Puheenvuoro



Mäkinen Kari, arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden avaus

Täysistunto:
Maanantaina 8 päivänä marraskuuta 2010 klo 10.45

Teksti:
1 § Istuntokauden avaus

Kansankirkosta kansan kirkoksi

Arvoisat kirkolliskokousedustajat – ärade kyrkomötesmedlemmar

Kirkko tarvitsee ravistelua

Viime viikkoina kirkko on joutunut uudenlaiseen tilanteeseen. Voimakas kirkosta eroamisaalto ja siihen liittynyt laaja julkinen keskustelu ovat ravisuttaneet kirkkoa. Moni on syystä kysynyt, mitä kirkolle oikeastaan on tapahtumassa.

Ensin on syytä todeta, että kirkon perusta ei ole järkkynyt. Kun 35.000–40.000 jäsentä jättää kirkon, 4,2 miljoonaa on edelleen kirkon jäseniä. Lapset kastetaan, vainajat siunataan, jumalanpalvelukset pidetään, diakoniatyö asettuu kovaosaisten rinnalle, kasvatustyötä tehdään; kirkko on monella, arkisella mutta olennaisella tavalla osa suomalaista elämää.

Siitä huolimatta viime viikkojen tapahtumiin ei voi suhtautua kuin ohimenevään turbulenssiin, jonka ajaksi kiinnitetään turvavyö, mutta jatketaan kahvinjuontia.

Kirkkoa on ravisteltu. Ravisteltaessa jotain on lähtenyt liikkeeseen. On noussut näkyviin sellaista, mikä aiemmin on ehkä ollut pinnan alla. Kirkko ja kirkon todellisuus ovat uudella tavalla tulleet keskustelun piiriin ja osaksi uudenlaista julkisuutta. Se on paljastanut sekä myönteisiä että kriittisiä kuvia, mielikuvia ja ihmisten kokemuksia.

Sellainen ravistelu on terveellistä. Kirkko on tarvinnut ja tarvitsee sitä.

Kysymys on ihmisestä

Keskustelun keskiössä on ollut kysymys homoseksuaalisuudesta. Siitä on viime vuosina muodostunut ikään kuin ikkuna, jota kautta katsotaan paljon laajempaa maisemaa. Tästä ikkunasta katsotaan, millä tavoin kirkko suhtautuu ihmiseen ja millä tavoin kirkko ottaa vakavasti ihmisten elämän kokonaisuuden. Samasta ikkunasta näkyy kirkossa vallitsevien raamatuntulkintojen ja uskontulkintojen moninaisuus. Siitä katsotaan, mitä kirkolle merkitsee olla uskollinen Mestarilleen tässä ajassa. Keskustelun kautta tulee näkyväksi paljon uskoa ja pelkoa, rohkeutta ja arkuutta, epävarmuutta ja luottamusta. Avoimesti näkyväksi ja puheen piiriin tuleminen on aina parempi kuin kätkeytyminen ja vaikeneminen.

Ennen muuta on kysymys siitä, että homoseksuaalinen ihminen on tullut näkyväksi. Historia tässä suhteessa on ollut kipeä ja muutos suhteellisen nopea. Viime vuosikymmeninä homoseksuaalisuus on tullut peitetystä ja kätketystä maailmasta osaksi näkyvää ja avoimesti keskusteltavaa maailmaa. Ihmiset, jotka vielä minun nuoruudessani joutuivat piiloutumaan häpeän ja vaikenemisen alle leimattuina rikollisiksi, sairaiksi tai erityisellä tavalla syntisiksi, ovat vähitellen tulleet yhä enemmän näkyväksi ja tunnustetuksi osaksi ihmisten yhteistä elämää. Ollaan havahtumassa siihen, että niinkin ihmisen elämä, rakkauden kaipuu ja toisen ihmisen tarve voi toteutua ja yksinäisyys murtua.

