Puheenvuoro



Rämä Timo, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle (Piispainkokouksen esitys 2/2010) - Jatkettu lähetekeskustelu

Täysistunto:
Keskiviikkona 5 päivänä toukokuuta 2010 klo 18.28

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Kysymys homoseksuaalisuudesta, kuten muutkin seksuaalivähemmistöjen asiat ovat paitsi eettisiä, myös ihmiskuvaa koskettavia ja sellaisina opillisia asioita. Tästä syystä ne on käsiteltävä kirkossa riittävän perusteellisesti, vaikka kyse on pienistä vähemmistöistä. Tiedämme myös, miten monissa kirkoissa tämä kysymys jakaa mielipiteitä ja jopa hajottaa kirkkoja. Piispainkokoukselle voimme antaa todellakin tunnustusta perusteellisesta paneutumisesta asiaan ja aiheellista on sekin, että täällä keskustelu jatkuu pitkään. Nyt käsiteltävänä olevan selvityksen johtopäätöksessä on tuotu esiin monia hyviä periaatteita koskien suhtautumista seksuaalisiin vähemmistöihin. Ennen kuin teen tähän selvitykseen liittyen muutamia kysymyksiä, haluan esittää pari toivomusta. Ensinnäkin toivon ennen kaikkea itselleni, mutta myös muille, että emme tässä syyllistyisi farisealaisuuteen. Siihenhän on erityinen vaara silloin, kun puhumme asiasta, joka ei ole meille aivan henkilökohtainen. Silloin on helppo ottaa kantaa ja asettua tuomariksi. Kunpa voisimme todellakin aidosti kavahtaa homofobiaa ja ottaa tällaisen taipumuksensa kanssa elävät lähimmäisemme lämpimästi vastaan seurakunnissamme. Sellaisen opettelemista tarvitaan. Sen sijaan kriittinen suhtautuminen tällaisen taipumuksen toteuttamiseen on eri asia. Vastaavasti toivon, ettei kriittistä suhtautumista homoseksuaalisen taipumuksen toteuttamiseen tulkita yksipuolisesti tällaisten vähemmistöjen tuomitsemiseksi.

Sitten näitä kysymyksiä. Ensimmäinen kriittinen kysymykseni selvitykseen on, tekeekö se riittävän eron homoseksuaalisen taipumuksen ja sen toteuttamisen välillä. Kuten täällä keskustelussa on jo useaan kertaan todettu, taipumukselleen asianomainen ei useimmiten voi mitään, olkoon se synnynnäistä tai ympäristötekijöiden tai muiden syiden aiheuttamaa. Sen sijaan taipumuksen toteuttaminen on sekä Raamatun mukaan että kirkon perinteisessä opetuksessa nähty vääränä ja synnillisenä. Toinen kysymys koskee selvityksen perusteita. Nimenomaan tuon kirkkojärjestyksen 1 pykälän mukaan kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan Pyhän Sanan mukaan. Onko Raamatun tähän asiaan liittyvä selkeä ilmoitus ohjannut esitettyä ratkaisua? Siunaamisen teologisia perusteita selvitellessään piispainkokouksen mielipiteet ovat jakautuneet. Molempien käsitysten edustajien sanotaan halunneen olla uskollisia Raamatulle ja kirkon tunnustukselle, mutta he ovat päätyneet tulkinnoissaan eri lopputulokseen. Näinhän selvityksessä todetaan. Kysyn vesittyykö tässä, kuten monessa muussakin asiassa, Raamatun auktoriteettiasema tärkeimpänä kriteerinä, vesittyykö se tähän tulkintakysymykseen? Kuten tässä keskustelussa on jo todettu tässä asiassa sekä Vanhan että Uuden testamentin opetus on itse asiassa hämmästyttävän selkeää ja myös saman sisältöistä. Kolmanneksi kysyn selvityksen perusratkaisuun liittyen eli rukoukseen parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Miksi selvitys ei tee selkeää eroa näiden ihmisten ja heidän elämäntapansa välillä? Selvitys kyllä toteaa, "pastoraalisen kohtaamisen piiriin voi kuulua myös rukous parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan". Tämä on tietenkin oikein ja jopa velvollisuutemme kristittyinä, rukoilla kaikkien puolesta. Mutta on aivan eri asia pyytää ja rukoilla siunausta väärän elämäntavan puolesta. Tämä ero jää epäselväksi ja on sen suurimpia puutteita. Neljäs ehkä suurin kysymykseni selvityksessä koskee johtopäätöstä numero seitsemän. Siinä ensinnäkin todetaan, että kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla ja niin edelleen. Vähän myöhemmin sanotaan: "kirkon työntekijän tulee sitoutua julistus- ja kasvatustehtävässään kirkon avioliittoa ja seksuaalisuutta koskevaan opetukseen, jonka suuntaviivat on ilmaistu kirkollisissa kirjoissa ja yhteisesti hyväksytyissä kannanotoissa". Tässä olisin mielelläni nähnyt erikseen mainittavan Pyhän Raamatun, koska sillä on kirkkolain ja -järjestyksen mukaan kaikkiin kirkollisiin kirjoihin verraten suvereeni asema. Mutta näiden mainintojen välissä kuitenkin selvitys toteaa mielestäni näiden periaatteiden kanssa täysin ristiriitaisen asian: "olemassa olevan lainsäädännön mukaan rekisteröidyn parisuhteen solmiminen ei ole este toimia kirkon työssä". Kysymykseni on, miten tämä ristiriita on selitettävissä? On opetettava niin kuin kirkko opettaa, mutta voi elää toisin kuin kirkko opettaa. Tätä minun on vaikea ymmärtää. Tähän liittyy kysymys, että onko nyt kirkon automaattisesti alistuttava sellaisen lain alle, joka ilmiselvästi on kirkon arvojen vastainen? Eikö juuri tällaisissa asioissa kirkon olisi päättäväisesti turvauduttava omaan autonomiaansa? Ymmärtääkseni tähän tapaan tekevät muut kirkkokunnat meidänkin maassamme.

