Puheenvuoro



Mäkinen Kari, arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden päättäminen

Täysistunto:
Perjantaina 17 päivänä toukokuuta 2013 klo 9.15

Teksti:
34 § Istuntokauden päättäminen

Arvoisat kirkolliskokousedustajat, ärade kyrkomötesombud. En ollut päättänyt, että en pidä enää yhtään puhetta täällä. Nyt tämä istuntokausi alkaa olla takana, ja meillä on takana viikko varsin tiivistä työtä. Sinä aikana tuolla salin ulkopuolella, tämän rakennuksen ulkopuolella, on puhjennut täysi kevät, ja voin vakuuttaa teille, että se ei ole tapahtunut kirkolliskokouksen päätöksestä. Minusta se on hyvä perspektiivi ajatella myöskin näiden päätösten ja meidän työmme merkitystä. Se, mitä ulkona nyt tapahtuu, se ei tapahdu meidän päätöksestämme, vaan se tapahtuu Luojan päätöksestä. Tämä tuli myöskin tavattoman hienolla tavalla esille siinä eilisessä illassa, jota täällä on kehuttu. Se sisälsi kaksi asiaa: toinen oli sen sisältö ja toinen oli sen miljöö, ja ne molemmat olivat sellaisia, että ne koskettivat - ja toivon, että koskettivat myöskin muita kuin minua - jollain hyvällä ja syvällä tavalla. Haluan yhtyä kaikkiin niihin kiitoksiin, joita siitä illasta on esitetty. Se oli erittäin arvokas kokemus. Kiitos tulevaisuusvaliokunnalle ja kansliavaliokunnalle, jotka meidän kirkolliskokouksen puolesta olivat tässä aloitteen tekijöinä, ja kiitos edustaja Korolaiselle, joka näki näiden valiokuntien puolesta vaivaa sen eteen, että tällainen toteutui. Ja teille nuorille - ensinnäkin tervetuloa tänne vastavierailulle -, teille haluan sanoa, että kiitos viimeisimmästä, lämmin kiitos. Mutta en sano, että viimeisestä, koska toivon, että se ei ollut viimeinen.

