Puheenvuoro



Olkinuora Hilkka, edustaja

Otsikko:
Parokiaalijärjestelmän kehittäminen; kirkkohallituksen selvitys kirkolliskokoukselle (Kirkkohallituksen esitys 1/2011)

Täysistunto:
Maanantaina 2 päivänä toukokuuta 2011 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa ja arvostetut työtoverit. Luettuani tämän erittäin perusteellisen esityksen molemmat silmäni aukenivat hämmästyksestä vähän samalla tavalla kuin edustaja Ojalan. En olisi uskonut, että kirkon korkeimman päättävän elimen ensimmäisenä kokouspäivänä käsittelemme kansansatua Hiiri kissalle räätälinä. Ei tullut takkia, ei tullut liiviä, mutta tulipa pieni tuluskukkaro. Esityksen ensimmäisellä sivulla kyllä kerrotaan, mikä oli kirkolliskokouksen kolmisäikeinen toimeksianto, mutta lopuksi havaitsemme lukijoina, että esityksen tekijä on pyytämättä ja yllättäen rajannut toimeksiannon koskemaan, kuten kuulimme, toista pontta, mikä lisää ennestään käsitteellistä sotkua henkilöseurakunnista ja kuntarajojen ylittävistä seurakunnista. Se ei tästä juuri valkene. Selvyyden vuoksi en tässä aio puuttua jatkumon ääripäihin, en luottamusmiesten tekniseen pysyttämiseen alkuperäisseurakunnassaan, enkä liioin täysin vapaaseen henkilöseurakuntaan, kuten edustaja Marjokorpi esitti, vaan puhun kuntarajat ylittävästä seurakuntamallista ja seurakunnan koon ja sisällön merkityksestä kirkon kannalta. Henkilöseurakunnissa on nimittäin mielestäni kysymys yksilöllistymisen hyväksymisestä, kuntarajat ylittävässä seurakunnassa taas on kysymys yhteisöllistymisen mahdollistamisesta. Piispan viisaus ei yhden rovastin auktorisointia kaipaa, mutta olen silti kaikessa samaa mieltä piispa Häkkisen kanssa. Kirkkohallituksen tekemä vielä julkistamaton tuore selvitys osoittaa, että suuruuden edut eivät ole toimineet odotetulla tavalla. Sokea luottaminen kuntatalouden, itse asiassa sairaanhoidon tarpeista nousevaan laskentatapaan, on osoittautunut harhaksi. Elämme kaikkialla kokoon ja organisaatioon liittyvän kyseenalaistamisen aikaa. Mannerlaatat todella liikkuvat. Kuten on jo toivottu, toivon minäkin keskustelun myös meillä jatkuvan. Onko meillä esimerkiksi muutaman vuoden kuluttua enää 100 kuntaa vaiko vain 20? Onko mahdollista, että kirkossa olisi sen jälkeen vain 100 seurakuntaa tai 20? Meidän on tarpeen ottaa aikalisä ja keskustella tästä kuntarajasidonnaisuudesta enemmän. Mielestäni tällä kirkolliskokouksella on nyt ainutlaatuinen ja ainutkertainen aika ja paikka johdattaa meidän kirkkomme polulle, jolla vihdoin todella vakavasti käsitellään tätä herkkää tasapainoa sitoutumisen ja maksamisen, kuulumisen ja kuluttamisen, laadun ja määrän, hengen ja hallinnon, pelastuksen ja verotuksen, oman kirstun ja kassakirstun välisistä suhteista. Osoituksena tästä näen esimerkiksi innon perustaa kappeliseurakuntia, että olisi edes jonkinlainen oma seurakunta, romanttinen kappeliseurakunta, siitä huolimatta, että kappeliseurakunta todellisuudessa hallinnollisesti on epäitsenäisempi kuin alueseurakunta.

Ensimmäinen silmäni aukeni siis hämmästyksestä tämän toimeksiannon kapea-alaisuuden suhteen. Toinen silmäni aukeni hämmästyksestä, kun huomasin miten vähälle huomiolle kieliperustaisen seurakunnan perustaminen on esityksessä jäänyt.

