Puheenvuoro



Luoma Tapio, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010

Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä marraskuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Aivan aluksi haluan todeta liittyen perustevaliokunnan mietintöön sen, että Stig Kankkonenhan teki esityksen jota on kannatettukin, että tähän lisättäisiin yksi ponsi, jossa kirkolliskokous vielä painokkaasti toisi esille käsityksensä siitä, että halutaan säilyttää kristillinen avioliitto -käsitys ja käsitys ihmisarvosta. Kuten taisi tuolla jossain puheenvuorossa tulla esille, niin perustevaliokuntahan pohti tätä vaihtoehtoa, tällaisen nimenomaisen ponnen sisällyttämisestä tämän varsinaisen ponnen lisäksi, mutta pitkällisen harkinnan ja keskustelun jälkeen lopulta luopui tästä vaihtoehdosta. Sen sijaan haluttiin mietinnön sivulle 13 voimakkaasti tuoda esille tämä avioliittokäsitys ja ihmisarvo, tämän valiokuntakantakappaleen ensimmäiseksi kappaleeksi. Koettiin, että omana pontenaan tuon asian äänestyttäminen tuntuisi erikoiselta, kun se kuitenkin on luovuttamaton osa kristillisen uskon ydinasioita - siis kristillinen avioliittokäsitys ja ihmisarvo. Kun tässä keskustelun mittaan olen välillä miettinyt sitä, mistä tässä loppujen lopuksi on kysymys, sallittaneen minun aivan lyhyesti tuoda esille oma näkemykseni siitä, mistä tässä perustevaliokunnan mietinnössä on kyse.

Kyse on oikeastaan kaikessa yksinkertaisuudessaan kahden asian nivomisesta yhteen. Ensimmäinen asia tässä mietinnössä on, että halutaan ottaa vakavasti ihminen ja hänen kaipauksensa ja toiveensa siitä, että Jumala koskettaisi, Jumala olisi lähellä, että Jumala tekisi työnsä, mikä se sitten onkin. Antaisi rohkeutta, toivoa ja voimia ja ohjaisi eteenpäin. Tämä ihmisen toive on jotain hyvin yleisinhimillistä, se koskee kaikkia ihmisiä kaikkialla maailmassa riippumatta uskonnosta, riippumatta muista tekijöistä, joilla me ihmiset tapaamme toinen toistamme eri lokeroihin laittaa. Meitä kaikkia yhdistää halua kokea Jumalan puhuttelu. Myös kristinuskossa tämä on keskeistä ja mikä onkaan sellainen kristillinen kirkko, joka ei ottaisi vakavasti tätä ihmisen toivetta saada kokea Jumalan kosketus. Kun puhutaan parisuhteensa rekisteröineiden asemasta meidän kirkossamme, tämän kaiken taustalla on ajatus siitä, että haluamme ottaa vakavasti heidän toiveensa saada kristittyinä kirkon jäseninä kokea Jumalan kosketus omassa elämässään ja omassa elämäntilanteessaan. Nyt siis on kysymys sen kaipuun todesta ottamisesta, kaipuun jossa toivotaan Jumalan kosketusta. Tämä on se ensimmäinen asia.