Tämän viikon suuri teema, joka keskustelutti kaikkein eniten, oli kysymys seurakuntarakenteesta tai yhtä hyvin voi sanoa kirkon paikallisorganisaatiosta. Myös sen käsittelyyn sopii minusta se näköala, sen tosiasian mielessä pitäminen, että se mitä juuri nyt tämän viikon aikana luonnossa on tapahtunut, sitä ei ole päätetty sen paremmin kirkolliskokouksessa kuin kirkkovaltuustossa kuin kirkkoneuvostossakaan puhumattakaan seurakuntaneuvostosta. Sen organisaatioasian käsittelyssä ja sen jälkeen olen kuunnellut keskusteluja ja olen aistinut, että niistä päätöksistä ja linjauksista, joita tehtiin, on jäänyt jollain tavalla vähän epävarma olo: Mitä tästä nyt oikeastaan lopulta tulee? Minulla kyllä on hyvin levollinen olo sen suhteen. Levollinen ja, voisi sanoa, jopa toiveikas olo. Useastakin syystä: Ensinnäkin siitä syystä, että se keskustelu, jota täällä käytiin, oli asiallista ja asiassa pysyvää ja siitä huokui yhteinen tahto löytää sellainen lopputulos, joka on kirkolle hyvä. Toisekseen ajattelen, että kyse ei ole siitä, että me varautuisimme johonkin tulevaan, joka on meillä edessä ikään kuin uhkaamassa ja johon meidän pitäisi varautua, vaan pikemminkin ajattelen niin, että me olemme keskellä muutosprosessia, joka on jo ollut meneillään, voisi sanoa 2000 vuotta, mutta ehkä on viisaampi tässä yhteydessä viitata ainoastaan muutamaan sataan vuoteen, jolloin Suomessa seurakuntarakenteet, seurakuntakartta ja seurakunnan hallinto on ollut muutoksen tilassa. Se muutos on ollut varsin vilkasta 2000-luvulla. Me olemme siis keskellä pitkää prosessia, jossa koko ajan muuttuvassa tilanteessa haetaan toimivaa organisaatiota, toimivaa hallintoa, jolla pystymme pitämään tämän kirkon elävänä ja toimivana. Meillä on ollut ja on koko ajan välineitä reagoida tähän muutokseen. Ei ole siis niin, että me olisimme miettimässä tilanteessa, jossa meillä ei ole mitään välineitä, vaan pikemminkin on niin, että meidän tehtävämme on nyt - ja siihen tämän viikon päätös antoi minusta hyviä eväitä, hyviä suuntaviivoja - meidän tehtävämme on katsoa, pystymmekö hiomaan näitä välineitä vielä paremmiksi muuttuvassa tilanteessa. Ja kolmas seikka, joka tekee minut levolliseksi, on se, että itse asiassa muutosprosesseissa, jollaisia on ollut meneillään seurakunnissa ja jollainen oikeastaan nyt on meneillään kokonaiskirkossa, ratkaisevaa ei ole ollut valmistelujen nopeus ja tehokkuus vaan ratkaisevaa on ollut huolellisuus ja se, että on annettu tilaa ja aikaa myöskin tunteille ja inhimillisille tekijöille ja sitä kautta elämän moninaisuudelle. Missä tahansa organisaatiossa, myöskin kirkossa, ratkaisevaa ei sitten lopulta kuitenkaan ole organisaatiomalli vaan ratkaisevaa on se, miten ihmiset siinä toimivat. Ratkaisevaa on se, miten ihmiset kykenevät yhteistyöhön. Se on mahdollista monenlaisissa lopputuloksissa. Ja sen takia, senkin takia, että kaikki hallinto, kaikki organisaation rakentaminen on inhimillistä toimintaa, sen takia se tapa, jolla täällä on käsitelty tätä asiaa, on tehnyt minut hyvin toiveikkaaksi ja levolliseksi. Kirkon tulevaisuus ei ole kiinni siitä, millaisen organisaatiomallin tai hallintorakenteen me kykenemme tekemään. Kirkon tulevaisuus ei ole kiinni organisaatiosta. Kirkon tulevaisuus on kiinni siitä, millä tavoin Kristus toimii ihmisten keskellä seurakunnassaan, kirkossaan; mitä tapahtuu elämässä. Jos käyttää Paavalin loputtoman hienoa, tyhjentymätöntä kuvaa kirkosta Kristuksen ruumiina, voi ehkä sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin että se kertoo, miten kysymys on ei ytimeltään organisaatiosta vaan organismista, elävästä organismista. Kyse on ihmiskasvoisesta kirkosta. Ja vähän ehkä naivistikin voisi kuvata niin, että tässä ruumiissa tarvitaan luusto, tarvitaan järjestys, tarvitaan rakenne, tarvitaan organisaatio, jotta se pysyy koossa. Ilman sitä voitte kuvitella, mitä ruumiille tapahtuu. Mutta pelkkä luusto merkitsee vain luurankoa, ei muuta. Sen tähden olennaista on elävä organismi, Kristuksen ruumiin kokonaisuus, jota, ja myöskin sitä, millä tavoin kehitämme tätä luustoa, on arvioitava siitä näkökulmasta, mikä on ruumiin kokonaisuus ja mikä on sen pää. Mitä varten tämä on olemassa? Ja sitten olennaista on - enkä sano tätä pelkästään sen takia, että kohta on helluntai vaan myöskin sen takia, että se on olennainen osa sitä, miten katson tämän kuvan, tämän Paavalin kuvan kautta kirkkoa - on se, että se tarvitsee henkeä, se tarvitsee hengitystä. Te, jotka täällä tunnette heprean kieltä, tiedätte tämän asian paremmin, mutta uskallan kuitenkin sanoa, että Jumalan Henki Vanhassa testamentissa heprean kielessä on ruah, joka tarkoittaa yhtä aikaa 'tuulta', 'tuulen henkeä', 'Jumalan henkeä' ja 'hengitystä'. Eläväksi tekevä henki, hengitys, on Kristuksen ruumiin elinehto. Se, että näin on, tarkoittaa myös yhtenä asiana, että olen hyvin levollinen sen suhteen, mitä kirkon rakenteissa ja organisaatiossa tapahtuu.

Tämän oikeastaan halusin tämän viikon työskentelyn ja keskustelun jälkeen ääneen sanoa. Ja haluan lausua kiitokset kaikille teille edustajille työskentelystä tällä viikolla, kiitokset valiokunnille, tällä kerralla erityisesti hallintovaliokunnalle, joka ennen tätä meidän istuntokauttamme teki paljon työtä ja sanotaan, että antoi hyvän syötön, vaikkei maalia vielä tullutkaan. Valiokuntien puheenjohtajille ja sihteereille haluan lausua kiitokset, ja tästä kokonaistyöskentelystä haluan lausua kiitokset varapuheenjohtajille ja puhemiesneuvostolle, pääsihteerille ja notaarille ja koko henkilökunnalle, tiedotukselle ja tämän Turun kristillisen opiston henkilökunnalle, joka on antanut meille nämä puitteet, nämä mahdollisuudet työskennellä. Ja jos unohdin kiittää jotakuta, hänelle kuuluvat erityiskiitokset.

Vår Herres Jesus Kristi nåd, Guds kärlek och den Heliga Andens delaktighet vare med oss alla. Siunatkoon meitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Amen.

Kello 11 ruokalassa tapaamme lounaalle mennessä.

(Ruokalassa klo 11 kiitettiin henkilökuntaa sanoin ja sävelin.)



Paluu