Puheenvuoro



Malinen Oiva, edustaja

Otsikko:
Kasteopetuksen laajentaminen ja rippikoulun varhentaminen (Edustaja-aloite 3/2012)

Täysistunto:
Torstaina 10 päivänä toukokuuta 2012 klo 15.30

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Aina silloin tällöin ihmiset ottavat puheeksi oman rippikoulunsa. Niihin muistoihin saattaa sisältyä sekä kielteisiä että myönteisiä muistikuvia, kokemukseni mukaan kuitenkin etupäässä myönteisiä. Näistä keskusteluista ainakin useimmilla papeilla lienee omakohtaisia kokemuksia. Vastikään eräs vakavan sairauden vuoksi kuolemaa lähestyvä ikäiseni ihminen otti puheeksi omat rippikoulumuistonsa. Keskustelun kuluessa hän totesi, että olisi toki voinut avata kirkon oven useamminkin elämänsä aikana. Hän jatkoi: "Vaikka en kirkossa kovin usein käynytkään, minulla oli kuitenkin osoite tiedossa, mistä apua saa, ja olen minä sitä apua saanutkin." Tutkija Kati Niemelän rippikoulun merkitystä kartoittaneen tutkimuksen johtopäätöksissä todetaan, että nuoruuden rippikoulukokemus näkyy myös aikuisten suhtautumisessa kirkkoon ja hengellisiin asioihin yleensä. Niemelä seurasi nuorten asenteiden kehittymistä rippikouluikäisistä aina 25-vuotiaiksi saakka. Tutkimukseen osallistuneista nuorista liki puolet, 48 %, koki vielä kymmenen vuotta rippikoulun jälkeen rippikoulun vaikuttaneen myönteisesti uskonnollisuuteensa ja hengelliseen elämäänsä. Nuoret arvioivat vielä 25-vuotiaana rippikoulun kaikkein merkityksellisimmäksi uskonnolliseksi vaikuttajaksi elämässään, jopa merkittävämmäksi kuin omat vanhemmat. Kolme neljästä arvioi rippikoululla olleen vaikutusta omaan uskonnollisuuteensa. Tutkimus osoittaa siis sekä rippikoulun että sen laadun merkityksen. Kaikkein onnistuneimpiin rippikouluihin osallistuneet eivät kovin helposti eroa kirkon jäsenyydestä, ja näkevät myös aikuisina rippikoulun myönteisenä ajanjaksona elämässään. Niemelän mukaan tulos kokonaisuudessaan on myönteinen palaute kirkon rippikoulutyölle. Rippikoulu on elämässä se ajanjakso, johon ihmiset aikuisenakin vielä usein viittaavat puhuessaan omasta suhteestaan kirkkoon. Se vaikuttaa myös heidän ratkaisuihinsa silloin, kun he päättävät, haluavatko he kirkollisen avioliittoon vihkimisen, kastaa lapsensa, tai viedä heidät seurakunnan päiväkerhoon ja muuhun toimintaan mukaan. Tutkimuksen tuloksissa näkyy myös se, että niiden nuorten, joiden vanhemmat ovat edes jollain tavalla olleet mukana kirkon toiminnassa ja ohjanneet jälkikasvuaan siihen mukaan, on helpompi saada hyvä kokemus rippikoulusta. Mitä kasteeseen ja siihen liittyvään opetukseen tulee, kirkossamme on ollut havaittavissa kahdenlaista kehitystä. Yhtäältä kasteopetukseen on panostettu entistä enemmän, ja kaste sakramenttina on saanut suuremman arvon monien ihmisten elämässä. Toisaalta kastettujen osuus syntyneistä on lukumääräisesti vähentynyt. Viime vuonna kastettiin tilastojen mukaan 77,9 % syntyneistä lapsista. Vuonna 2000 vastaava luku oli 88,7 %. Kymmenessä vuodessa vähennystä on siis 10,8 %. Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja, jos arvioi, että tämä kehitys jatkuu kiihtyvällä vauhdilla. Kun yhä useammista vanhemmista vain toinen kuuluu kirkkoon, vaarana voi olla, että kasteen sijasta pyydetään vain lapsen siunaamista nimenantojuhlassa, kuten nyt on jo käynytkin. Kasteesta on yhä enemmän painetta tehdä vain pienen ihmisen ensimmäinen juhla, josta uskonnollisuus pyritään karsimaan mahdollisimman vähiin. Tässä tilanteessa se, että ihmiset ymmärtäisivät kasteen teologian, ja ainakin kasteen merkityksen, pitäisi olla kirkkomme opetuksen ytimessä. Kaste on enemmän kuin pienen ihmisen ensimmäinen juhla. Sitäkin se toki on. Ensi sijassa kaste on kuitenkin juhla ja sakramentti, jossa tapahtuu uudestisyntyminen vedestä ja hengestä, jossa tullaan Jumalan lapsiksi, ja jossa meidät puetaan Jeesukseen Kristukseen. Tätä taustaa vasten käsillä oleva aloite on erityisen ajankohtainen. Vaikka rippikoulu on kirkkomme menestystarina, laakereilleen ei kannata jäädä lepäämään, vaan sitä on yhä edelleen kehitettävä esimerkiksi aloitteessa hahmotetun mallin pohjalta. Kasteopetuksen kehittäminen siten, että se muodostaisi yhtäjaksoisen jatkumon lapsen syntymästä rippikouluun saakka ja mahdollisuuksien mukaan siitä eteenpäinkin, on perustavaa laatua oleva haaste kirkollemme. Siihen on syytä suhtautua vakavasti.


Paluu