Tässä samasta prosessista on kyse täällä tällä viikolla. Vaikka juuri homoseksuaalisuuden kautta puhutaan niin paljosta muusta, on tärkeää, että nyt ymmärrämme puhuvamme ensi sijassa ihmisistä. Ei ilmiöstä, ei periaatteellisesta ongelmasta vaan ihmisistä, Jumalan luomista ja lunastamista ihmisistä. Emmekä puhu joistain muista jossain etäällä. Puhumme toisistamme. Myös tässä salissa on todennäköisesti niitä, jotka omasta tai läheistensä puolesta odottavat mieli arkana, onko viesti sellainen, joka ohjaa kätkeytymään ja vaikenemaan vai sellainen, joka rohkaisee avoimuuteen ja omana itsenään näkyväksi tulemiseen.

När vi talar om homosexualitet talar vi i första hand om människor. Inte om ett fenomen, inte om ett principiellt problem utan om människor. Vi talar om människor som Gud har skapat och friköpt. Vi talar om varandra. Också i den här salen finns de som för egen del eller för sina närmastes del väntar med ett känsligt sinne om budskapet är sådant som leder till att vi gömmer oss och tiger eller som uppmuntrar oss till öppenhet och till att bli synliga.

Jos keskustelu täällä keskittyy kysymyksiin menettelytavoista tai käsitehienouksista, viesti on, että kirkko vaikenee ja peittää kaikella muulla näkyvistä homoseksuaaliset ihmiset. Kirkolliskokoukselta odotetaan ymmärrettävää viestiä siitä, kääntääkö kirkko selkänsä homoseksuaaliselle ihmiselle vai asettuuko selvästi hänen rinnalleen. Odotus on minusta perusteltu ja oikea.

Huomion kohdistuminen juuri kirkkoon tässä suhteessa voi tuntua kohtuuttomalta. Näyttää siltä, että kaikki yhteisessä elämässä vallitseva vaikeus kohdata ja käsitellä homoseksuaalisuutta on laskettu kirkon hartioille.

Minusta kuitenkin juuri kirkon tulee ottaa tällainen rooli ja tehtävä. Kun on kyse syvästi ihmisenä olemiseen kuuluvasta asiasta, se kuuluu kirkolle. Kirkolle kuuluu myös ottaa avoimesti käsiteltäväksi se vaikeus, ahdistus ja pelko, joita homoseksuaalisuuden kohtaaminen itsessä tai toisissa sisältää, eikä peittää niitä.

Huomion kohdistuminen kirkkoon tuo näkyviin kirkon merkityksen. Sillä on merkitystä, miten ihmisen elämä näkyy, kun sitä katsoo perimmäistä todellisuutta vasten, Jumalan edessä. Juuri se on kirkon asia.

Omasta puolestani odotan juuri siksi, että täällä tehdään piispainkokouksen selvityksen pohjalta selkeä, homoseksuaalisia ihmisiä ja suhteensa rekisteröineitä pareja tukeva ja rohkaiseva päätös. Tässäkin suhteessa sen tavan, jolla kirkko toimii ja tulee toimimaan, pitää olla avoin, julkinen ja peittelemätön ilman varauksia.

Vuohet ja lampaat

Viimeaikaisessa keskustelussa, erityisesti verkossa, on noussut näkyville myös varsin jyrkkiä äänenpainoja. Kirkkoa on ruoskittu kovin sanoin, mutta yhtä kovin sanoin on ihmisiä luokiteltu meihin ja toisenlaisiin. Sellainen asenneilmasto näyttää yhteiskunnassa vahvistuneen muutoinkin. Epävarmuus ja turvattomuus purkautuvat mustavalkoisena viholliskuvien rakentamisena, aggressioina ja vihana.

Pidän sitä vakavana ja huolestuttavana. Sen keskellä kirkon tehtävä on vahvistaa sellaista luottamusta ja turvallisuutta, joka kestää keskeneräisyyttä, epävarmuutta, erilaisuutta ja erimielisyyttä.