Viidenneksi kysyn rukouksen ja siunaamisen eroa. Selvityksessä rajataan pois mahdollisuus liturgiseen toimitukseen, mikä edellyttäisi omaa kaavaa tai jonkin toisen kaavan soveltamista. Siksi puhutaan vain rukoilemisesta tällaisten parien kanssa ja heidän puolestaan. Tietysti muutoinkin tekstissä pyritään selvittämään rukouksen ja siunaamisen eroa, johon piispa Peura myöskin tämän keskustelun esittelypuheenvuorossa puuttui. Siitä huolimatta joutuu kysymään, onko lopulta sisällöllisesti ratkaisevaa eroa rukoilemisella ja siunaamisella. Usein rukous voi päättyä esimerkiksi Herran siunaukseen. Siunauksen pyytäminen on rukousta ja näin rukouksen ja siunaamisen ero käytännössä on mielestäni häilyvä, ja varsinkin kansan silmissä, jotka eivät erota tavallista sielunhoidollista rukousta ja toimitusta toisistaan. Olen myös mietiskellyt, mitä rukoilemiskäytäntö voisi merkitä käytännön seurakuntatyössä. Voisiko tässä asiassa toteutua selvityksen edellyttämä omantunnon vapaus. Pelkäänpä pahoin, että hyvinkin nopeasti eteen voi tulla hankalia tilanteita seurakunnissa, varsinkin pienemmissä. Entä jos kaikki seurakunnan papit kokevat asian hankalana, eivätkä haluaisi osallistua tällaiseen rukoukseen. Selvityksen kuudennessa johtopäätöksessä todetaan: "parisuhteen rekisteröineiden pastoraalisessa kohtaamisessa rukous perustuu papin tai kirkon muun työntekijän vapaaseen harkintaan". Toimisiko vapaa harkinta myös käytännössä?

Sitten lopulta kyselen, johtaako nyt esitetty käytäntö toisenlaisista puheista huolimatta kuitenkin Ruotsin kirkon kaltaiseen käytäntöön. Mielestäni tähän on jo selviä merkkejä olemassa, mitä osoittaa muun muassa asiasta käyty julkinen keskustelu. Samalla on kysyttävä, onko kirkon oltava aikaansa seuraava, niin kuin minun mielestäni on oltava aikaansa seuraava, mutta vain siten, että se hiljaisesti hyväksyy muun yhteiskunnan kristillisestä arvopohjasta poikkeavat eettiset ja muut ratkaisut. On tiedostettava, että tällaiset käytännöt samalla helposti muokkaavat myös kristillisen opin sisältöä. Yhteiskuntamme on ratkaisevalla tavalla irtautumassa kristillisistä arvoista. Siitä on yhtenä esimerkkinä täällä jo mainittu eduskunnassa käsittelyssä oleva lakialoite sukupuolineutraalista avioliitosta. Mielestäni tässä kehityksessä kirkko ei voi aina vain myötäillä muun yhteiskunnan muuttuvia arvoja. Voisiko kirkkomme vielä aidosti näyttää eettisesti kestävää suuntaa kansamme keskellä. Miten kirkolla voisi olla eri käytäntöjä kuin muu yhteiskunta on omaksunut? Nämä ovat vain kysymyksiä, en tiedä kaikkeen vastauksia. Joka tapauksessa ajattelen, että emme saisi ottaa sellaisia askeleita ja sellaiseen suuntaan, josta on vaikeaa ellei mahdotonta enää palata. Kaiken lisäksi olen kovasti ajatellut tämän asian yhteydessä, että kannanottomme koskettaa varsin kipeästi myöskin ekumeenista yhteyttämme muihin kirkkoihin. Tiedämme, että maamme ortodoksinen ja katolinen kirkko ovat huolissaan, millaisen ratkaisun kirkolliskokous asiassa tekee. Samoin etelän kirkot ovat reagoineet. Siitä miten meillä tulisi olla rohkeutta seisoa omien kristillisten arvojemme takana, voisimme ottaa mallia vaikkapa näiltä kotoisilta sisarkirkoiltamme, ortodoksisesta ja katolisesta kirkosta. Näiden kysymysteni kanssa olen itse ajatellut, että ehkä olisi ollut kirkkomme ja koko kristikunnan vuosisataisen käsityksen pohjalta viisaampi ratkaisu tehdä johtopäätökset selvityksen sivulla 126 esitetyn kuudennen vaihtoehdon pohjalta. Mutta mikäli pohjana, ja niin kuin se nyt on, on esitetty neljäs vaihtoehto, mielestäni rukoileminen olisi rajattava yksityisen sielunhoidon piiriin. Muutoinkin, kun nyt meillä kirkolliskokouksella on se mahdollisuus, meidän olisi evästettävä piispainkokousta siihen suuntaan, että tavalla tai toisella myös käytännössä estetään vähittäinen luisuminen siunaamisen suuntaan ja siihen Ruotsin malliin. Kun tässä asiassa media on kovasti myös kiinnostunut kirkon ratkaisuista ja tekee galluppeja, kyselee kansalta, niin on muistettava, että tällaisia kysymyksiä ei koskaan pidä ratkaista galluppien ja yleisen mielipiteen ohjaamina, vaan Jumalan Pyhän Sanan mukaan, eikä tämä saa eikä voi olla vain klisee.


Paluu