Oikaisen ensin kaksi virhettä. Tampereen asemaa on käsitelty jo 1970-luvun alusta, eli siis kohta 30 vuotta. Tässä käsittelyssä ei ole puhuttu city-seurakunnasta. Päinvastoin city-seurakunnan esiin tuleminen aitona henkilöseurakuntana koettiin ja on koettu koko tämän prosessin ajan vain sekoittavan ja vaikeuttavan Tampereen mallin asemaa. Ja vielä haluaisin täsmentää, että kuntarajat ylittävässä seurakuntamallissa ei siis poikettaisi parokiaaliprinsiipistä, sielläkin oltaisiin sen seurakunnan jäseniä missä asutaan, tosin jommassakummassa kieliperusteisesti. Kolme ajatusta: Totta kai ihminen voi jo nyt osallistua yli kuntarajojen minkä tahansa seurakunnan toimintaan, kuten esitys toteaa. Ei se ole mikään ongelma. Mutta tämän ajattelun mukaan me olemme hyväksymässä ja suorastaan edistämässä seurakuntalaisen kokemista itsensä asiakkaana asiakkuusseurakunnassa. Hän on tyytyväinen siihen, että hän saa "kirkollista palvelua". Sen sijaan se jättää huomiotta ihmisten aidon halun osallistua oman seurakunnan toimintaan, vaikuttaa, sitoutua, toimia luottamustehtävässä. Ja jos luottamustehtävässä pysyminen on niin tärkeää kuin se näyttää seurakuntayhtymässä olevan, on aika epäloogista väittää, ettei se olisi tärkeä kysymys myös tässä yhteydessä. Toisekseen taloudellinen näkökulma: tämä palveluiden tuottaminen yli kunta- ja seurakuntarajojen maksaa. Olemme käytännössä pienissä kieliseurakunnissa todenneet, että clearing-järjestelmä suurten ja ympäristöseurakuntien kanssa ei vain toimi. Kun sitten kieliseurakunta tarjoaa näitä paljon puhuttuja "kirkollisia palveluja" - mikä kaamea käsitekin - se köyhtyy ajan mittaan riittävästi voidakseen tulla kannattamattomana lopetetuksi. Kertaan edelleen, että esimerkiksi pieni Tampere tarjoaa palveluita ruotsinkieliselle kouluyhteisölle, jonka lapsista ja perheistä vain kolmasosa kuuluu ruotsinkieliseen seurakuntaan. Ei riitä, että - niin kuin esittelyssä todettiin - tarkastelemme tätä asiaa rakenteen järjestysmuodon ja hallinnon kannalta. Olen täysin yhtä mieltä aikaisempien puhujien kanssa. Meidän on tarkasteltava kysymystä kunta- ja seurakuntarajoista myös kirkon olemuksen ja taloudellisen eloonjäämisen kannalta. Kolmanneksi ja viimeiseksi: Ymmärrän, että meidän on pysyteltävä täällä kirkkopolitiikassa eikä puoluepolitiikassa. En kuitenkaan voi olla viittaamatta yhteiskunnan kehityssuuntiin, siihen miten meidänkin Suomemme on tullut yllätetyksi, lähes herätetyksi uniltaan viimeaikaisten prosessien yhteydessä. On ilmeistä, että me tarvitsemme tulevaisuudessa joustavuutta ja moniäänisyyden edellytysten luomista. Kirkollisuushan ei esimerkiksi Turussa tietääkseni romahtanut, vaikka kirkollista elämää harjoitettiin yli kuntarajan yhtymässä Turun ja Kaarinan kanssa. Jos me ratkaisemme tämän kieliperusteisen, poikkeuksellisen seurakuntarakenteen kysymyksen, opimme siinä samalla olemassa olevien vähemmistökulttuurien kautta hallittua kulttuurien kohtaamista ja olemme siis oppineet jotain myös vastaisen varalle. Esitys on liikuttavasti huolissaan kaksikielisistä perheistä, det ser jag som totalt obefogat. Uuden sukunimilain mukaisen eri sukunimisten perheidenkin piti ajautua avioerojen pyörteisiin; näin ei käynyt. Ja kotikaupungissani ja -kunnassani Tampereella ja Inkoossa ei ole koskaan ollut mikään ongelma, että saman perheen postilaatikkoon tupsahtaa sekä Kyrkpressen että Kotimaa. Jos tässä tarvitaan kokeiluseurakuntaa, niin Tampereen ruotsalainen seurakunta on jo 30 vuotta ilmoittautunut halukkaaksi tähän tehtävään.

Rakkaat työtoverit, minusta meillä ei ole aikaa eikä edes oikeutta jättää näitä kysymyksiä tähän. Kysymys kirkon olemuksesta ja olemassaolosta on monella tapaa nyt meidän vastuullamme. Olemme sen velkaa meidät valinneille ja myös kirkon tulevaisuudelle. Emme saa jättää tätä tähän; emme saa balsamoida Kristuksen ruumista etukäteen ja elävänä ja ennenaikaisesti. Toivonkin siis, että hallintovaliokunta, jonka pöydälle tämä järkäle jälleen romahtaa, ottaisi huomioon nyt esittämäni näkökohdat, jotka perustuvat pitkäaikaiseen kokemukseen erikielisistä vähemmistöseurakunnista, ja että hallintovaliokunta jaksaisi paneutua tähän asiaan vielä kerran niiden suuntaviivojen mukaisesti, jota tässä on jo esitetty. Kirkon todellinen eheytyminen voi merkitä nykyisten rakenteiden hajottamista. Kiitos.


Paluu