Kovuus tai väheksyntä toisin ajattelevaa tai toisenlaista kohtaan ole koskaan hyväksyttävää, ei silloinkaan kun se kohdistuu uskonnolliseen vakaumukseen tai sitä perustellaan Raamatulla. Monissa saamissani viesteissä näkyy, miten vaikeassa maailmassa syntyy tarve tarrautua yksittäisiin raamatunkohtiin ja niiden perusteella jakaa maailman sallittuun ja tuomittavaan ja ihmiset sen mukaisesti.

Sellainen ei ole kirkon usko. Kirkolle Raamatun keskus on Kristus ja Kristus itse kertoo, mikä on hänen arviointiperusteensa. Peruste on yksinkertainen: sen mitä olette tehneet tai jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet tai jättäneet tekemättä minulle. Se on lopullinen kriteeri, jolla meitä itse kutakin – myös päätöksiämme – arvioidaan: miten kohtelemme toisia ihmisiä. Arviointi on Kristuksen käsissä. Lopullinen tuomio tulee olemaan yllätys. Kaikille. Onneksi. Herra, armahda meitä.

I den debatt som har skakat om kyrkan har det funnits mycket av oro, otrygghet och försök att genom hänvisning till enskilda bibelord dela upp folk i får och getter. Men för kyrkan är det centrala i Bibeln Kristus och Kristus själv talar om för oss vilken värderingsgrund han har. Grunden är enkel: Vad ni har gjort eller underlåtit att göra för en av dessa mina minsta bröder, det har ni gjort eller inte gjort för mig. Det är det slutliga kriteriet. Och domen kommer att vara en överraskning . För alla. Till all lycka.

Miksi kuulua kirkkoon

Kun kirkkoa on ravisteltu, näkyviin on avautunut paljon ihmisten todellista kokemusta.

Ankarin viesti on se, joka on ilmaistu eroamalla. Sen kaikkea sisältöä on mahdotonta tietää. Tarinoita on yhtä monta kuin eroja. Joukossa on varmasti myös ristiriitaisia ja epävarmoja tarinoita.

On ilmeistä, että nytkin tärkeänä ulottuvuutena tässä viestissä on se, mikä on ollut kirkosta eroamisen keskeinen peruste 2000-luvulla: kirkko on merkityksetön. Sitä on kuvattu toteamalla, että kirkko näyttää elävän omassa todellisuudessaan ihmisten ulottumattomissa ja puhuu omalla kielellään omista asioistaan.

Tämä viesti on nyt sanottu poikkeuksellisen vahvasti. Se on syytä ottaa vakavasti sekä kirkon työssä että kirkon läsnäolossa kaikessa julkisuudessa.

Näkyviin on noussut myös paljon myönteistä kokemusta. Monet kertovat havahtuneensa ymmärtämään, että kirkko on heille tärkeä. Sellainen, joka on ollut itsestään selvää ja näkymätöntä, on tullut tietoiseksi.

Keskustelin asiasta erään nuoren miehen kanssa. Hän sanoi tietävänsä, että kirkko tekee paljon hyvää työtä. Yhteiskunta olisi paljon armottomampi ja kovempi ilman kirkon työtä. Niin ikään traditiot, kuten juhlapyhät ja tavat ovat tärkeitä eikä niistä halua luopua. Hän kysyi, onko se riittävä syy kuulua kirkkoon. Siksikö kirkko on olemassa?

Vastasin, että ne ovat riittäviä syitä. Ei joka hetki tarvitse osata selittää sitä, miksi jotakin on. Mukana oleminen riittää. Mutta loppujen lopuksi on kysymys Jumalasta. Siksi kirkko on. Siitä sukeutui lyhyt keskustelu elämän mielekkyydestä, rakkaudesta, pyhyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja armosta, jotka eivät ole tässä maailmassa vain ihmisen varassa. Siksi kirkko on.

