Puheenvuoro



Marjokorpi Lasse, edustaja

Otsikko:
Selvitys parokiaalisen järjestelmän eduista ja haitoista (Hiippakuntavaltuuston esitys 1/2006)

Täysistunto:
Maanantaina 8 päivänä toukokuuta 2006 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät veljet ja sisaret. Nyt on rohjettu nostaa keskustelun alaiseksi kirkossamme myös parokiaaliperiaate, johon puuttumista on aiemmin pidetty koko kirkon olemassaolon järkyttämisenä. Olisikohan nyt tullut aika, jolloin kirkon olisi edessä olevien uhkien vuoksi syytä harkita tästä periaatteesta luopumista ja keskittyä sen sijaan kristinuskon säilymiseen, kirkon jäsenten sitomiseen oppiin ja tunnustukseen ja siihen, että kirkko toimisi Jumalan sanan mukaan ja ihmisten pelastukseksi.

Venäläinen kirjailija, Nikolai Gogol kuvaa klassisessa teoksessaan "Kuolleet sielut" köyhtynyttä tilanomistaja Tšitsikovia, joka ajeli vaunuillaan ympäri Venäjänmaata. Hän oli keksinyt erinomaisen lääkkeen köyhyyteen. Hän osteli tilanomistajilta kuolleita maaorjia pilkkahintaan, liitti ne omiin omistuskirjoihinsa. Niitä esittelemällä hän kykeni tekemään seurapiireihin varakkaan vaikutuksen mainitsemalla, kuinka monta tuhatta sielua hänellä oli omistuksessaan. Kukaan ei älynnyt tiedustella, olivatko ne eläviä tai kuolleita tai oliko niistä mitään hyötyä, kun kirjat olivat järjestyksessä. Näin hän saattoi siirtyä paikkakunnalta toiselle ja nauttia kaikkialla seurapiirien hyväntahtoisuutta, vieraanvaraisuutta ja kestitystä. Kirkkomme muistuttaa tuota velkaantunutta tilanomistajaa, se ostelee niin kuin äsken kuulimme epäpyhiä osakkeita, se on valmis luopumaan kristinuskon aarteista pitääkseen kuolleet sielut yhteydessään ja päästää samalla elävät sielut menemään.

Aikoinaan olin ensimmäisessä pitempiaikaisessa papin paikassa Sallan seurakunnassa. Siellä tuli vastaan ilmiö, joka vaikutti hivenen huvittavalta. Seurakunnan väkiluku perustui suureksi osaksi tällaisiin kuolleisiin sieluihin. Ns. poissaolevan väestön määrä seurakunnassa oli huomattavan suuri, kenties ihan 20 %. 60-luvulla oli seurakunnan väestöstä suuri osa muuttanut Göteborgiin ja muualle Ruotsiin. Monet näistä poissaolevaan väestöön kuuluvista oleskelivat Ruotsissa vailla minkäänlaista seurakuntayhteyttä. Lisäksi kirkon kirjoihin oli merkitty monia sellaisia henkilöitä, jotka olivat loikanneet Suomesta 1930-luvulla Neuvostoliittoon, jotkut jopa läskikapinan aikoihin 1920-luvun alussa. Näitä kuolleita sieluja sitten tietyin määräajoin kuoletettiin eli julistettiin kuolleiksi. Myös Ruotsiin muuttaneihin suhtautumisessa on jotain liikuttavaa. Ihmiset saattavat asua siellä 30 vuotta liittymättä Ruotsin kirkkoon ja tulla sinä aikana Ruotsin kansalaisiksi. Mutta meidän kirkkomme jäseninä he pysyvät, siitä he eivät pääse pois millään.

Näin siis kirkollemme on erittäin tärkeää pitää kirjoissaan henkilöitä, joita ei ole tavattu 50:een vuoteen paikkakunnalla eikä edes koko maassa. Olisikohan tämän pyhän parokiaaliperiaatteen murtaminen mikään katastrofi, kun se tähän asti on voitu murtaa maasta muuttamisen, loikkauksen tai kielellisten perusteiden vuoksi. Ihmiset pitäisi saada sitoutumaan omiin seurakuntiinsa. Voisiko se tapahtua sen perusteella, missä heidät on kastettu, heille on opetettu Jumalan sanaa, missä heidät on konfirmoitu, missä he ovat käsittäneet evankeliumin ja missä he jatkuvasti tuntevat saavansa oikeaa Jumalan sanan opetusta. Postmodernin ajan ihminen ei ole enää mikään turpeeseen sidottu maaorja, vaan hän saattaa viettää suuria osia ajastaan toisella paikkakunnalla opiskelun, määräaikaisen työn, eläkkeen tai vapaa-ajan vuoksi.