Toinen asia, joka tähän keskeisesti liittyy, on Jumalan Sana. Myös Jumalan Sana pitää ottaa todesta. Se on täällä monessa puheenvuorossa tullut esille. Myös perustevaliokunnan keskusteluissa, mikä toivottavasti käy mietinnöstä ilmi, että tähän on haluttu paneutua niin vakavasti kuin mahdollista, ottaen huomioon kaikki se pitkällinen työ, jota viimeisten vuosien aikana tämän kysymyksenasettelun kanssa on tehty. Jumalan Sana tulee ottaa vakavasti, sitä ei saa vähätellä. Ja ne puheenvuorot, jotka ovat painottaneet Jumalan Sanan merkitystä, ovat tästä tärkeä muistutus. Jumalan Sanaa ei voi tässäkään yhteydessä sivuuttaa kevyesti. Kun sitten miettii sitä, mikä on Jumalan Sanan rooli ja tehtävä, on hyvä palauttaa mieleen se teologinen lähtökohta, että Jumalan Sana ei ole pelkästään objekti, jota me ihmisenä tutkimme ja tarkkailemme subjekteina. Asetamme Jumalan Sanan kämmenellemme ja koetamme sitä siinä tarkastella eri näkökulmista. Tässä tilanteessa, jossa ihminen tulkitsee, katsoo Jumalan Sanaa eri puolilta, hän on tekijä ja silloin Jumalan Sana on objekti eli kohde. Toinen syvällinen näkökulma Jumalan Sanaan on se, että ihminen itse asettuu Jumalan Sanan kohteeksi. Hän on objekti, jota Jumalan Sana lukee, jota Jumalan Sana puhuttelee ja joka on tässä mielessä Jumalan Sanan alla, kuten sanonta kuuluu. Oleellista on siis se, että me ihmisinä suostumme olemaan Jumalan Sanan tutkittavina ja sen puhuttelemina.

Nämä kaksi asiaa tässä mietinnössä halutaan oman tulkintani mukaan ottaa esille ja suhtautua niihin vakavasti. Käsillä oleva asia, parisuhteensa rekisteröineiden asema kirkossamme, näyttäytyy jännitteisenä näiden kahden elementin varassa. Miten ottaa toisaalta vakavasti ihminen ja hänen kaipuunsa kokea Jumalan kosketus ja toisaalta Jumalan Sana. Keskusteluissa on voimakkaasti tullut esille se piirre, että tässä vallitsee jännite. Varmaan näin, mutta itse rohkenen ajatella, että sen jännitteen ei tarvitse olla mitenkään ylitsepääsemätön. Kyse on kuitenkin ihmisen kaipuusta, kyse on ihmisen toiveesta saada kokea Jumalan kosketus. Voiko kirkko silloin tehdä muuta kuin asettua yhdessä jäsentensä kanssa Jumalan Sanan alle, Jumalan Sanan puhuteltaviksi. Luulenpa, että meillä perustevaliokunnassa haasteena oli juuri tämä. Pohtia yksinkertaisesti sitä, miten ihmisen kaipuu Jumalan kosketuksesta, puhuttelusta ja läsnäolosta suhteutuu Jumalan Sanaan. Päätteeksi totean vielä sen, että kun puhumme Jumalan Sanasta, on olemassa yksi paikka, jossa ihminen ja hänen Jumala-kaipuunsa ja toisaalta Jumalan Sana kohtaavat. Se paikka on Jumalan Sana. Ihmiseksi tullut Jumala, Jeesus Kristus. Minusta yksinkertaisesti tästä on kysymys. Miten kirkon, Herra, ihmiseksi tullut Jumalan Sana, Jeesus Kristus, miten hän saa olla ihmisen ja Jumalan kohtaamispaikkana? Kun mietinnössä puhutaan pastoraalisesta kohtaamisesta, minusta syvimmiltään kysymys on juuri tästä. Kun pastoraalisessa kohtaamisessa ollaan vaikkapa rukouksessa parisuhteensa rekisteröineitten kanssa tai kenenkä muun ihmisen kanssa tahansa, kyse on viime kädessä siitä, että ylimmäinen pappi, ylimmäinen pastori Jeesus Kristus on läsnä ja silloin tapahtuu se kohtaaminen, jonka takia kirkko on olemassa. Edesauttamassa tuon kohtaamisen syntymistä. Keskustelun kuluessa on moneen otteeseen tuotu esille, että meillä on käsillä tällainen kapea etenemisreitti. Tähän näkökulmaan on helppo yhtyä. Samaan aikaan haluaisin ajatella ja uskoa, että tämän kapean reitin ympärillä on kuitenkin paljon tilaa, sitä tilaa jossa Jumala tekee työtään tavalla, jota me emme voi määritellä, tavalla, joka kohtaa tavallisen ihmisen hänen elämänsä kysymyksissä.


Paluu