Puheenvuoro



Kaskinen Anna-Mari, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010

Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä marraskuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa, hyvät edustajatoverit. Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin totesi maanantaina, että tällä viikolla päätetään kansankirkon tulevaisuudesta. Se oli vahvasti sanottu, enkä halua uskoa, että kansankirkon kohtalo olisi tänään meidän käsissämme. Jos se olisi tällaisissa käsissä, kirkko olisi aikapäiviä sitten lakannut olemasta. Silti juuri tänään meidän on syytä kysyä, millaista kirkkoa me tahdomme rakentaa, millaisen kirkon me tahdomme jättää niille, jotka tulevat meidän jälkeemme. Kenelle kirkko kuuluu? Onko meidän kirkko vain meidän, kuuluuko se niille kristityille, jotka ajattelevat samalla tavalla kuin me ja uskovat niin kuin me? Vai kuuluuko se myös niille, joiden tapa tulkita uskoa ja elämää poikkeaa joissakin kysymyksissä siitä, miten minä sitä tulkitsen? Viime viikkoina on puhuttu paljon. Ehkä olisi ollut tarpeen kuunnella enemmän. 2000-vuotisen historiansa aikana kirkko on ollut usein muutoksen tilassa. Tänään kirkko näyttää toisenlaiselta kuin sata vuotta sitten, viisikymmentä vuotta sitten tai vaikkapa kaksikymmentä vuotta sitten. Kirkko ja sen Raamatun sanasta nouseva usko on vuosisatojen ajan ollut muutosvoima, joka on vaikuttanut siihen, miten ihmisiä tulee kohdella. Parhaimmillaan kirkon julistama sanoma Kristuksen rakkaudesta on muokannut ympäröivän yhteisön suhtautumista sorrettuihin, alistettuihin ja väärinymmärrettyihin vähemmistöihin korostamalla jokaisen ihmisen ainutlaatuista arvoa. Usein muutokset ovat herättäneet etukäteen pelkoa. Mutta näiden muutosten keskellä kirkko on säilyttänyt uskonsa Kristukseen, Pyhä Henki on synnyttänyt yhä uusissa sukupolvissa uskoa ja pitänyt sitä yllä. Pyhä Henki on ollut kirkkoa, uutta luova henki. Välillä me edustajatkin saamme omalta pieneltä osaltamme olla mukana kirkkoa uudistavassa työssä. Edellisessä kirkolliskokouksessa tehtiin päätös, jonka mukaan 16-vuotiaat pääsevät äänestämään seurakuntavaaleissa. Tällä viikolla olemme jo hyväksyneet monimuotoisuusohjelman kannanottona ihmisarvoa alentavaa työelämää vastaan ja kristillisen ihmiskuvan ja lähimmäisenrakkauden toteutumisen puolesta. Olemme myös hyväksyneet sen, että uskon ilmaisemiseksi tarvitsemme uusia lauluja, uusia sanoja ja säveliä tuttujen virsien rinnalle.

Jälleen tänään olemme tienristeyksessä. Kirkolliskokouksen avauspuheenvuorossaan arkkipiispa Kari Mäkinen totesi käsillä olevaan mietintöön liittyen: "Myös tässä salissa on todennäköisesti niitä, jotka omasta tai läheistensä puolesta odottavat mieli arkana, onko viesti sellainen, joka ohjaa kätkeytymään ja vaikenemaan, vai sellainen, joka rohkaisee avoimuuteen ja omana itsenään näkyväksi tulemiseen." Ihmiset, joista perustevaliokunnan mietinnössä puhutaan, ovat kirkkomme jäseniä. Heidät on kastettu ja konfirmoitu, he kuuluvat Kristuksen perheeseen, Kristuksen ruumiiseen, me olemme heistä vastuussa. Usein kuulee sanottavan, että kyse on vain pienestä ryhmästä. Mutta onko todella niin? Kukaan ihminen ei ole saari. Kysymys on isistä ja äideistä, jotka kantavat huolta omien nuortensa tulevaisuudesta, he kysyvät: löytääkö minun nuoreni paikkansa maailmassa, miten hänet otetaan vastaan? Kysymys on sukulaisista ja ystävistä, kysymys on myös sateenkaariperheistä, joissa on lapsia, satoja, joidenkin laskujen mukaan tuhansia lapsia. Kuka huolehtii heidän kristillisestä kasvatuksestaan, jos vanhemmat etääntyvät kirkosta? Ja mikä järkyttävintä, kysymys on myös niistä nuorista, jotka ovat tiedostaneet suuntautuneisuutensa ja kysyvät nyt, onko heillä toivoa. Päätöstä tehdessämme emme voi unohtaa nuoria ihmisiä, jotka ovat ajautuneet niin syvään epätoivoon, että ovat riistäneet itseltään hengen, koska erilaisuuden taakka on ollut heille liian raskas kannettavaksi. Tutkimusten mukaan homoseksuaalisen identiteetin omaavien nuorten itsemurhariski on noin 3 - 4-kertainen verrattuna valtaväestöön. Kysymys on siis merkittävästä joukosta ihmisiä, jotka odottavat nyt kirkolta viestiä. Miten kirkko ottaa heidät vastaan, miten kirkko ottaa heidät todesta? Rukoileeko kirkko vai vaikeneeko? Tämä mietintö on hauras, niin kuin piispa Peura sanoi, ja rukous on hauras työkalu. Rukoileva käsi ei ole nyrkissä, se on avoin ja aseeton. Eikö aito rukous ole luottamusta, sitä että jätämme itsemme ja toisemme Jumalan käsiin ja pyydämme: Tapahtukoon sinun tahtosi. Luottamusta siihen, että hyvä Jumala vastaa rukouksiin omalla ajallaan ja tavallaan, joka usein käy yli ymmärryksemme. Tänäänkin voimme luottaa siihen, että Jumala hallitsee toimialansa, rukousten käsittelyn ja niihin vastaamisen. Rukous on mahdollisuus kohtaamiseen, rukous on oven avaamista kohti pyhää Jumalaa ja kohti toisiamme. Kannatan mietinnön esitystä, koska se merkitsee kädenojennusta yhdelle ihmisryhmälle ja heidän läheisilleen. Me olemme vastuussa myös näistä sisaristamme ja veljistämme. Kaiken, mitä olemme tehneet yhdelle, olemme tehneet Kristukselle.

