Puheenvuoro



Teräslahti Liisa, edustaja

Otsikko:
Uutta diakonivirkaa koskevien säännösten lisääminen kirkkolakiin ja kirkkojärjestykseen (Kirkkohallituksen esitys 1/2015) - Lähetekeskustelu jatkuu

Täysistunto:
Torstaina 7 päivänä toukokuuta 2015 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat.

Arvostanhan minä vuosikymmeniä kestänyttä kirkon vihkimysvirkaan liittynyttä työtä. Sekä erityisesti sen pyrkimystä vahvistaa viranhaltijoiden hengellistä identiteettiä ja sitoutumista kirkkotyönantajaan. Katselen asiaa aika arkisesti ja kuulettekin yksinkertaisen ihmisen yksinkertaisia ajatuksia. Ymmärrän toki lähestyväni kirkkomme virkakysymykseen ja kirkkojen keskinäisiin suhteisiin liittyviä syvällisiäkin asioita varsin pelkistetysti. Haluan silti kertoa nämä minussa heränneet ajatukset.

Diakonivirka. Tämäkö on se juttu, jolla me lähestymme kirkosta kauas kaikonneita, hengellisessä hämäryydessä hortoilevia, kirkkoon ja sen sanomaan luottamuksensa menettäneitä ihmisiä? Tälläkö muodollisella muutoksella saamme nostettua työn tuloksellisuutta tavoitteita vastaavalle tasolle? Tässäkö on avain porttiin, jonka kautta kulkemalla tavoitamme paremman tulevaisuuden ja löydämme tien yhteistä ydintä, Kristusta kohti? Iso kysymys minulle on, mitä lisäarvoa diakonivirka tuo seurakunnan viranhaltijoiden työssään kohtaamien ihmisten elämään? Onko meidän vallassamme määritellä, tarttuuko evankeliumin sanoma tehokkaammin virkaan vihityn kautta, vai valitseeko Pyhä Henki kenties jonkin muun reitin? Saako apua tarvitseva lähimmäinen laadukkaamman avun diakoniviran vihkimykseen kelpuutetun työntekijän kautta kuin häneltä, joka on kulkenut omassa elämässään kompastellen ja oppinut samalla katsomaan tuskansa kanssa kamppailevaa lähimmäistään tasavertaisena siskona tai veljenä? Mistä seurakunnan työntekijän kohtaama voi aistia, ottaako hänen asiansa vastaan vihkimyksen saanut työntekijä vai vihkimätön? Mitä väliä hänen ja hänen asiansa kannalta sillä on? Ymmärrän, että vihkimysviralla voi olla hengellistä identiteettiä vahvistava merkitys ja sillä taas vaikutuksensa työntekijän sitoutumisalttiuteen. Sitä minun on vaikeampi ymmärtää, miten työntekijäryhmien jaottelulla vihittäviin ja ei-vihittäviin lisättäisiin seurakunnan sisäistä demokratiaa ja tasavertaisuutta. Vuosia kestävässä siirtymävaiheessa samaa työtä saattaisi rinnakkain olla tekemässä vihkimyksen saanut ja vasta sen pyytämistä harkitseva henkilö. Jos vihkimys olisi edellytyksenä esimerkiksi nuorisotyönohjaajan virkaan, tulisiko siitä kynnyskysymys, joka karsisi virkaan haluavien ja mahdollisesti pitemmälle kouluttautuneiden määrää? Onko vihkimyksen vastaanottaminen ainut tae kirkon työhön soveltuvasta hengellisestä identiteetistä?

