Puheenvuoro



Eero Paavo, edustaja

Otsikko:
Kirkkoherranvaalia koskevien kirkkolain, kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjestyksen säännösten muuttaminen, lakivaliokunnan mietintö 1/2010 kirkkohallituksen esityksestä 1/2009

Täysistunto:
Torstaina 6 päivänä toukokuuta 2010 klo 15.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit ja kirkolliskokouksen jäsenet. Koska vaalitavan mahdollinen muutos nykyisestä antaa oikeutuksen arvioida kirkkoherran asemaa uudelleen, olen sen tähden käyttämässä tätä puheenvuoroa. Mietintö sinänsä näyttää selvältä, antavan kirkkohallitukselle lähinnä tavan lähestyä tätä asiaa niin, että kaikissa tilanteissa välillisen vaalin mahdollisuus jää elämään. Itse haluan kertoa sen, että olen sinnikkäästi puolustanut suoraa seurakuntalaisten vaalia.

Alkusanoihin viitaten, kirkkomme on elänyt koko 2000-luvun voimakasta rakennemuutosten aikaa. Keskeisenä vaikuttimena on ollut parjattukin euron valta. Tällöin esillä ovat olleet elinkelpoisena nähtävät seurakuntarajat seurakuntineen ja jäsenistön määrässä yhä tuntuvana tapahtuva kumulatiivinen väheneminen. Kun tämän kaiken rinnalla kirkon työyhteisöjen työolobarometreissä kuvattu tila, johon myös edustaja Henrietta Grönlund monimuotoisuusaloitteen lähetekeskustelussa viittasi, ei tunnu kestävän vertailua muun yhteiskunnan välillä, on aika selata vielä kerran ja aivan loppuun asti piispainkokouksen aloite 2/2002 johtamisen selkeyttäminen seurakunnassa. Mitä se voisi sen lisäksi merkitä, mitä kirkkoneuvos Voipio kyselytunnilla asiasta valotti? Vuonna 2002 kirkolliskokous päätti mahdollisuudesta, että kirkkoneuvosto ja kirkkoherra voivat yhteisestä sopimuksesta, vielä niin sanotusta tavanomaisesta käytännöstä poiketen, siirtää puheenjohtajan tehtävän maallikkoluottamushenkilölle. Nyt tiedossa on, että näin on myöhemmin joissakin seurakunnissa myös tapahtunut, vieläpä onnistuneesti. Näin saatujen hyvien kokemusten ja edellä mainitsemani kirkolliskokouksen päätöksen turvin voidaan osoittaa, ettei kirkkoherraa ole johtavassa virassa säännösten eikä myöskään käytännössä saatujen kokemusten valossa saatettu oikeustoimikelvottomaan asemaan. Ajassamme on osoitettu, ettei auktoriteettiasema ole helposti saavutettavissa ja yhtä vaikeaa se lienee säilyttääkin. Mielestäni myös matka autoritäärisen johtamismallin tiellä on kuljettu loppuun. Sitä ei toiseksi muuta edes miljoonakampanja aiempaa nuorempien äänestäjien puolesta.

Koulutustason yleinen nousu, tietoisuus oikeuksista ja tiedon taso kaikkiaan ovat tekijöitä, jotka myöntävät oikeuden keskustella hallintorakenteesta muun muassa seurakuntarakenteessa yhä uudelleen. Kirkko ei kerta kaikkiaan voi enää elää yhteiskunnan julkisoikeudellisena yhteisönä saarekkeessa, jossa loukataan perusoikeudet jäsenistön mahdollisuuksista vaikuttaa demokraattista linjaa seuraten päätettäessä muun muassa seurakuntarakenteista, hautausmaan laajentamisesta tai muista taloutta koskevista asioista.

Kirkko on saanut ja saa eläköitymisen kautta lähivuosina paljon uutta johtajuutta, vaaleilla. Kirkonkin kirkkoherroiltaan edellyttämä ja tarjoama johtamiskoulutus on hyvä asia. Varsinaista koulutusohjelmaa tarkemmin edes tuntematta uskon ja toivon siinä keskityttävän seurakunnan työyhteisön ja toiminnan johtajaominaisuuksien vahvistamiseen, ei välineellistämiseen tai jakamaan millään tavalla seurakunnan luottamushenkilökenttää. Niin ikävää kuin se onkin, seurakuntien työyhteisöjen tilasta eri vuosien välillä tehtävät tutkimukset eivät osoita merkittäviä muutossuuntia parempaan. Työntekijät muun muassa odottavat saavansa huomattavasti enemmän palautetta esimiehiltä. Se jo yksin viestittää ajan ja vuorovaikutustaitojen puutteista ja muun muassa yksinjäämisen tunteesta niissä eri työalavastaavien haasteissa, joihin kirkkomme tahtoo seurakuntiensa välityksellä yhteiskunnassa vastata. En lähde tässä repostelemaan työolobarometrien tuloksia tässä sen enempää, siitä huolehtivat kyllä muut toimijat ja ne löytyvät helposti kirkon nettisivuilta.

Minun huoleni on siinä, että seurakunnan johtava paimenvirka saisi kirkossamme piankin vapain sydämin, nyt vielä usein puheenjohtajuudessa turhankin herkästi hallintopäätöksistä kuormitettuna, keskittyä jatkossa työyhteisön ja toiminnan johtamiseen toimimalla hallinnossa yksiselitteisesti pelkästään esittelijänä. Olen varma, että näin tässäkin asiassa toimimalla ja samalla viimein nykyaikaistumalla seuraamaan muun muassa Ruotsissa toteutettua mallia, muistaakseni 1970-luvulla, pääsemme seurakuntahallinnossa terveeseen valtatasapainoon. Tällaista säädöstarkistusta nyt esillä oleva hanke välilliseen vaaliin siirtymisen vaihtoehdosta kirkkoherranvaalissa jatkona mielestäni oikeutetusti sallii pidettävän esillä.

Lopuksi haluan lohduttaa ja muistuttaa niitä, jotka sitten epäilevät maallikon kykyä toimia kirkkoneuvoston puheenjohtajana sanoilla: kirkkoneuvoston puheenjohtaja valitaan kahdeksi vuodeksi, kirkkoherra mahdollisesti 30:ksi. Kun ongelmat kasaantuvat, ovat virkamiesoikeudelliset säännökset tulleet niin sanotusti viran avuksi hyvin tuntemissamme tapauksissa, mutta eivät kaikessa. Tästä on kysymys. Olen suojelemassa virkaa. Toivon, että tästä tulee myöhemmin toivomusponsi liitettäväksi tähän lakivaliokunnan mietintöön. Haluan lukea yhden tähän aikaan sopivan virren säkeen lopuksi: "Siis ajan merkit nähkää, uutta luodaan, puu kukkii, kesä keskellemme tuodaan, on päivä Kristuksen, nyt polvillemme, Kunnian Herra tuntee kurjuutemme."


Paluu