Puheenvuoro



Palmu Pasi, edustaja

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011 (Kirkkohallituksen esitys 9/2012)

Täysistunto:
Torstaina 8 päivänä marraskuuta 2012 klo 13.20

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvin lunastettu kokousväki. Kaiken viisauden alku on tosiasioitten tunnustaminen, näin monta kertaa tavasin kiveen kirjoitettuna Helsingin Paasikivenaukion ohi kulkiessani ja opiskelijana siellä asuessani. Ensimmäinen tosiasia on ilmaistu tässä kirjan hienossa nimessä Haastettu kirkko, jota huomiota herättävällä tavalla kansliapäällikkö Keskitalo jo tuossa selvitti esittelypuheenvuoronsa yhteydessä. Kirkon olemukseen kuuluu olla haastettu. Tämä ei ole siis jotain erikoista. Tai Göteborgin emerituspiispa Bo Giertzin sanoin, jotka hän hengellisessä testamentissaan kirjoittaa: "Jokaisen sukupolven on käytävä omaa apostolista kamppailuaan." Ne meistä, jotka ovat liikkuneet Inkerin kirkon työyhteydessä, ovat saaneet häivähdyksen kokea siitä, mitä on elää tunnustavana marttyyrikirkkona. Vieläkin tuon kirkon jäsenistössä on niitä, jotka kantavat ruumiissaan marttyyriuden jälkiä. Meidän tilanteemme on sittenkin hyvin toisenlainen. On opeteltava olemaan haastettu kirkko. Tässä esipuheessa todetaan tehtävä: "Tutkimuksen antama tieto ja näkökulmat antavat elementtejä kirkon tulevan toiminnan arviointiin, kehittämiseen ja tulevaisuuden ennakointiin." Nyt on meidän tehtävämme kysyä, miten näihin vastataan, miten haasteeseen vastataan. Kammottavinta ja kalmanhajuisinta on, jos seuraavan nelivuotiskertomuksen nimeksi tulee Mukautunut kirkko.

Kirkon jäsenmäärä laskee vääjäämättä, se on varmaa. Mukautunut kirkko pyrkii ennen kaikkea siihen, etteivät jäsenet lähtisi, ennen kaikkea siihen. Mukautuneessa kirkossa luetaan erityisellä hartaudella nelivuotiskertomuksen sivulla 77 olevaa kuviota kirkkoon kuulumisen syistä ja todetaan, miten siellä sanotaan, että hengelliset syyt ovat vähäisin merkitys kirkkoon kuulumiselle. Ja tämä hengellisten syiden merkitys on vähentynyt. Mukautuneessa kirkossa luetaan myös suurella mielenkiinnolla sivulta 38 alkavaa kappaletta Uusi henkisyys. Siellä on uskontososiologi Gordon Lynchin listaamat neljä keskeistä teema-aluetta, jotka luonnehtivat uutta henkisyyttä, joka on ilmeisesti paljon kaikupohjaa saanut meidänkin kansassamme, niin kuin kaikkialla Länsi-Euroopassa. Ensinnäkin haetaan uskonnollisen ajattelun ja toiminnan muotoja, jotka puhuttelevat ja ovat uskottavia liberaalin demokratian ydinarvot omaksuneille ihmisille, toiseksi kehitetään uskontoa ja hengellisyyttä, joka on aidosti vapauttavaa naisille eikä olisi sidoksissa patriarkaalisiin uskomuksiin ja rakenteisiin, ja kolmanneksi on pyrkimystä saattaa uskonto sopusointuun tieteellisen tiedon kanssa ja neljänneksi pyritään kehittämään sellaista hengellisyyttä, joka heijastaa huolta ihmisen ja ympäröivän luonnon vuorovaikutuksesta. Näitä en sinänsä moiti, mutta niissä näemme kaksi ongelmaa. Ensimmäinen ongelma on se, että hitaampikin käsittää, että tässä uudessa henkisyydessä ei keskiössä ole se, mikä on Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen omaksuneen kirkon toiminnassa ja perusajatuksessa keskeistä. Kun Kristus lähetti apostolinsa kaikkeen maailmaan julistamaan evankeliumia, ei ollut ristin sieluakaan, joka olisi kutsunut näitä ja esittänyt tilausta sille, mitä Kristus lähetti apostolinsa tekemään. Toinen ongelma, jonka tämä uusi hengellisyys avaa, on se, että se ei itse asiassa tarvitse kristillistä kirkkoa yhtään mihinkään. Erilaiset hyväntekeväisyys- ja ympäristöjärjestöt vastaavat tähän tarpeeseen aivan riittävän hyvin. Kirkko ei ole olemassa tällaista varten. Siksi minä en kannata asiakaslähtöistä tarkastelutapaa siihen, miten haasteeseen vastaamme.

