Puheenvuoro



Rainerma Keijo, edustaja

Otsikko:
Kirkon ykseyttä moniäänisyyden keskellä vahvistavan työryhmän perustaminen, yleisvaliokunnan mietintö 3/2011 edustaja-aloitteesta 2/2011

Täysistunto:
Tiistaina 8 päivänä marraskuuta 2011 klo 12.30

Teksti:
Arvoisa rouva puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Yleisvaliokunnan mietintö ja sen taustalla oleva tavoite kirkon ykseyttä moniäänisyyden keskellä vahvistavista toimista on kiistatta ajankohtainen ja keskeinen. Katson tätä mietintöä ja asiaa nyt yhdestä näkökulmasta, joskin mietinnön perusteella olennaisesta: piispan virasta käsin. Piispojen asema kirkossamme on mielestäni vahvistunut, voidaanko sanoa, että kirkkomme on piispakeskeistynyt. Silti on vaikeaa tavoittaa tämän kehityskulun virstanpylväitä. Sen 20 vuoden ajalta, mikä näkökulmani on kirkolliskokouksen työhön, muistan keskustellun diakonaatista, kirkon viran kolmannesta säikeestä, kuten on sanottu. Päätökset siitä vieläkin puuttuvat, tosin ovat jälleen kerran käsillä. Mutta en muista vastaavaa keskustelua toisesta säikeestä, piispan virasta. Enkä siitä tehtyjä nimenomaisia päätöksiä. Piispasäie on uinut sisään yhden kehityskulun seurauksena, muun muassa Porvoon sopimuksen ja käsikirjauudistusten myötä. Luterilaisista tunnustuskirjoista ei voitane viran kolmisäikeisyyttä johtaa. Confessio Augustana toteaa yhden sanan ja sakramenttien viran. Niinpä perustevaliokunta diakonaatista antamassaan lausunnossa lakivaliokunnalle pitää diakonaattia pappisvirasta erillisenä ja sen rinnalla olevana omana erityisenä virkanaan. Näin ei kuitenkaan toista säiettä, piispasäiettä voitane määritellä. Piispan virka on sanan ja sakramenttien papin virka, jolle on uskottu erityistehtäviä. Tunnustuskirjat kyllä puhuvat varsin paljon piispoista, mutta usein poleemiseen sävyyn: Onko heistä seurakunnalle haittaa vai hyötyä? Tunnustuskirjojen anti virkateologialle on varsin niukka. Yleisvaliokunnan mietinnössä tämä näkyy. Mietinnössä todetaan sivulla 1 aloitteen arvioinnissa: "Tällöin on syytä paneutua siihen, mitä kirkkomme opettaa kirkon ykseydestä". Ja kun tämä paneutuminen sitten alkaa, välittömästi siinä kirkon ykseyskohdassa, mainitaan ekumeeninen liike ja sen jälkeen alkaa Porvoon yhteisen julkilausuman analysointi. Eikö luterilaisella kirkollamme ole mitään omaa tunnustuksellista sanottavaa kirkon ykseydestä ja kaitsentavirasta? Kirkkomme opetuksella, tunnustuksella on sanottavaa, jos sitä halutaan kuunnella eikä siihen lueta lisää sellaista mitä siinä ei ole. Lähtökohdistaan yleisvaliokunnan mietintö ohjautuu kirkkojärjestyksen 18 luvun 1 §:ään viitaten korostamaan yhteyttä ja ykseyttä lähes yksinomaan piispan tehtävänä. Valiokunta olisi lisäksi voinut viitata esimerkiksi kirkkolainsäädännön osoittamaan kirkkoherran vastuuseen jumalanpalveluselämästä ja seurakunnan muista toiminnoista ja niihin liittyvästä opetuksesta. Tämä yleisvaliokunnan valitsema kaventaminen ja yleisemmin piispan aseman korostuminen erillään sanan ja sakramenttien pappisvirasta on mielestäni luterilaisuudelle vieras. Se, että mietintö kuin ohimennen mainitsee kaikkien kristittyjen vastuusta ja tehtävästä ykseyden vaalimisessa, peittyy mietinnön valitseman korostuksen alle. Missä on koko sanan ja sakramenttien viran, seurakunnan apostolisen kaitsentaviran tehtävä? Tästä olisin toivonut mietinnön lausuvan myös jotakin. Samanaikaisena piispan aseman korostumisen kanssa on kehityskulkuna korostunut kaipuu ja tarve ykseyden perään, jota jätetty aloitekin ilmentää. Entä jos piispat edustavat teologisesti, kirkkopoliittisesti ja kansankirkollisesti kapeaa ja yksipuolista linjaa? Näin mielestäni on tapahtunut. Se on meille kirkon konservatiivikristityille, jotka uskomme, että Jumala on puhe- ja toimintakykyinen ja uskomme Raamatun ja uskontunnustuksen kirjaimelliseen ja historialliseen tulkintaan, se on ainakin meille ollut kohtalokasta. Monet kirkkoherrat ovat piispojensa vaatimuksesta jopa painostuksesta joutuneet kaitsennassaan toimimaan vakaumuksensa vastaisesti. Jotkut seurakunnan työntekijät ovat joutuneet jättämään virkansa. Uusia jumalanpalvelusyhteisöjä syntyy ennen näkemättömällä vauhdilla. 10 000-jäsenisten seurakuntien jumalanpalvelustilaisuudet tavoittavat monesti vain kourallisen osallistujia ja niin edelleen. Tämä kehityskulku siis rinnakkaisena äsken mainitulle. Kysyn, onko valittu linja ja toimintatapa ollut oikea? Kun kansankirkon ajatus on ollut koota, kutsua, sulkea piiriinsä ja evankeliumin yhteyteen koko kansa, on nyt alettu puhua lähtemisestä, eroamisesta, pois sulkemisesta. Kirkkokuri on häivytetty kirkkolaista ja seurakunnista ja luterilaisuuden korostama lain ja evankeliumin julistuskin on monesti muuttunut moraalisaarnaksi. Mutta piispojen harjoittama kirkkokuri, jonka käsillä oleva mietintö sivulla 4 mainitsee, on säästetty konservatiivipapeille ja -maallikoille, niin kuin minusta tuntuu. Tämä on sitäkin kummallisempaa, koska opillisista erehdyksistä ei ole mielestäni huomautettu. Vanhaluterilainen periaate kuuluu, että vaikka opissa ei voi antaa tippaakaan periksi, rakkaudessa kilvoittelemme ollaksemme rajattoman suvaitsevaisia.

