitysvammatyön asemasta kirkossamme ja itse asiassa vuonna 2003 hyväksytyn Kirkko kaikille -ohjelman jatkamisesta, täydentämisestä ja kehittämisestä toimintamme saavutettavuuden osalta. Ensinnäkin haluan todeta, että minulla ei ole harhakuvitelmaa kirkkomme taloudesta ja tässä esitetyt asiat eivät ole sellaisia, jotka välttämättä vaativat isoja resursseja. Paljon on kysymys siitä, että me asennetasolla otamme nämä asiat huomioon, että me osaamme priorisoida, laittaa asioita oikeaan tärkeysjärjestykseen. Aloitteessa tuodaan selkeästi esiin, että kirkkomme kehitysvammatyöllä on yllättävänkin pitkät perinteet ja sen tuki kokonaiskirkon taholta on jossakin vaiheessa ollut erittäin vahvaa. On syytä korostaa, että tässä työssä on kysymys aivan omasta erityisalasta, joka vaatii oman erityisosaamisensa. Me voimme olla suomalaisina ylpeitä siitä, että esimerkiksi maailman ensimmäinen tutkimus vaikeasti kehitysvammaisten henkilöiden uskonnollisista kokemuksista on tehty Suomessa. Sen on tehnyt teologian tohtori Björn Öhman ja juuri ilmestyneessä Tukiviesti -lehdessä on referoitu tätä tutkimusta. Todisteeksi siitä, miten haastavasta ja tärkeästä erityisalasta on kysymys, luen pienen katkelman tästä jutusta, jossa haastatellaan tohtori Öhmania ja kerrotaan hänen tutkimuksestaan. "Uskonto on tutkimuksen punainen lanka. Se on Öhmanin tutkimuksen lähtökohtana. Heräsi kysymys, onko olemassa uskontoa ilman verbaalista kielä, koska vaikeasti kehitysvammaisten henkilöiden yhteydessä puhutulla sanalla ei ole käyttöä. Onko vaikeasti kehitysvammaisten kehon alueella myös evankeliumia, Öhman kysyi tutkimusta tehdessään. Väitöskirjassaan Öhman tukeutuu kolmeen filosofiseen näkökulmaan, jota kutsutaan dialogifilosofiaksi, neurofilosofiaksi ja elämäntapa- tai muotofilosofiaksi. Neurofilosofisessa pohdinnassa minällä on kolme tasoa, tiedostamaton alkuminä, ei-kielellinen ydinminä ja kielellinen omaelämäkertaminä. Näistä lähtee väitöskirjan nimen kolmijakoisuus, keho, toiminta ja rituaali. Kehitysvammaisten henkilöiden elämä haastaa meitä mukaan. He ovat subjekteja omassa elämässään, joka saattaa näyttää ulkoapäin katsottuna pieneltä ja rajatulta, Nalle Öhman sanoo. Tutkimus on lisännyt ymmärrystä ja Öhman on kiitollinen siitä, että on päässyt näkemään miten voi ymmärtää todellisuuden. Yksi todellisuus kirkon toiminnassa on messu, joka on tarkoitettu kaikkien kohtaamiseksi jumalanpalveluksessa. Väitöskirja todistaa kohtaamisesta vaikeasti kehitysvammaisten henkilöiden kanssa." Hyvät edustajatoverit. En minä ymmärtänyt kaikkea siitä, mitä minä luin ja olen kehitysvammatyötä tehnyt elämässäni noin 40 vuotta. Tämä korostaa minusta hyvin voimakkaasti sitä, että on kysymys työstä, joka vaatii voimakasta erityisosaamista.

Voidaan kysyä, että onko kirkolliskokousaloite liian voimakas ase hoitamaan kirkkohallituksen ja sen toiminnallisen osaston työntekijöiden toimenkuvia, voi olla. Mutta tiedän, että tätä asiaa on yritetty hoitaa muullakin tavalla, mutta se ei ole johtanut tulokseen. Siksi haluan nostaa tämän asian laajempaan keskusteluun aloitteen kautta. Tuloksekas toiminta vaatii yhä enemmän osaamista. Nykyinen diakoniasihteerin toimenkuva sisältää aivan mahdottoman tehtävän hoidettavaksi, niin kuin aloitteessa todetaan. On aivan selkeää, että tästä tehtäväalueesta kehitysvammaistyö vaatii selkeästi eniten erityisosaamista. Toivon, että jollakin tavalla pystytään työtä rajaamaan niin, että tähän tehtävään voidaan ohjata lisävoimavaroja ja ennen muuta ihmistyövoiman aikaa.

Muutama näkökulma vielä aloitteessa olevaan saavutettavuus-näkökulmaan. Aloitteessa on hyvin perusteellisesti sitä esitelty, enkä käy sitä toistamaan. Se, että vuonna 2003 kirkko teki Kirkko kaikille -ohjelman, oli silloin hyvin edistyksellinen. Mutta jos katsotaan tämän ohjelman lukua saavutettavasta seurakunnasta, se keskittyy hyvin voimakkaasti seurakunnan tiloissa, toiminnoissa olevien fyysisten esteiden poistamiseen. Haluan painokkaasti todeta, että nykypäivän keskustelussa saavutettavuudella tarkoitetaan huomattavasti laajempaa aluetta, kuten aloitteesta huomaatte, puhutaan tiedollisista, asenteellisista esteistä, jopa taloudellisista esteistä, jotka ehkä nyt kirkon toiminnan osalta eivät keskeisesti nouse esiin. Me voimme olla hyvin iloisia siitä, että Suomessa kulttuurikenttä, taidelaitokset, taidemuseoista teattereihin, ovat ottaneet saavutettavuusajattelun hyvin vakavasti. Aloitteessa viitatuilta nettisivuilta löytyy tarkistuslistoja, joiden avulla jokainen kulttuuripuolen toimija voi tarkastaa, onko hänen toimintansa saavutettavaa. Tällaiset listat olisivat erittäin helppoa ja yksinkertaista soveltaa myös kirkon ja seurakuntien toimintaan. Eli pienellä vaivalla saamme aikaan suuren asian. Perinteisten vammaisryhmien lisäksi maahanmuuttajat ja itse asiassa lisääntyvä ikääntyvä väestö tarvitsee saavutettavaa kirkkoa, saavutettavia seurakuntia.



Paluu