Nyt te sanotte, että tämä seurapuhe on jo kuultu moneen kertaan. Vastaan: on varmaan kuultu, mutta ei läheskään omaksuttu, enkä väitä, että pystyisin siihen kovin hyvin minäkään. Jos olisimme omaksuneet tämän seurapuheen, kävisimme huomattavasti intohimoisemmin keskustelua juuri niistä näkökohdista, joita muun muassa edustaja Sammeli on huutavan äänenä penännyt jo monta kertaa. Sitä, mikä on kirkon olemus ja perustehtävä. Ja taas, mikä on kirkon olemus ja perustehtävä. Voinko vastata sitten jotain myönteistä tähän haasteeseen? En todellakaan kaikenkattavaa vastausta, mutta jotain silti. On myös käyriä, jotka osoittavat ylöspäin. Enkä puhu pistemäisistä tilanteista tai projekteista vaan aivan kirkon perustehtävästä ja sitä kuvaavista ylöspäin osoittavista käyristä. Eilen iltapäivällä kävin kaupungilla ystävääni tapaamassa, hän työskentelee Turun Lutherin kirkon pappina. Hän siinä ohimennen esitteli uusitun invavessan, jossa harmitteli vain yhtä asiaa, lastenhoitotason puuttumista. Kun messuun kuitenkin joka pyhä osallistuu ainakin 40 lasta, jotka sellaista tarvitsisivat, ja määrä on kuulemma ollut tasaisessa kasvussa. Tai toinen esimerkki: tutkin yhdistyksemme vapaaehtoista kannatusta Keski-Pohjanmaalla, viime viikolla luin oman tukirenkaani karttumista ja panin merkille, että huhtikuussa, heinäkuussa ja lokakuussa tuotto viime vuoteen nähden oli kaksinkertainen. Tämä vapaaehtoinen kannatus on toki tarpeellistakin, niin kuin ilmenee taulukosta sivulta 259, jossa puhutaan oman viiteryhmäni saamasta taloudellisesta kannatuksesta seurakunnissa ja sen kehityksestä kertomuskaudella. Aivan oikein, puhun yhdestä kirkollisesta herätysliikejärjestöstä, mutta voisin puhua myös muista, meidän kirkossamme tehdään paitsi herätysliikkeissä myös monissa paikallisseurakunnissa sitä arvokasta perustyötä, joka vieläkin tavoittaa, kokoaa ja sitouttaa, lapsia, nuoria ja aikuisia kirkon uskoon. On siis Pietareita, jotka ovat vastanneet kaksi tai kolme kertaa "en tunne sitä miestä" kyselytutkimukseen, mutta jotka nyt voivat sanoa: "Herra, sinä tiedät kaiken, sinä tiedät, että olet minulle rakas."

Ja nyt minä kysyn tässä seuraavalle nelivuotiskaudelle siirtyessämme, minkä vastauksen nämä kirkon jäsenet saavat viralliselta kirkolta. Painotan sanaa, nämä kirkon, meidän kirkkomme jäsenet. Tähän jätän vastaamatta, vastauksen antaa varmaan tulevissa linjauksissaan kirkolliskokous. Lopuksi, tämä kirja opetti minulle haastettuna kirkkona olemista siitä näkökulmasta entistä enemmän, mitä kirkon Herra itse sanoo kirkosta ja sen tulevaisuudesta. Käsitän, että kirkkomme kriisi ei ole taloudellinen eikä hallinnollinen vaan se on hengellinen. Sanan kirkossa muistetaan, mitä Kristus sanoo kirkon tulevaisuudesta: "Tälle kalliolle", ja hän tarkoittaa Pietarin antamaa Kristus-tunnustusta, "tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni, ja sitä eivät tuonelan portit voita."


Paluu