Nykyiselläänkin kirkon työhön pyrkivillä lienee ymmärrys työnantajan erityisyydestä verrattuna muihin toimintoympäristöihin. Ainakin sitä on mahdollisuus selvittää työhönottotilanteessa. Mistä löytyy viisaus määrittelemään vedenpitävät kriteerit henkilön kelpoisuudelle tulla vihkimysvirkaan? Miten mitataan, kuinka Jumalaa pelkäävä ja kristillisestä elämästään tunnettu henkilö on? Tasavertaisesti voidaan arvioida vain sitä, että konfirmaatio on kirjoihin merkitty, sekä koulutustodistusten pätevyyttä. Piispojen ja tuomiokapitulien harkintaan jää lopulta vihkimystä hakevien ehdollisesti virkaan valittujen henkilöiden kohtalo. Jos en vihkimykseen kelpaa, en saa ottaa virkaa vastaan. Tyly kohtalo. Samalla puututaan seurakunnan päätökseen, joka on tehty lähitietämyksen perusteella valitsemalla hakijoista kyseiseen tehtävään mahdollisimman sopiva henkilö. Entä sitten vihkimykseen oikeutettujen työryhmien määrittely? Kirkkohallituksen esityksen sivulla 42 esitetään uutta vihkimysvirkaa, joka olisi kirkossa kristillisen lähimmäisenrakkauden, kasvatuksen, lähetyksen ja sielunhoidon tehtäviä varten. Mikä näistä osa-alueista on sellainen, joka ei liity meidän kanttoreiden työhön? Kuinka voidaan olettaa, että nämä mainitut asiat toteutuisivat kokonaisesti ja täydesti ilman kanttoreiden laaja-alaista osaamista ja yhteistyötä heidän kanssaan? Tulisiko kanttorikunnasta vähempiarvoinen joukko, jolta vain tarvittaessa tilattaisiin soittelua ja laulelua? Ajattelen, että esitetty rajaus ei ainakaan helpottaisi toivottavaa ja välttämätöntä moniammatillista yhteistyötä.

Diakonivirkaan ehdotetut oikeudet liittyvät läheisesti jumalanpalveluselämään. Mikä työntekijäryhmä pappien ohella on nykyisellään eniten tekemisissä jumalanpalveluselämän kanssa ja millä ammattikunnalla on koulutuksensa puolesta riittävimmät edellytykset ymmärtää sen ulottuvuuksia kirkon historiaan liittyen sekä tuoda toteutuksiin nykyhetkeen soveltuvaa mielekkyyttä? Kenen johdolla kokoontuu viikoittain puolensataatuhatta vapaaehtoista saamaan kristillistä kasvatusta ja jumalanpalvelusvalmennusta? Jos diakonivirka toteutetaan, tunnustettakoon kanttorit vihkimykseen oikeutettujen työntekijöiden ryhmään kuuluviksi. Perusteluissa sulkea kanttorit tässä vaiheessa vihkimysviran ulkopuolelle vedotaan vanhentuneeseen lausuntoon. Se ei enää vastaa kanttorikunnan enemmistön näkemystä ja toiveita. Kehitys tässä suhteessa on kulkenut kirkon kannalta suotuisaan suuntaan, kun nyt lukkarit haluavat julkisesti ja porukalla - joskaan ei täysin yksimielisesti - julistautua identiteetiltään kirkon palvelijoiksi. Miksi siis heitä ollaan torjumassa kuulematta tämän hetkisiä kannanottoja? Mielestäni esitys on tältä osin puutteellinen, enkä kokonaisuutenakaan voi sitä kannattaa. Katson, että vihkimysviran käyttöönottaminen esitetyllä tavalla syö kohtuuttomasti voimavaroja sellaisilta tehtäviltä, joilla on todellista merkitystä lähellämme eläville ihmisille. Ehdotettu viranhaltijoita eriarvoistava suunta haittaa kirkon kehittämistä vieraanvaraiseksi, kutsuvaksi ja ulospäinsuuntautuneeksi yhteisöksi. Vaihtoehtona raskaalle virkauudistukselle voimme nykyisiä tehtävänkuvia tarkentamalla, luomalla niihin joustavuutta sekä moniammatillista koulutusta kehittämällä välttää energiahukan, mikä koituisi tämän joistakin näkökulmista tarpeelliseksikin koetun muutoksen läpiviemistä.

Täällä tiistaina edustaja Niiranen teki esityksen tämän esityksen raukeamaan jättämisestä, kannatan häntä ja hänen tekemäänsä raukeamaan jättämisesitystä.


Paluu