Piispojen aseman lisäksi yleisvaliokunnan mietintö johtaakin kysymään keskeisintä, kirkon ykseyden perustaa. Kirkkomme päätunnustus osoittaa, että seurakunnan ja kirkon yhteyteen ja ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta, mutta että ne myös tarvitaan. Vaikeasti avautuvalta sen sijaan tuntuu yleisvaliokunnan mietinnön sivulla 4 kolmannen kappaleen lopun eräänlainen tiivistys tai yhteenveto. Siteeraan sen: "Piispat yhdessä muiden viranhaltijoiden ja koko yhteisön kanssa ovat vastuussa siitä, että viran valtuutus välittyy kirkossa eteenpäin järjestyneessä muodossa." Mistä valiokunta tarkasti ottaen kantaa huolta? Tarkoitetaanko valtaa ja niitä järjestyneitä muotoja, joista tunnustuksemme nimenomaisesti toteaa, että ne voivat vaihdella. Jos taas viitataan apostoliseen successioon, seurantoon, eikö se meille luterilaisille tarkoita enemmän evankeliumin opin jatkuvuutta kuin kätten päälle panemisen jatkuvuutta. Mielestäni tässä onkin kirkkomme ykseyden ja tulevaisuuden todellinen kysymys. Edustaako kirkkomme piispojensa johdolla evankeliumin opin jatkuvuutta? Aloite mainitsee kirkon moniäänisyydestä. On myös puhuttu kirkon pyhän kirjan, Raamatun monikasvoisuudesta. On hämmentävää, jos samaan kysymykseen kirkossamme vastataan kyllä ja ei. Mielestäni tätä moniäänisyyttä ei tule sekoittaa persoonalliseen erilaisuuteen, luontaisten ja armolahjojen, jumalanpalvelusjärjestysten ja palvelumuotojen ja ilmaisutapojen luovaan erilaisuuteen, joihin Raamattukin meitä rohkaisee. Vallitkoon siis niissä moneus ja rikkaus. Jos moniäänisyydessä on kysymys teologisesta pluralismista, oppimoneudesta, sitä itsensä kanssa riitaantuva talo ei kestä: Rouva ministeri rohkaisi meitä eilen olemaan kirkko. Kirkko ikuisen sanan perustuksellaan kestää ajan mukautumisen paineet ja jopa vainottuna on silti toivon airut ajalleen. Mutta yhtä kirkko, talo, ei Herramme mukaan kestä: Riitautumista itsensä kanssa, saanen jatkaa, ytimessä, evankeliumin opissa. Toivon, että piispainkokous ryhtyy toimiin kootakseen yhteiseen neuvonpitoon herätysliikkeittensä edustajat ja ne tahot, joiden kanssa on skismaa ja jotka arvostelevat piispojen ja seurakuntien kaitsijoiden opetusta ja ainakin kootaan yhdessä tietoon ne asiat, joissa näkemykset eroavat evankeliumin opissa. Ja jos mahdollista, vielä kysytään, onko yhteistä tietä edettäväksi.



Paluu