Tulevaisuusselonteko

Julkinen ja kansalaiskeskustelu viime viikkoina on tuonut esiin paitsi sen, että kirkko ja uskonto ovat uudella tavalla huomion kohteina, myös että niillä on suomalaisessa todellisuudessa merkitystä.

Kirkon asiat eivät ole vain kirkon työntekijöiden tai aktiivijäsenten asioita. Siellä missä kaksi tai kolme on koolla, on osallistuttu keskusteluun kirkosta, kirkon arvoista ja merkityksestä. Pidän sitä erittäin arvokkaana. Sillä tavoin on vahvistettu jäsentensä kirkkoa: tämä on meidän kirkko, eikä vain noiden tai joidenkin, eikä ole yhdentekevää, millainen meidän kirkko on.

Mitä kirkolle ja kirkossa on tapahtumassa?

Kirkon tulevaisuusselonteko tulee nyt otolliseen aikaan. Sitä tarvitaan nyt. Tarvitaan analyysia ja laajempien kehityslinjojen tarkastelua. Tarvitaan perspektiiviä, jotta nähtäisiin mitä tapahtuu.

On puhuttu kansankirkon murroksesta. Itse näen paljon merkkejä siitä, että kansankirkko on muuttumassa entistä selkeämmin kansan kirkoksi, erikseen kirjoitettuna. Sitä on kaikin keinoin syytä tukea.

Se toteutuu jo monien työntekijöiden arjessa, jossa erilaisten ihmisten elämänkokemus otetaan vakavasti. Ja se toteutuu juuri nyt kahviloissa, työpaikoilla ja olohuoneissa, joissa puhutaan kirkosta ja kirkon tulevaisuudesta. Myös siellä tehdään kirkon tulevaisuusselontekoa.

Monet kirkon työntekijät ja vastuunkantajat näkevät juuri nyt tilanteen huolestuttavana ja epävarmana. Muutamat voimakkaat kirkkoa ja sen uskoa kyseenalaistavat äänet ovat saaneet kysymään, onko kirkko vaarassa ja hyökkäyksen kohteena.

T.S. Eliotin näytelmässä Murha katedraalissa papit ovat niin ikään peloissaan kirkon puolesta. He näkevät vihollisten uhkaavan. He ovat arkkipiispan kanssa kirkossa ja huutavat: - Teljetkää ovet! Teljetkää ovet!

Ymmärrän, että tässä tilanteessa on houkutus ryhtyä luomaan viholliskuvia sekä sulkeutua, suojautua ja asettua tuimaan puolustusasentoon elämäntavan ja kulttuurin muutoksen keskellä.

Mitä näytelmän arkkipiispa vastaa huolestuneille papeille? Arkkipiispa vastaa määrätietoisesti: - Poistakaa teljet! Avatkaa ovet selälleen! Kristuksen kirkon ovien on oltava auki, vieläpä vihollisillemme.

Ärkebiskopen svarar beslutsamt: - Öppna dörrarna! Dörrarna till Kristi kyrka skall vara öppna, till och med för våra fiender.

En tiedä, mitä meillä on edessämme. Mutta tiedän, että tämä on Kristuksen kirkko, jota johdattaa Pyhä Henki. Ja sen tiedän, että kirkko, joka haluaa pitää ovet auki syvimmän sanomansa ja muuttuvan elämäntodellisuuden väliltä, tarvitsee paljon uskoa, rukousta ja luottamusta ja niistä nousevaa rohkeutta.

Näillä ajatuksilla toivotan kirkolliskokousedustajat tervetulleiksi vuoden 2010 syysistuntokauden työhön ja julistan tämän istuntokauden ja istunnon avatuiksi – Med dessa tankar och ord förklarar jag den här sessionen öppnad.


Paluu