Puheenvuoro



Ketonen Matti, edustaja

Otsikko:
Maksu kirkkoon kuulumattoman hautaan siunaamisesta (Hiippakuntavaltuustoesitys 1/2012) - Lähetekeskustelu jatkuu

Täysistunto:
Torstaina 10 päivänä toukokuuta 2012 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Kuolemalle ei mahdeta mitään, mutta - tässä on yhteiskunnallinen näkökulma - haudata pitää. Ihmisen elämänkaari kirkollisin sanoin on tässä "Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman". Kolmas näkökohta "antakaa kuolleitten haudata kuolleensa, mutta tule ja seuraa sinä minua". Ankarilta kuulostavat nämä Jeesuksen sanat. On itsestään selvää, ettei Jeesus näillä sanoilla tarkoittanut yksiviivaisesti sitä, että hautaan saattaminen olisi tarpeetonta. Muistamme dramatiikan Lasaruksen haudalla, kun Jeesus itki. Myös Jeesukselle suotiin hautasija, arvokaskin hautakammio, joka kuitenkin pian oli tyhjä. Ylösnousemuksen todellisuus ja todistus siitä lähti liikkeelle. Ihmiselle on ollut ominaista se, että kautta historian ihminen on haudannut, tavalla tai toisella, poislähteneen. Myös poislähtenyt itse on monesti varautunut jo etukäteen tähän. Ihminen on myös muistanut kuolleita poislähteneitä. Maailma on liki täynnä hautausmaita. Eläinkunnassa on toisin. Hautaaminen on paljossa yhteiskunnallinen toimi, joskin kirkolla on nykyisin siihen monopoli. Mennessäni toissailtana taksilla yöpaikkaani Birgittalaisluostariin, sukeutui autossa keskustelu, jossa taksikuski ilmaisi suhtautuvansa pidättyvästi niin sanottuihin vapaamatkustajiin hautaamisasiassa. Hän oli siis seurannut kirkolliskokouksen uutisointia asiasta ja mies, kunnioitusta kirkkoa kohtaan ilmaisten, lisäsi, että tämä on vain tällainen taksimiehen käsitys. Hautaaminen ei itse asiassa koske enää kuollutta, vaan lähinnä hänen saattajiaan, läheisiä ja muita vainajan tunteneita. Saattamisella on merkittävä osa läheisten surutyössä. Hautaaminen onkin merkittävässä osassa kirkon työtä ajatellen sitä, miten suuren osan kansakunnasta kirkko näin voi kohdata ja kohdata nimenomaan paljon kirkon arkisesta elämästä etäälläkin olevia. Ajatellen hautausta pyytäviä tilanteessa, jossa vainaja ei ole kirkon sanomasta juurikaan piitannut, on tämä tilanne usein varsin herkkä. Onko ehdottomien rajojen vetäminen tässä sittenkään kirkon hengen mukaista. Toimituksen teko ei kenties sittenkään loukkaa myöskään vainajaa tilanteessa, jossa poislähtenyt ei ole ehdottomasti sitä kieltänyt. Ehkä kirkon on osoitettava ymmärrystä ja kiinnostusta hautaamisasiassa silloinkin, kun sitä pyytävät kirkosta vieraantuneet ihmiset. Kirkko on sitä varten, että täällä kuollaan, ja siksi, että se haluaa saattaa poislähteneet rajan tuolle puolen. Hautaamisen käytännön asioista pitäisi voida käydä asiallista keskustelua ja löytää myös sellaiset maksuperusteet, jotka tunnistetaan oikeudenmukaisiksi. Lopuksi paradoksi: Monesti kuolema on helpompi asia kuin hautaan pääsy.


Paluu