Vuosia sitten perheneuvoja Matti Joensuu laittoi Aamulehteen ilmoituksen. "Älkää ottako eroa, tarjoamme apua vaikeuksiinne. Kääntykää pastori Joensuun puoleen. Osoite Tuomiokirkonkatu 22 C. Palvelut ilmaisia." Kirkko ei vaiennut ihmisen elämän todellisuudesta tällä tärkeällä ja vaikealla elämänalueella, siitä on todistuksena meillä tänään koko maan kattava perheasiainneuvottelukeskusten verkosto, josta tuhannet pariskunnat ovat saaneet apua keskinäisen suhteensa hoitamiseen. Toivon, että jos hyväksymme mietinnön esittämän rukouksen parisuhteensa rekisteröineiden puolesta, heidän kanssaan, lähetämme eteenpäin viestin: "Älkää erotko, älkää erotko yhteydestä, kirkko on myös teidän kirkkonne." Toivon, että se voisi olla meidän viestimme tänään. Kuitenkin samaan hengenvetoon haluan sanoa, että kirkko kuuluu myös heille, jotka eivät tällaista rukousta voi nyt hyväksyä. Näille rakkaille sisarille ja veljille, jotka ovat jättäneet mietintöön eriävän mielipiteensä ja myös tässä salissa käyttäneet sitä kannattavia puheenvuoroja. Myös heihin ja heidän kaltaisiinsa on leimakirves iskenyt viime päivinä, viime viikkoina kipeät lyöntinsä. Jumalan kansan kirkossa on käytetty kovaa kieltä, joka on loukannut ja hämmentänyt monia kirkon uskollisia jäseniä. Sanat "patavanhoillinen", "änkyrä" ja "äärifundamentalisti" ovat raskaita aseita. Niiden ei tulisi kuulua sanastoomme, kun puhumme toisista kristityistä. Poikkeuksen tekee piispa Riekkinen, joka sisällytti myös itsensä änkyrä-määrittelyn ehdot täyttäväksi.

Niin kuin useat muut edustajat, pidän hyvin tärkeänä, että mietinnössä korostetaan kaikkien osapuolten omantunnonvapautta. Niin heidän, jotka ovat sitoutuneet rekisteröityyn parisuhteeseen, kuin heidän, jotka eivät ole parisuhteessa, ja heidän, jotka tahtovat pyrkiä sisäiseen muutosprosessiin. Mietintö tähdentää papin ja kirkon työntekijöiden omantunnonvapauden kunnioittamista. Rukouksen tulee perustua vapaaseen harkintaan. Jos tämä mietintö etenee piispainkokoukseen, juuri tätä omantunnonvapautta tulee vaalia ja sen jälkeenkin, niin että se myös toteutuu käytännössä, pitkässä juoksussa. Ymmärrän hyvin, että tähän asiaan sisältyy pelkoja, ja meidän on huolehdittava siitä, että ne eivät käy toteen. Jos esitys etenee piispainkokoukseen, on huolehdittava myös siitä, että seurakuntiin annettavat ohjeet ovat riittävän selkeitä sen suhteen, miten asia ruohonjuuritasolla hoidetaan. Tämä on myös rukousta toivovien ihmisten etu. Ehkä seurakunnissa voisi olla valmiina tieto niistä kirkon työntekijöistä, joihin rukousta toivovat ihmiset voisivat olla yhteydessä. Näin vältyttäisiin monilta ikäviltä tilanteilta.

Ja lopuksi. Viime keväänä kun lähetekeskustelua käytiin, mieleeni jäivät joidenkin edustajien puheenvuorojen viestit. "Oma kantani olisi hieman toinen, mutta kirkon ykseyden vuoksi olen valmis kannattamaan piispainkokouksen esitystä." Myös täällä olen kuullut samansuuntaisia äänenpainoja. "Olen valmis tulemaan vastaan." Tässä asenteessa, jota suuresti kunnioitan, on mahdollisuutemme, myös tänään. Olemmeko valmiita tulemaan toisiamme vastaan, ettei kukaan jäisi osattomaksi Kristuksen rakkaudesta ja seurakunnan yhteydestä?


Paluu