Parokiaalijärjestelmästä luopuminen auttaisi myös osaltaan syrjäseutujen seurakuntia, jotka kärsivät väestötappioista. Silloin esim. opiskelemaan lähtevät nuoret eivät automaattisesti toiselle paikkakunnalle muutettuaan joutuisi pois seurakunnan jäsenyydestä, joka näyttää olevan vielä vuosien jälkeen monille merkitsevämpi kuin jäsenyys uuden kotipaikan seurakunnassa, josta useinkaan ei ketään tunneta. Nyt tämä kirkolliskokoukselle tuotu asia tarjoaa meille tilaisuuden tarttua tähän kysymykseen. Se voisi osaltaan tuoda apua myös siihen kysymykseen, johon kirkko on syvästi juuttunut ja joka nyt harjoitetun pakkovallan vuoksi uhkaa kirkon tulevaisuutta. Tällä ratkaisulla, joka tuskin toisi kovin suurta muutosta seurakuntien jäsenmääriin, voitaisiin tarjota kristikunnan enemmistön virkakäsitystä noudattaville kristityille ja työntekijöille elintilaa kirkossamme ilman, että heidän tarvitsisi omassa seurakunnassaan joutua pakkovallan, syrjimisen, väheksynnän tai torjunnan kohteeksi. Erityisesti monet valittavat sitä, että nykyinen totalitäärinen systeemi vie heiltä mahdollisuuden osallistua ehtoolliselle seurakunnassa. Näin he voisivat paremmin sitoutua kirkkoomme, jos heillä olisi sellainen seurakunta, jossa voitaisiin säännöllisesti myös osallistua Herran pyhälle ehtoolliselle. Nythän ongelma on siinä, että kirkkomme uhkaa rangaistuksilla ja pakkotoimilla niitä kirkkomme työntekijöitä ja seurakuntalaisia, jotka tahtovat uskoa yksinkertaisesti niin kuin kirkko on historiansa ensimmäiset 2000 vuotta uskonut ja tulkinnut Raamattua, ja yrittää ajaa tämän vähemmistön pois yhteydestään tavalla tai toisella.

Koska kysymyksessä tuskin on saavutettavissa teologista yksimielisyyttä, vaan erimielisyys tulee aina jatkumaan, kyseinen esitys antaisi mahdollisuuden hoitaa tätä asiaa siten, että seurakunnat voisivat kehittyä hiukan omaleimaiseen suuntaan, ja se kuka on oikeassa, jäisi sitten historian ratkaistavaksi. Nykyisellään kirkkomme tyhjentyy molemmilta laidoiltaan ja erityisen vauhdikkaasti siltä laidalta, jonka miellyttämiseksi nykyiset ratkaisut on tehty. Sen vuoksi tiukan parokiaalijärjestelmän purkaminen voisi pidentää kansankirkon elinikää muutamilla kymmenillä vuosilla, vaikka se kenties ei ratkaisekaan lopullisesti ongelmaa. Nyt olemme ajautuneet sellaiseen paradoksaaliseen tilanteeseen, että kirkossa on kyllä rohkeutta luopua kristinuskosta, mutta ei ole rohkeutta luopua parokiaalijärjestelmästä.

Parokiaalijärjestelmää voisi löyhentää kahdella tavalla: ensiksi seurakuntalainen voisi siirtyä jäseneksi johonkin toiseen seurakuntaan. Voisi olla yksinkertaisinta, että hän maksaisi kirkollisveroa asuinpaikkansa seurakunnan mukaan. Byrokratian kirkolta tämä varmaan onnistuisi. Toiseksi olisi mahdollista, että suurimmilla paikkakunnilla olisi ns. henkilöseurakunta, johon voitaisiin kuulua laajemmalta alueelta. Kun kerran riikinruotsalaisuus on sellainen teologinen arvo, että sen nojalla voidaan organisoida henkilöseurakunta, niin miksei yhtä hyvin kristikunnan ainaisen virkakäsityksen perusteella. Kaikki tuntuu meidän kirkossamme käyvän, paitsi kristillinen vakaumus. Tämmöisen seurakunnan kaitsenta tulisi järjestää myös tyydyttävällä tavalla. Kirkkommehan on erityisen mieltynyt kaikenlaiseen johtaja-koulutukseen. Viisas johtaja ottaa huomioon yhteisössä olevat muutostarpeet ja pyrkii itse toimimaan niiden kärjessä. Maailmallisiin pyrkimyksiin nähden kirkossamme näyttää olevan yllin kyllin tällaista valtioviisautta. Olisipa sitä myös siihen suuntaan, että alettaisiin koota Jumalan laumaa.

Nyt näemme koko ajan, miten tämä parokiaaliperiaate murenee. Kirkkomme ulkoistaa itseään vauhdilla. Papin viran ulkoistaminen on jo alkanut. Jumalanpalvelusten ulkoistaminen etenee koko ajan. Taitamattomasti toimivat tuomiokapitulit ulkoistavat kokonaisia nuorten kristittyjen yhteisöjä. Tietyt kristittyjen piirit harkitsevat jo ehtoollisen vieton aloittamista omiin käsiinsä piispojen pakkovallan johdosta. Hajottamisen sijasta olisi nyt jo tullut aika koota, siispä annetaan tämän kertaalleen torpatun Torpon aloitteen mennä eteenpäin.


Paluu